Maisteri Jan Husin viimeiset sanat

Jos Jan Hus olisi peruuttanut sanansa ja tehnyt rikoksen omaatuntoaan ja Kristusta vastaan, hänet olisi suljettu eliniäkseen tyrmään - tai poltettu kaiken kansan nähden tunnustuksestaan huolimatta. Vapaana miehenä häntä ei olisi koskaan päästetty palaamaan Konstanzin hengellisestä konferenssista takaisin Böömiin. Kirjoitin aiemmin (6.6. 2008) latinaksi maisteri Husin oikeasti viimeisistä sanoista (tapahtui Konstanzissa heinäkuulla 1415). Seurasin silloin Peter von Mladonowitzin tekstiä. Äskettäin otin toisessa blogisarjassa esille sen koulukirjojen markkinoiman, mutta kaikessa herttaisuudessaankin väärän tulkinnan, että paaluun kahlittu ja sidottu Hus olisi lausahtanut roviolleen risuja tai pilkettä tuoneelle vanhukselle: "Voi pyhä yksinkertaisuus!"

Muuan toinenkin ja yhtä väärä, joskin dramaattinen ja romanttinen tulkinta kiertää puolioppineessa ja propagandistisessa kirjallisuudessa (ja protestanttien saarnoissa). Sen mukaan Hus olisi lausahtanut, että (koska tshekin kielessä hus tarkoittaa hanhea) niin hänen, Husin, oli jo korkea aika palaa poroksi Konstanzin roviolla, mutta sadan vuoden kuluttua ilmestyisi joutsen, jota ei mikään mahti voisi polttaa. Arvatkaa, kenen tulemisen Jan Hus olisi ennustanut?

Mutta mennäänpä siihen, mitä Jan Hus todella sanoi, silminnäkijä Peterin mukaan (muihin ei kannata uskoa, vaikka kaikki usko mielekästä lieneekin). Kun Husin rovio, jossa oli puuta kahden ison laatikon edestä ja olkia myös, asianmukaisesti sytytettiin, hän sosiaalisesti huudahti korkealla äänellä: "Kristus, elävän Jumalan poika, armahda meitä!" - Hän käytti latinaa ("Christe, fili Dei vivi, miserere nobis!"). Vasta sitten nöyrä maisteri Jan Hus lausui yhtä kuuluvasti: "Sääli minua, Kristus, elävän Jumalan poika!" ("Christe, fili Dei vivi, miserere mei!"). Ja kun Jan Hus alkoi veisata"Sinä joka olet syntynyt Neitsyt Mariasta --", silloin tuuli painoi liekit miehen kasvoille ja katkaisi veisuun siihen. Husin ei kuultu enää tässä maailmassa sanovan sanan sanaa, vaikka hän vielä silmin nähden liikutti huuliaan ja päätään siihen saakka, kunnes kuolema hänet erotti kurjasta ruumiistaan.

On The Mystical Supper (The Last Supper)

Prahan Kaarlen-yliopiston rehtorina toiminut Jan Hus teki ennen Konstanzin kirkolliskokoukseen lähtöään syksyllä 1414 testamentinsa siltä varalta, että hengellinen sääty hänet paikan päällä murhaisi, kuten sitten kävikin. Maisteri Husia syytettiin täysin perusteettomasti mm. siitä, että hän olisi korottanut itsensä jumaluuden neljänneksi ja yhtä kaikkivaltiaaksi persoonaksi kuin Isä, Poika ja Pyhä Henki ("et Johannes iste Hus").

Niinikään Husia väärämielisesti syytettiin remanismin opettamisesta Bohemiassa (Böömissä) ja kaiketi Määrissäkin (lat. Moravia). Remanismi tulee latinan sanasta remanere ('pysyä'). Hus olisi vainoharhaisten tohtorien ja kardinaalien mukaan muutenkin pilkannut itseään Jumalaa saarnaamalla Prahan Betlehem-kappelissa ja toisaalla esimerkiksi, että ehtoollisessa leipää ja viiniä pyhitettäessä leipä pysyy leipänä ja viinikin omana itsenään, eivätkä ne siis muuttuisikaan Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Roskaa! Sellaista ei Hus totisesti opettanut (mutta hän kyllä opetti konsiilissa tulosta tehneiden nominalistien inhoksi filosofista realismia Platonin ja Augustinuksen hengessä).

In Czech 'hus' means 'goose'. Sana 'hus' tarkoittaa tshekinkielessä hanhea. Jan Hus kutsui usein itseään leikillisesti hanheksi. Moinen lintu kelpasi hänen ruokapöytäänsä sen jälkeen, kun hänellä oli siihen varaa yliopistonopettajaksi ja saarnaajaksi päästyään, mutta Konstanzin vankeudessa hanhella ei Husin suinkaan anettu enää herkutella. 6. heinäkuuta (sexto julii) anno 1415 häpäistään Jan Hus roviolla, häpäistään sekä ennen julmaa kuolemaa että sen jälkeen (mitä Rooman puolalainen paavi pahoitteli 1999 mutta ei julistanut Husia autuaaksi, saati sitten pyhäksi). Jan Husilla ei ole ollut eläessään Hannu Hanhen ("ruotsalaisten urheilijoiden") tuuria, eikä hänellä ole ollut sitä kuoltuaankaan. Kun tshekit sitten vuosisatoja myöhemmin muistelivat haikeina suurta miestään ja pystyttivät tälle patsaan (katso Googlesta), Vatikaani tyylilleen uskollisesti raivosi tshekkien "kerettiläisvaltiota" vastaan. Mutta minä aion mennä käymään siinä Böömin Husinec-nimisessä kylässä, jossa Jan Husin syntymäkodin sanotaan vielä olevan pystyssä (Mathew Spinkan mukaan).

Minusta tuntuu, että tänään syödään monessa eurooppalaisessa kodissa hanhea, ja on syytäkin syödä nimenomaan hanhea. Se on muistoateria Jan Husille. Itse olen radikaalin remanismin kannalla ja katson siis keitetyn tai uunissa kypsyneen hanhen pysyvän hanhena sittenkin, kun perheenpää sen pöydässä siunaa ja mahdollisesti familiaarisessa kommuuniossa jakaa kaikille omaisilleen osansa. Hanhi ei muutu pitopöydässä Husiksi, vaikka minulla ei olisi mitään muodonmuutosta vastaan.

Edustavat tavikset

Filosofi Hannah Arendt seurasi silmä kovana juutalaisia tehokkaasti haastaneen Adolf Eichmannin oikeusprosessia Jerusalemissa. 'Haaste', 'haastaminen' (konsulttitermejä), tarkoittavat tässä juutalaisten murhauttamista. Eichmann sai projektinsa kaaduttua kovan tuomion sikäli, kuin teloitusta siksi sopii laskea. Jos natsit olisivat voittaneet sotansa, he olisivat juhlineet Eichmannia suurena kansallisena heeroksena. Arendtin huomiota kiinnitti Jerusalemissa varsinkin se, että Eichmann totesi kylmän rauhallisesti ja konsultatiivisen edustavasti tehneensä velvollisuutensa, toimineensa niin, kuin käskystä piti toimia ja tulosta tehdä konsulttien isoeleisesti viitoittaman mission, strategian ja vision mukaan. Paremmin ei kukaan olisi voinut puolustautua. Ei tietoakaan katumuksesta. Eichmann kohtasi arvokkaasti, roomalaismiehen tyyliin, kuolemansa. Hänen tuhkansa heitettiin miltei kunnioittavasti Välimereen, mutta se tapahtui aikana, jolloin luonnon saastuttamisesta tuskin paljoa puhuttiin.

Katumus, kuten yleensäkään korkea moraali (velvollisuus on muuten yhtä hyvin ellei paremminkin pahe kuin hyve) ei totisesti kuulu liike-elämän menestyskuvioihin: niissä operoidaan (Nietzschen) sanoin "hyvän ja pahan tuolla puolen". Sota muuten on aina ollut, on nyt ja tulee aina olemaan liiketoimintaa. Kyllä konsultit sen tietävät, mitä taviskansa tuskin voi tajuta.

Eichmannissa puhui ja loisti Das Man, minkä Arendt, natsi-ideologiaa yhteen aikaan kannattaneen Heideggerin oppilas ja rakastajatar (kaiken aikaa hyvän ja pahan tällä puolen) oitis tajusi. Ja siitä Arendt sai maksaa kalliin hinnan. Arendt menetti ison osan (sentimentalismiinsa sortuneita) juutalaisia ystäviään, kun hän ymmärsi "liikaa" Eichmannin tavis-luonnetta eikä leimannut tätä demoniksi. Niin sanottu "paha" näyttäytyy moderniteetissa enää, korosti Arendt, vain banaalina, Das Manille luonnostaan asiaan kuuluvana ja trendikkäänä vulgarismina. Vulgarismia ei muuten saa kutsua vulgarismiksi. Sitä kutsutaan moniarvoisuudeksi (pluralismiksi) tai paremminkin demokratiaksi. Latinan 'vulgus' tarkoittaa kansaa, rahvasta, enemmistöä. - Meillä Suomessa Das Mania, matti ja maija meikäläistä paapovat näin suhteellisen rauhan oloissa sellaiset ohjelmat kuin YLEn 'Ihan perheestä' , jonkin toisen palveluntarjoajan 'Maajussille morsian' tai 'Sinkkuäidille sulhanen', aiemmin 'Kymppitonni' jne). Myös 'Linnan juhlat' on Das Manille mannaa, "must", "pakko seurata". Ja kuten eilen nähtiin ja myös kuultiin, juhlavieraiden joukossa loisti erityisesti "Das Man", asianomaisen edustajan yhteiskunnallisesta asemasta tai varallisuudesta tai varattomuudesta lainkaan riippumatta.

Mika Waltari muuten ajatteli aivan vakavasti mm. 'Johannes Angelosta' kirjoittaessaan, että oikeastaan vain Das Man eli hänen partikulaarinen edustajansa (kukin tapaus) jää eloon, selviäjiin kuuluu, kaikkina aikoina. Toisaalta Eichmannille tuli noutaja, kuten sanoin, mutta eipä olisi tullut, ellei hän olisi jäänyt kiinni. Kiinnijääminen on menestyjän ainoa uhka, ja menestys voi kääntyä katkerasti tappioksi, kun kaikki projektit eivät mahdu tähän maailmaan.

Mainitsen lopuksi Heideggerin käsityksen, jonka mukaan "Das Man" hallitsee jokaista, kuta enemmän, kuta vähemmän. Sokrates sentään sanoi pystyvänsä pitämään orgaaniset motiivinsa kurissa; hän ei kompromisseja tehnyt. Heideggerille ei voi laskea kunniaksi sitä, että hän eräässä vaiheessa lähti intomielisesti natsien kelkkaan; hän halusi jokaisen Das Manin tavoin lukeutua menestyjien seurapiiriin.

Korvausta kansalaissodan punaisille

Kaikennäkevä kirkko suostuu viimein antamaan taivasosan aikanaan rikollisiksi tuomitsemilleen punaisille, jotka nousivat "laillista esivaltaa" vastaan. Lappeenrannassa siunattiin marraskuulla punaisten hautoja yhden jos toisenkin harmaantuneen valkoisen miehen mielipahaksi tai (toivottavasti) iloksi. Humanistisesti ajatellen on kovin ilahduttavaa, ettei punaisten tarvitse jäädä pidemmäksi aikaa Siunaamattomaan maahan eli Kadotukseen eli Gehennaan tai Kiirastuleen. Ja jos edelleen ajatellaan humanistisen positiivisesti, sopii huomauttaa, että sinivalkoisen Suomen kirkkaasti häviämä jatkosota (1941-44) lasketaan tai se ainakin voidaan retorisessa harjoituksessa laskea postuumiksi hyvitykseksi, ellei peräti moraaliseksi tai symboliseksi voitoksi, kansalaisssodan ajan Suomen puna-armeijalle (niin fenneille kuin venäläisillekin). Vai sanoisimmeko, että punaiset kostivat, olkoonkin viiveellä eli postuumisti? Kosto on kieltämättä voimakas ilmaisu, mutta onhan se elämä ja historia (res gestae) kaikkinensa yhtä väkivallan näytöstä siinä määrin, että meno vallan hirvittää tai ainakin uuvuttaa. Tauon paikka. Voidaan kuunnella jotakin kohottavaa, vaikkapa Franz Lehárin 'Volgalied'. Siitä ne sivistyneet vartijasotilaat kovin pitivät, ennen kuin rock saastutti heidän mielensä.

Stalin voitti hyvinkin monen punaisen tähden arvoisesti. Onneksi olkoon! Malja Stalinille (mutta vain kuvaannollisesti). Tämä puolestaan oikeuttaa päättelemään tasapainon periaatteen nojalla, ettei amputoidun ja muutenkin kärsineen Suomi-Neidon enää tarvitse alentua maksamaan ainakaan rahassa eikä "luonnossa" postuumeja korvauksia valkoisen ja punaisen miehen välisissä yhteenotoissa surmatuille, murhatuille tai muuten vain kovia kokeneille punaisille miehille, naisille, pojille ja tytöille, sen kummemmin kuin valkoisenkaan kansanrodun edustajille.

Huolena vainajan kova kohtalo rajan takana

Ruumiiden käsittelyssä ja kuljetuksessa (kierrätyksessä) sanotaan tapahtuvan oheisvahinkoja. Kuopiossa oli tehty ruumiinavaus toiselle vainajalle, kuin oli tarkoitus, mitä nyt syyttä suotta päivitellään Hangosta Inarin pappilan ohi hamaan Nuorgamiin asti. Pari joutavaa ruumista eli biojäteraatoa oli jotenkin vaihtanut identiteettiä. Eikö olekin outoa? Mutta pois meistä sentimentalisointi. Ruumis on ruumis ja siltä puuttuu ihmisarvo. Ehkä viranomaiset olivat sekoilleet. Ihmisiä hekin ovat ja ennen kaikkea eläviä. Kukahan senkin avauslystin on saanut maksaa? Turha kysyä. Tapaus olisi hienotunteisuussyistä voitu salata suurelta yleisöltä. Nyt ihmisparat eli vielä toimivat biokoneet ovat syvästi huolissaan, miten heidän ruumiilleen käy, sitten kun heistä aika jättää (ilmat pihalle menevät, sielut karkaavat kylmään avaruuteen eli ohjelmat kaatuvat). Tapaus lisää entisestään supisuomalaista ahdistusta vallitsevan kaamoksen ja kaaoksen keskellä. Vainajain kova kohtalo syö julkista luottamusta (fides publica).

Mistä tietää, suoritetaanko tälläkin hetkellä sydämettömiä ruumiinavauksia väärille vainajille tai vastaavia kirurgisia operaatioita väärille potilaille, amputoidaanko vääriä jäseniä tai poistetaanko vääriä hampaita? Ja voiko eläviinkään ruumiisiin enää luottaa? Kaikenlaisia pimeitä tyyppejä hiipii maisemissa. Samahan se oikeastaan on, mikä kuollut ruumis käsitellään, mikä säästetään, kunhan jotakin tutkimustietoa saadaan. Ruumiin identiteetistä viis! Sehän on vain ainetta, ja huonointa sorttia eli biojätettä. Oikeastaan ihminen voisi hoitaa itse, ilman mitään välikäsiä, oman ruumiinsa totaalisen hävityksen, mutta tämä on toistaiseksi kohtuuton mutta pitkässä juoksussa pragmaattinen ajatus. Odotellaan nyt, että teknologian kehitys vauhdittuu. Tarvitaan lakimuutos ja muutos asenteissa. Aika kuluu eksistentialistisesti ja muutenkin. Koettakaamme olla itsekin avuksi, niin että suuri ja humanistinen visio jo piankin toteutuisi. Sitoudutaan maailman parantamiseen. Projekti lienee jo hyvässä vauhdissa, joskin elävät tarvitsevat nyt välttämättä sitä kärsivällisyyttä, joka huokuu tuskin aina niin rakkaiden vainajain kasvoilta, sikäli kuin herkkähipiäiset elävät kehtaavat rauhaan päässeiden kasvoja kliinisesti, siis tutkimuksellisen viileästi ruumishuoneella tarkastella. Se vaatii luontoa. Tässä voisi koulutus- ja konsulttisaumaa olla niin, että rahankin jo voisi sanoa haisevan, vaikka se onkin elementeistä puhtain, puhtoisempi kuin tuli, vesi, maa ja ilma.

Uusi päivä ja menneisyyden läsnäolo

Suomen kansalaissodasta on aikaa päässyt kulumaan. Mutta se ei tarkoita eikä se saakaan tarkoittaa sitä, että puhe ja kirjoittelu pitäisi lopettaa; kaikkea ei ole vielä osattu sanoa. Tutkimus jatkuu (ja sen tuleekin jatkua, mutta kansalaissodasta puhutaan ja kirjoitetaan nyt suhteessa enemmän, kuin kaikesta muusta yhteensä, mutta kai se "ajan henki" sitä vaatii). Haavat ovat syvät ja monen sydänveri valuu. Ei tässä haavoja auki olla repimässä; haavat ovat jo mitä suurimmassa määrin auki, elleivät jopa avautuneet lisää, eikä mitään sellaista "sovitusta" tai "lunastusta" ole näköpiirissä, joka pyyhkäisisi tai imuroisi 90 vuoden takaiset tapahtumat kansan sielusta. Mitä pitäisi sanoa kansan ruokkimisesta sotakuvastoin? Se kai kuuluu "ajan henkeen". Ja toisaalta Cicero sanoi, että historia opettaa elämään: Historia magistra vitae. Siksi kannattaa opiskella historian maisteriksi.

Syvät haavat muistuttavat sopivasti (läsnäolevasta) mennestä. Ja menneitä kuuluu tutkimuksessa kaivella muutenkin ja myös siksi, että monikin haluaisi ne lopullisesti haudata. Mitä taas tulee Suomen kansalaissodan (monen mielestä) poikkeukselliseen verisyyteen ja "barbaariseen" julmuuteen, sopinee muistaa, etteivät suomalaiset rintamalinjan molemmilla puolilla, niin punaiset kuin valkoisetkin voimiensa mukaan, kunnostautuneet sen "paremmin" yhteenotoissaan kuin (mutatis mutandis) kreikkalaiset, roomalaiset, venäläiset, kiinalaiset ja kaikki muut omissaan. Teknologisen ja sellaisena monen siunaaman maailmanajan sodissa on "ylitappamisen" vuoksi vaikeampaa, ellei epäkäytännöllistä ja vahingollista, osoittaa inhimillisyyttä. Pieni on Suomen kansa, ja kulttuuri kovin nuorta. Asialla on puolensa, jos toinenkin. Ne näkyvät sitten joskus selvemmin. Yhtenä niistä mainitsen tässä Ruotsin vallan ajan, jonka tutkijat ovat jostakin syystä jätäneet paitsioon. Syynä lienee "ajan henki"; on fiksoiduttu tutkimusta tehdessä ja sitä resurssoidessa autonomian aikaan ja itsenäisyyden aikaan (ja tulokset ovat kuulemma vallan kehuttavat).

Joku muuten ilmaisi mielestään suuren viisauden sanoessaan, että ihmisen on pakko olla aina optimisti, koska sodastakin selviää vain olemalla optimistinen! Yhtä hyvin voi sanoa, että optimismi ja nimen omaan se on johtanut sotiin ja ylläpitänyt niitä. Kuuluu asiaan moittia pessimistejä siitä, etteivät he "sitoudu" tarpeeksi maailmanmenoon ja mitä kaikkea tuloksentekoa sitä onkaan (hyvän ja pahan tuolla puolen).

Siunatut punaiset

Tänään 23.11.2008 kirkko siunaa Lappeenrannassa punakaartilaisia, niin sanoakseni vapauttaa pannasta tai interdiktistä ne urhot, jotka kaatuivat paremman isänmaan puolesta kansalaissodassa 1918. Aivan kohtuuton on kauan ollut heidän osansa ja arpansa, mutta iloittakoon siitä, että monet sielut pääsevät tänään varjojen tai jopa demonien joukosta valoon ja löytävät rauhan. Requiem aeternam! Konsultit yrittävät saada kansan kutsumaan rekviemiä supisuomalaisesti laatuajaksi. Minä toivotan heille menestystä, etten sanoisi peräti siunausta, heidän innovatiivisuutensa eli heuristisuutensa tähden.

Epäilemättä pyhä toimitus rauhoittaa eläviäkin; ellei se niin tekisi, sitä tuskin voisi sanoa tarpeeksi pyhäksi. Joku toveri saattaa näinä pimeinä päivinä pyörtää päätöksensä eikä eroakaan kirkosta. Joku toinen innostuu kirkon punakaartia kohtaan postuumisti osoittamasta inhimillisyydestä ja liittyy pyhään seurakuntaan, joka tarjoaa pelastuksen option. Extra ecclesiam nulla salus. Nämä sanat tarkoittavat erään Cyprianuksen noin anno 249 muotoilemaa eksklusiivisen pelastuksen oppia. Lukija tarvinnee filosofian maisterin paperit tai vastaavat tiedot tajutakseen nämä oppisanat, mutta vaikka hän ei niitä tajuaisikaan, pelastus on hänenkin ulottuvillaan. Niin on kirkko opettanut sekä vielä alleviivannut, korostanut ja tähdentänyt, että oikea usko on itsestään selvä asia. Historia, se mitä on tapahtunut, res gestae, panee tosin muistelemaan, mitä kirkko(kin) on aikain kuluessa tullut vallan- ja rahanhimossaan tehneeksi.

Jos muuten joku valkohenkinen edelleen kantaa kaunaa punaisille, niin häntä pitää pontevasti kovistella sanoen, että aloittamalla laittoman kapinan tai oikeutetun kansannousun riistäjiä vastaan Suomen puna-armeija antoi valkoisten hyveille ["hyville valkoisille"] mahdollisuuden loistaa mitä kirkkaimmin silloisessa pimeydessä. Ja kun siinä sitten kävi, niin kuin kävi, valkoiset pääsivät viettämään uljaan triumfin ja kohottamaan kiitolliset katseensa Jumalan tähtitarhoihin.

Kärsimyksen vaikeus

Tuota pikaa (26.9. 2009) tulee kuluneeksi tasan 30 vuotta filosofi Matti Juntusen kuolemasta Jyväskylässä, "Suomen Ateenassa" (26.9. 1979). Minulla oli onni, ja sanoisin myös suru, tuntea Matti Jyväskylän yliopiston filosofian laitokselta. Ja minulla oli onni ja ehdottomasti myös ilo tutustua toisiin Rouva Filosofian lapsiin, kuten Toivo Saloseen. Gunnar Aspelin kutsuu Severinus Boëthiusta tämän viime hetkillä lohduttanutta Rouva Filosofiaa (Domina Philosophia) Filosofian hengettäreksi. Boëthius ei ollut jo kuollessaan kuollut, sanoisi Toivo.

Matti Juntunen tuli tähän maailmaan, jota kärsimys edelleen hallitsee, 2.1. 1943, kävi (Vladimir Uljanovin tavoin) pitkän latinakoulun, opiskeli ja valmistui ja ehti vain 36-vuotiaaksi, kun tälle filosofian assistentille, Rouva Filosofian omimmalle oppilapselle tuli Noutaja, joka muuten oli lähes jaspersmaisesti tulostaan merkein koettanut ilmoittaa... Mutta sitä Matti ei osannut panna merkille, ellei hän sitten ekshibitoinut itselleen piittaamattomuuden hyvettä (joka osaa näyttäytyä myös paheena, kuten Vladimir Uljanov, siis Lenin, hyvin tiesi).

Voimiensa päivinä Matti iloitsi luennoista ja keskusteluista. Minun argumentointiani Matti luonnehti eräässä symposiumissa kaikkien kuullen oikeaksi mutta sanoi lisäksi, että se vaikutti joltakin osin kumman porvarilliselta. Teemaan ei koskaan palattu, kun jouduin lähtemään maasta. Jyväskylässä asiat menivät omaa rataansa - ja huonompaan suuntaan.

Paremmin kuin minä ja ainakin pidemmältä ajalta tunsi Matin filosofi Toivo Salonen. Rovaniemen Toivo on uudessa kirjassaan 'Ihmisen idea' (Rovaniemi 2008) antanut Juntu-Matin muistolle tilaa. Esittelen nyt sitä henkilökuvaa, jota Toivo on kirjassaan hahmotellut ('Ihmisen idea', ss. 189-194). Kiinnostuneet saavat lukea Toivon Juntu-luonnehdinnat kokonaan. Olen ottanut Tampereella Toivon opuksen aate- ja oppihistorian tenttikirjaksi.

"Matti Juntunen (---) oli klassisesti sivistynyt filosofian harrastaja. Hän oli säkenöivä ajattelija ja vajavainen ihminen. Juntunen tunsi laajasti filosofian historiaa, oli perehtynyt Kantin, Hegelin, Marxin, Husserlin ja Heideggerin raskaisiin teorioihin. Juntusen ideat ravistelivat akateemista sivistyneistöä ajattelemaan. Hän kritisoi näkyvästi [ja esimerkillisen retorisesti ja loogisesti - JS] yliopistojen [DDR-lähtöistä] tutkinnonuudistusta perusteisiin paneutuen ja ideaaleja hahmottaen (---). Esittäessään ajatuksiaan sivistyksestä Juntunen todellisti filosofia perennistä" (Salonen, op. cit. 189).

Sitten kun Salonen on kuvannut Juntusta intohimoisena totuudenetsijänä ja taistelijana, hän sanoo, miksi tälle lopulta kävi, niinkuin kävi. Salonen sanoo ymmärtävänsä, jopa suorastaan kokevansa, "miksi Matti Juntunen oli viimeisinä aikoinaan loputtoman katkera, väsynyt ja itsetuhoa etsivä. Hän näki ympärillään pelkkää barbariaa eikä saanut perusteita koettelevaa vastakaikua omille ideoilleen. Hänellä ei ollut keskustelukavereita, totuutta etsiviä vastaanväittäjiä. Hänellä oli pelkkiä kuuntelijoita tai neuvoja kaipaavia, visiottomia järjestöjyriä" (Salonen 192).

Esitän nyt Toivo Salosen 'Ihmisen idea' -kirjasta vielä yhden, pitkän sitaatin filosofi Matti Juntusesta, tämän elämän siitä vaiheesta, kun tältä luonto jo vaati takaisin saataviaan:

"Matti Juntunen oli yksinäinen ja se ei hänelle sopinut. Hän ei osannut kärsiä yksinäisyytensä tähden vaan yritti olla sekä seuransa kaltainen että sen keskipiste. Lopulta hän sitten koki yksin yksinäisyytensä. Hän oppi tuntemaan kuoleman luonnossa ja oman kuolemansa itsessään. Lopulta hän oppi kaipaamaan yksinäisyyden jyskyttäviä hetkiä" [eksistentialistisessa rajakokemuksessa - JS].

"Kerran talvella Matin fyysiset voimat romahtivat; hänet oli autettava istumaan seinän viereen; eräät olivat kutsumassa jo ambulanssia. Käden [retorisella] liikkeellä Matti sai sen silloin estetyksi. Mutta hänen silmistään välkkyi iäisyyden kajo; hänen ajatuksissaan paloi kirkkaana ja selkeänä Hegelin Absoluutti. Se oli tila, jonka voi kokea kuolinhetken lyödessä. Se oli tila, jonka jälkeen pikkunäppärät puheet, akateemiset meriitit, poliittiset voitot ja koetut tappiot menettävät merkityksensä, painuvat mitättömyyteen. Tässä tilassa asiapakkojen ketju kirpoaa samalla kun nouseva ja laskeva aurinko tuo mukanaan aavistuksen iäisyydestä sekä vaihtuva päivä kertoo hengen jatkuvuudesta. Kuinka vaikeaa Matille olikaan sopeutua turhuuteen ja kuinka helposti kaikki sitten kävikään" (193).

Filosofit tulevat ja menevät. Philosophia perennis elää.

FINIS

Toivo Salonen, Ihmisen idea. Ihminen filosofiassa ja ihmisen ongelma filosofisessa ihmistutkimuksessa. Lapin yliopistokustannus. Rovaniemi 2008 (ISBN 978-952-484-246-4).

www.ulapland.fi/julkaisut

Itsemurhan eettinen herkkyys

Schopenhauer tarinoi, että Massiliassa ja Keoksella maistraatti antoi myrkkymaljan jokaiselle, joka kykeni loogisesti ja retorisesti eli siis akateemisesti esittämään, ettei juuri hänen elämänsä ollut enää jatkon väärti (vrt. Sokrateen "itsemurha"). Intellektuellien määrä oli paisunut liian isoksi. Tarvittiin "kirurgisia" poistoja, kuten viisaat konsultit ehdottivat. Ja saatiinhan niitä kysynnän ja tarjonnan lain mukaisesti. Tavikset saattoivat hengittää vapaammin; heistä muuten ei ole logiikan eikä myöskään retoriikan mestareiksi, eikä tarvitse ollakaan, herra paratkoon. Roomassa gladiaattorit olivat julkkiksia parhaasta päästä, etupäässä miehiä tietysti ja naisten ja tyttösten kestosuosikkeja, "suspiria". Kovin usein gladiaattori päätyi toki areenan ja sängyn asemesta itsemurhaan tajutessaan katkerasti, ettei Rooma naisineen kaikkineen ollutkaan hänelle mikään Unto Monosen satumaa. Tekivätpä gladiaattorit itsemurhia joukoittainkin. Kirjallisuudessa on niistä mainintoja säilynyt, ikävä kyllä tai mikäpä siinä. Roomalainen tavisyleisö pettyi raskaasti, kun se ei saanut nähdä luvattua laatuaikaista taistelua, kun areenalla oli parhaimmilaan tai pahimmillaan niin paljon verta, että lipsumisen estämiseksi tai minimoimiseksi hiekoitusta jouduttiin täydentämään kesken parhaan formula-ajon.

Kristinuskon erään tulkinnan mukaan elämä on jumalan lahja, eikä sitä sovi halveksivasti ja jumalaa pilkaten heittää pois. Otetaanpa maallisemmin: jokaisen työpanos tarvitaan, jotta tämä maailma saataisiin valmiiksi. Lähdetään sitten yhdessä, kun ei keksitä enää mitään projektia (Eduard von Hartmann). Työttömyys (kuten muutenkin rahattomuus ja sairaus ja elämän tyhjyys, yksinäisyys) tulee kuitenkin kovin pahaksi ongelmaksi ja on sekin eettisesti herkkä laji, olotila, josta ihmisarvo puuttuu, kuten luulen, mutta voihan sitä ihmisarvoa jostakin muusta koettaa itselleen toistaiseksi rakentaa, aina uudestaan joka aamu, kun "väistyy yö ja valkenee kirkas aamu" (Lessing).

Suomella ei asiantuntijoiden mukan ole hädän päivää. Mielenterveysongelmia on mutta ne ovat erään Hesarin asiantuntijakirjoittajan mukaan aivan maltillisella tolalla (HS 1.11. 2008). Onneksi olkoon, Suomi ja suomalaiset, jos kerran asiat ovat yhtä hyvin kuin ennenkin. On edelleen lottovoitto syntyä Suomeen, kuten eräs onneton ministeri sanoi (todistaen oikeastaan vain sen, että on lottovoitto syntyä ministeriksi Suomeen; tai on lottovoitto kuolla ministerin statuksella Suomessa, toisin kuin jossain Afrikan nälkämaassa, jossa ministeri näkee ainakin toisten näkevän nälkää niin, että pahaa tekee).

Itsemurhia tehdään meillä edelleen noin tuhat vuodessa. Ongelmaksi näkyy tulleen "laajennettu itsemurha", kun itsemurhakandidaatti ei uskalla kuolla yksin vaan tappaa "sosiaalisesti" joukon mukaansa. Ja niin nämä suomalaiset gladiaattorit saavat tukea toisistaan taistellessaan Haadeksen kunnian kentillä.

Itsemurha pitäisi määritellä uudelleen. Sen kriminalisoimista pohditaan kapakkakeskusteluissa. Jos muinaisen Rooman legioonasotilas epäonnistui itsemurhayrityksessään, jäi kiinni ja pelastettiin elämälle, hänet teloitettiin. Itsemurha rinnastettiin niissä barbaarisissa oloissa kiintoisasti rintamakarkuruudeksi.

Tuleman vuoro on nyt. Oikaisen kaksi, kolme mutkaa ja sanon suoraan, että olisi parasta, jos se, joka itsemurhaan omana valintanaan päätyy, tekee tekosensa ypöyksin ja salaa ihmisiltä ja medialta. Itsemurhauutisointi, otsikoilla revittely, täytyy kriminalisoida. Ellei näin tehdä, kuten ei varmaan tehdäkään, kun sama turha joukko valtaa pitää ja media tekee mitä lystää, ikäviä uutisia saadaan jatkossakin. Sitä se avoimuus, transparenssi tekee.

Addenda

Jos mielikuvitus laukkaa ja huumorintaju sallii, sopinee lisätä surutta, että hautajaiset kaikkinensa (in toto) vallan hyvin voisi ulkoistaa hautaustoimistoilta ja mitä urakoitsijoita niitä onkin - omaisille, sikäli kuin vainajalta jää omaisia elävien kirjoihin. Edellytyksenä moiseen olisi - totta mooses - se, että omaisten täytyisi ensin ulkoistaa oma tavis-elämänsä, lunastaa se itselleen, oppia olemaan oman itsensä herroja (compotes sui / sui iuris). Termit edustavat kuolleen (tai elävän) latinan moraalifilosofiaa ja juridiikkaa nykyaikana, jolloin meidän sanotaan jo elävän "hyvän ja pahan tuolla puolen".

Jatkoajan ongelmasta

Toiset mielipiteet ovat terveempiä kuin toiset, ja jos suinkin mahdollista, kannattaa ottaa järki käteen. Mihin vainaja oikeastaan tarvitsee jatkoaikaa? - Ei sitten mihinkään, koska kuolleena olemista ei sovi katsoa laatuajaksi (toisin kuin ehkä Heideggerin konseptia elämästä kuolemaa-kohti-olemisena). Ja tuskinpa hautaamattomuutta eli hautauksen viivästymistä voi pitää kaksisena voittona yleiselle ihmisyydelle, saati ihmiskunnalle (joka on pelkkä sana). Mitä pikemmin vainaja saatetaan hautaan tai käsitellään asianmukaisesti (mitä se sitten missäkin kulttuurissa tarkoittaa), sitä parempi (eko- tai ilmastoteko se on). - Sattumuksilta ja oheisvahingoilta ei silti kokonaan vältytä, mutta lienee vain retorinen kysymys, pitääkö loppupeleissä jatkoajalle siirtyneitä ruumiita postuumeina lottovoittoina niille, jotka taisivat jäädä eläessään kunnon voittoja paitsi.

Vainajan jatkoaika päättyi

Laatuaikaa! Muuan Helsingin heeros oli onnistunut makaamaan kuolleena kodissaan kuusi vuotta, kunnes Onnetar selkänsä käänsi, luunkova ja kaiketi muumioitunut totuus paljastui; mies nousi jokseenkin väliaikaisesti ylös seitsemäntenä vuonna. Niin (ei-kenellekään rakas) vainaja saatiin laskea maan poveen. Tapaus luetaan kunniaksi individualismille ja urbaanille elämänmuodolle. Niin sitä pitää! Filosofi Thales oli 2600 vuotta aiemmin kehua retostellut aikaa (khrónos) siitä hyvästä, että se tuo aivan kaiken ilmi. Thales hieman liioitteli mutta menköön nyt. Nukahtaahan toisinaan jopa Homeros, eikä filosofi liene runoilijaa huonompi, jos ei parempikaan.

Helsingin vainaa on saattanut kuolinhetkellään tiedostaa eksistentialistisesti, sanoisin, ettei häntä kukaan jäisi itkuisasti kaipaamaan ja että hänen kotinsa olisi toimittava hänen hautansa virkaa, olisi toistaiseksi hänen hautansa. "Kotini on hautani". Niin siinä pääsi kuusi vuotta vierähtämään, ennen kuin ankara yhteiskunta vihelsi pelin poikki. Ja jos sielu on kuolematon, ja sen miehen sielu ei olisikaan pujottautunut vielä uuteen kehoon vaan jäänyt uteliaana seuraamaan, mitä kaikkea kivaa tässä osaajien maassa hänen ruumiinsa hyväksi tehtäisiin ja miten hänet siunaillen haudattiin, hän olisi lausunut juhlavasti: "Nyt hautani on kotini."

"Kaunis on kuolla" / "Kotini on hautani"

"Kaunis on kuolla, kun joukkosi eessä urhona kaadut" jne. Tämä ns. 'Ateenalaisten laulu' raikasi meilläkin juhlissa ennen, radiossakin toivottiin ja sitten hartaasti kuunneltiin. Nyt meidän ei kuulemma enää sovi olla, hyvänen aika, niin sotaisia; ja individualistit pitävät itsensä uhraamista isänmaan puolesta "joukkosi eessä" sulana hulluutena. Pasifistit kielsivät 'Ateenalaisten laulun' Suomen kouluista ja yliopistoista. Minun monet tamperelaiset työtoverini halveksivat syvästi sellaisia Kreikan heeroksia kuten Leonidas ja Epameinondas ja siksi he kai harmittelisivat tätä blogitekstiä jos sen lukisivat niin, että kasvot punoittavat; mutta sehän se terveyden merkki onkin, että omat sankarit ovat aikalaisia, etenkin urheilijoita, varmasti puhtaita miehiä ja naisia; nämä eivät kärähdä dopingista koskaan tai ainakaan vielä.

Kaunis on ihmisten silti aina kuolla, sanoisin, ja käy se yksinkin, erakkona infarktiin torpalla maan korvessa, mutta paljon kauniimpi on ihmisten saada olla kuolleina niin, ettei heistä mitään (ainakaan pitkään aikaan, jos koskaan) tiedä se ankara yhteiskunta, joka omistaa ainakin ihmisten kuolleet ruumiit ja kaiketi sielutkin. Kuolleet ruumiit, raadot, kaatuneet biokoneet pitää säädetyssä ajassa käsitellä, tehdä tarvittaessa ruumiinavaus ja aina ehdottomasti kierrättää, painaa kokonaisena mullan alle, pari virttä siihen saatteeksi veisata, tai polttaa yhteiskuntaleirin turbotehoisessa uunissa tuhkaksi. Sen laki sallii ja sitä velvollisuus vaatii.

Romantiikkkaan ja joskus hautaan kallistuvaa mieltäni ilahduttaa, kun saan tietooni poikkeuksia. Eräät ovat onnistuneet makaamaan kuolleina kodeissaan kuukausia, jopa vuosia. Heidän kotinsa on heidän linnansa, mutta, huomatkaa, myös heidän hautansa. Helsingissä oli joku miehenpuoli mitä kunnioittavimmin erakoitunut ja sitten loistavasti muumioitunut kotiinsa, saanut vuoden nauttia privaatista rauhastaan (ks. Iltalehti 9.10.2008). Khiliastisen eli milleniaanisen juhlavuoden 2000 kunniaksi löytyi Helsingistä kuolleena kuin kivi mies (a very dead man), joka oli saanut odottaa käsittelyyn joutumistaan, kotinsa aluksi löyhkäävässä vapaudessa esimerkilliset kuusi vuotta. Tavallaan kateeksi käy. Mitenkähän minä oman projektini ideoisin idioottivarmaksi, jottei kukaan pääsisi välistä viemään? Ehkä minun ei tarvitse tehdä mitään. Muumioitumisen todennäköisyys on silti pienehkö, ja ikuisuuden näkökulmasta (sub specie aeternitatis) on kuin onkin yhdentekevää, saako meikäläisen ruumis jatkoaikaa vai ei. Mutta jos jokin ruumis pääsee vahingossa eli sattumalta jatkoajalle, siitä ei tulisi mielestäni (postuumisti) rangaista vainajahenkeä, vaikka jokainen tapaus punnitaan in casu.

"Oppia ikä kaikki"

Stalinin valtakaudella (1924-1953) kommunismi teki tuhoisaa jälkeä (tai modernilla uus- eli konsulttikielellä vahvaa tulosta) etenkin Ukrainassa. Bolshevikit hävittivät ukrainalaisten kansallisen identiteetin. Monet olivat keinot. Paljossa keinotekoinen nälkä raivosi 1932-1933. Sitä on kuvannut mm. Juri Mytsyk toimittamassaan silminnäkijäkertomusten kokoelmassa 'Ukrainski holokost' (2003). Ukrainan kielessä nälkää tarkoittaa 'holod'. Kun nälkä pääsee pahaksi, tulee kylmä ja kalmoja kasapäin. Visibiliteetin, näkyvyyden hyve korostuu.

Otan esille yhden tapauksen; Dniprovetrovskin alueelta kertoo muistikuvansa opettaja Oles Derhatshov:

"Nälänhädän aikana koululaisia kuoli jopa oppitunneilla. Eräänkin kerran oppilas luki ulkomuistista kotiläksyä, menenetti tajuntansa ja kuoli pois. -- Naapurin naisella, toisella puolen tietä, oli tytär, seitsemäsluokkalainen. Häntä ei kuitenkaan ollut näynyt, ja mentiin kotoa kysymään. Siellä odotti kamala näky. Äiti makasi kuolleena, ja pöydällä oli tytöstä tehtyä lihahyytelöä."

'Kamala' on vahva, sanoisin, niinkuin muutkin kai sanovat, eksistentialistinen termi. Ja se sopii myös nykymenoon, onpa sitten nälkä tai ei.

PS. Olen ottanut tiedot lähinnä Kaija Virran erinomaisesta artikkelista, joka ilmestyi Helsingin Sanomissa 23.4. 2006 (otsikolla "Ukraina koki stalinismin muita raskaammin").

"In tristitia hilaris, in hilaritate tristis"

Giordano Brunosta on netissä hieno kuva, aivan sama, jonka Tampereen yliopiston 'Aikalainen' -lehti keväällä 2008 tuskin kovinkaan uhmakkaasti julkaisi. Kuva esittää filosofi Giordanon papin kaavussa ja kirja kädessä. Se kuva on modifioiden otettu siitä patsaasta, jonka myöhään yhdistynyt Italia pystytti Hänen Muistokseen Rooman Campo di Fiorille. Sitä patsashanketta vastusti katolinen kirkko valtaisasti mutta jo köykäisesti raivoten (rabies theologica / odium theologicum).

"Universaali" kirkko oli Mooseksen kirjoissa kuvatun Mister Sebaotin vihaa tyynnyttääkseen antanut polttaa Maisteri Giordanon samalla paikalla anno 1600, koska kirkko ei omien sanojensa mukaan tahtonut vuodattaa verta.

Menin touko-kesäkuun vaihteessa kuluvaa vuotta "Ikuiseen Kaupunkiin" tervehtiäkseni Brunoa paikan päällä. Mielessäni käväisi, että sikäli kuin fundamentalisti- eli vääriä kristittyjä enää pahemmin on, näitä kiusaa ja risoo myös hänen käsissään pitämä komea kirja: harhaoppinen ja kuulemma omien sanojensa mukaan demonien kanssa seurustellut ja muutenkin magiaa (ja manipulatiivista retoriikkaa) harjoittanut Bruno pilkkaa siinä ylimielisen näköisenä Pyhää Raamattua. Ja Bruno oli väittänyt inkvisition dokumenttien mukaan eläneensä monta elämää ja muistavansa niistä jokaisen. Tämä filosofi uskoi valitettavan epäkristillisesti metempsykhosikseen, jälleensyntymiseen. Ja hän sanoi Lucretiusta seuraten jo ennen, kuin häntä kidutettiin, kiduttavan epäkristillisesti (ja materialistisesti), että avaruus on ääretön ja maailmoja loputon määrä. Vähempikin olisi tuomioon riittänyt.

Maisteri Giordano muuten luhistui (monien maagikkojen ja yleensäkin ihmisten tavoin) vankilassa, jossa hän sai virua vuosikaudet, vähän ennen, kuin hänet vietiin juhlallisesti poltettavaksi. Niin olen lukenut. Mutta onnekseen, sanoisin, Giordano sai miehisen rohkeutensa takaisin, toipui täysin ennalleen, olematta jo kuollessaan kuollut.

Ennen kuin aloin naputella tätä tekstiä, koetin printata hänen kuvansa netistä. Kone tukkosi ja paperi pahasti rypistyi, mikä oli loistava enne.

Sadetta ja huijausviestejä

Ellen erehdy, tavantakaiset huijausviestit koettelevat ns. julkista luottamusta (publica fides) pahemmin kuin vielä toistaiseksi jatkuvat sateet. Joku onneton oli täällä päin eli virtuaalisesti missä tahansa ikihyviksi ihastuneena avannut koneelleen tulleen (väärän) lottovoittoilmoituksen: siinä luki, että hänen ("Das Manin") sähköpostiosoitteensa oli voittanut miljoonan. Ikävä vain, että kone kaatui ja kovalevy meni vaihtoon. Eikä onni ole vielä perheeseen palannut, päivä paistanut risukasaan.

Lottovoittoja satelee tuhkatiheään. Itse näyn "voittaneen" viimeksi Espanjasta 920.810 euroa. Jätän kuitenkin summan nostamatta mutta siitä minun ei tarvitse, eikä missään tapauksessa pidä, sanallakaan mainita lähettäjälle, vaikka palautteesta kieltäytymiseni epäilemättä voidaan leimata rikokseksi ihmiskuntaa vastaan.

Kirkolle kehuja (*****)

Habeat ecclesia quinque stellas sive astra! Näköjään Kannattaa kehua kaikkea, mitä kirkko on maailman sivu tehnyt ihmisraukkojen pelastuksen eteen. Ja minä se olen kirkkoa kehuskellut ja siunaillut; enkä ole sanoissa pihtaillut. Itse Mister (Adonai) Sebaot nyt tahtoo palkita minut jo täällä ajassa. Muuan amerikkalainen taivaslottofirma, Plasmanet etc, edustajanaan S[ebaot?] Roman (Prize Administrator), jonka osoite on luottamusta herättävästi Box 4562, Grand Central Station, New York, NY 10163, ilmoitti minun voittaneen lotossa 50 USD, vaikka en ollut noiden uskovaisten lottoon edes osallistunut! Siitä syystä kieltäydyin lunastamasta voittoa; esteeksi tuli minun lapsekkaan korkea moraalini. Seuraavana yönä lottokone oli suosinut minua kerrassaan kolme kertaa; olin voittanut 300 USD ("pending") 10,000,00 USD ("pending") ja vielä varmemmaksi vakuudeksi Mister A. Sebaotin käsittämättömästä avokätisyydestä peräti 50,000,00 USD ("pending"). Jokin lisävoittokin tuli, joskin tarkka miljoonasumma (euroissa muuten) pääsi unohtumaan tässä humussa.

En huoli rahoja tällä kertaa. Siksi en laita visa-korttini tunnuksia enkä tilitietoja muutenkaan Valtoihin, jossa Mister Sebaot hallitsee. Rahat saa puolestani käyttää tietoliikenneyhteyksien ("taivaskanavan") rakentamiseen New Yorkin Suurelta Keskusasemalta suoraan alas Helvettiin, jotta Taivaan ja Helvetin oikein virallista ja lainvoimaista avioliitoa päästäisiin toden teolla juhlimaan. William Blaken ammoiset kirjat eivät ole avioliittoa reaalisoineet, kuvanneet toki; lämmin suhde, rauhanomaisesta rinnakkaiselosta puhumattakaan, ei riitä aikanamme, jolloin transparenssi, läpinäkyvyys on korkea hyve (paitsi byrokratiassa). Mutta uskoisin suuren rahan poistavan ongelman eli toteuttavan Taivaan ja Helvetin avioliiton - sekä poistavan sen mukana kaikki ongelmat, päiväjärjestyksestä, niin että ihmiskunta on valmis astumaan olemassaolosta, kun se ei enää keksi mitään tekemistä ja jopa bloggailu loppuu.

Positiivinen ajattelu

Pyhä inkvisitio ansaitsee kai hatun noston siksi, että se tuottavuusohjelmaansa vedoten saneerasi keski- ja uudella ajalla ihmisiä katolisen eli universaalisen kirkon helmoista. Kuten jo sanoin, Carcassonnen inkvisitiolle aiheutui kuluja, kun se poltti elävältä neljä harhaoppista niin sanoakseni näiden itsensä hautajaisissa 24.4. 1323. Arnaud Assalitin erittelyn mukaan poistotoimitus maksoi vähän yli kaksi naulaa / kpl. Inkvisitio passitti tuomitut, ilman ruumisarkkuja ja ilman arkunnauloja, liekkien nuoltaviksi ja sitten joko Mister Sebaotin tai Kristuksen tykö - tai jos helvettiä ja taivasta ei ole, ikuiseen tyhjyyteen, nirvanaan. Tai sanoisinko, että ihmispolot pääsivät onnekseen pois tästä "eksistentialistisen" murheen laaksosta?

Älköön kukaan pahoitelko inkvisition poliisi-, oikeusprosessi- ja polttojuhlista ja muista spektaakkeleista itselleen kirjaamia menoeriä. Näet jo keskiajan inkvisio toimi tulosvastuun ja markkinahenkisyyden periaatteella. Se nettosi kirkkaasti toiminastaan, saldo komeasti plussalla, hyvänen aika, kuten Henry Charles Lea ja muut ovat osoittaneet. Inkvisitio takavarikoi mitä ahkerimmin tuomitsemiensa ihmisten omaisuutta. Maksumiehiksi ja kaiketi mieron tielle tai vankilaan tai ties minne joutuivat usein tuomittujen virtuaalisesti syyttömät sukulaiset. Inkvisition taloudellinen valta ulottui jopa haudan taakse. Kun joku paljastui kuoltuaan kerettiläiseksi esim. naapurien ilmiannon ja sitä seuraavan prosessin kauniiksi lopuksi, asianosaisen mahdollinen omaisuus mitattiin ulos. Inkvisitio kaipasi kipeästi syyllisiä ja heidän rahojaan; ja aiheuttamalla kipua, kärsimystä ja kuolemaa se piti osaltaan pystyssä kirkkoa ja kirkon monopolisoimaa, niin sanottua totuutta, oikeaa uskoa.

Paljonko Saksan natseille ja Venäjän kommunisteille tuli kustannuksia siitä vainosta, jonka he omilla tahoillaan ja varsin modernin teknologian avulla järjestivät? Miten siis heidän tuottavuusohjelmansa onnistui? Etsivä toivoo löytävänsä kaikki tilitapahtumat.

Valoa pimeyteen ("Fiat lux")

"Ja Jumala sanoi: "Tulkoon valkeus". Ja valkeus tuli" (1. Moos. 1:3). Jumala olisi periaatteessa voinut tyytyä olemattomuuteen, kosmiseen pimeyteen. Mutta hän tahtoi antaa roolin valollekin (vrt. 'Lucifer', valontuoja). Meidän ihmisten sopii ylistää Jumalaa eli Mister Sebaotia ja sankari-insinöörejä siitä, että interaktiivisesta laatuajasta on vihdoin tullut täyttä totta; maanpäällinen paratiisi on valmis; työ tosin kesti niin kauan, että meno yhteen aikaan vaikutti saatanan juonelta; liian monilla lajitovereilla pääsivät hermot palamaan. Iloitkaamme siitä, että saadaan elää tätä voiton päivää.

Oppineet miehet ja nyt naisetkin ovat muuten valistaneet meitä taviksia, ettei keskiaika, meitä moderneja taviksia oudoksuttavasta alkukantaisuudestaan ja virikeköyhyydestään huolimatta, ollut aivan sysimustaa aikaa. Mm. polttoroviot toivat ankeassa pimeydessä vaeltaville ihmislapsille elämyksellistä valoa; naiivit ihmiset pakotettiin kuriin ja herran nuhteeseen; he saivat tuta, mikä paha heitä odotti jo täällä ajassa, saati sitten haudan takana, elleivät he uskoneet Mister Sebaotiin niin, kuin kirkko käski.

Arvojen hierarkiassa raha näyttää silloin keskiajalla olleen tärkein. Tuntuuko tutulta? - Avaan nyt hieman viranomaistiedotetta, jonka Arnaud Assalit (Henry Charles Lean mukaan) tunnollisesti laati neljän kerettiläisen polton aiheuttamista kustannuksista. Visuaalinen, auditiivinen ja odorinen (sanasta odor) elämys koettiin kirkon strategian ja mission mukaisesti Carcassonnessa 24.4. 1323. Luulisin, että Arnaud Assalit oli hyvin "cool", liikemiesmäisyytensä ansiosta sympaattinen mies, jollaisia keski- ja uudenkin ajan rahastava kirkko on kipeästi tarvinnut ja ties mistä aina palvelukseensa pestannut. Tässä Dominus A. A:n asiallinen raportti keskiajalta, jota on aiheettomasti pidetty pimeämpänä kuin se olikaan:

Iso polttopuu 55 solia 6 denaaria

Viininoksat 21 solia 3 denaaria

Oljet 2 solia 6 denaaria

Paalut (4 kpl) 10 solia 9 denaaria

Kiinnitysköydet 4 solia 7 denaaria

Teloittajan kulukorvaus 80 solia (4 x 20 s.)

_____________________________________

Summa: 8 puntaa 14 solia 7 denaaria

(Assalitin ja Lean mukaan)

Sen verran rahaa paloi kerettiläiskoplan polttojuhlassa tai -murhassa Carcassonnessa 24. huhtikuuta 1323. Paljonko siitä tulee pro persona? Rahasta viis! Työ tehtiin niin hyvin, ettei noista poltetuista jäänyt mitään konkreettista jäljelle. Heistä tuli kuolleina pelkkiä nollia (latinaksi: nugae). Vixerunt; nunc autem nugae sunt. Onneksi he sentään elävät statistiikassa; ja se riittää mainiosti.

Antikristus Konstanzissa (ihmiskunnan tähtihetkiä)

Muuan tavis eli "Das Manin" singulaarinen edustaja letkautti äsken kuulteni, että Jan Hus ja tämän oppilapsi Jeronimus Prahalainen kärysivät (niin!) Konstanzin kirkolliskokouksessa harhaopeista; siksi kumpikin poltettiin roviolla. Mikäpä siinä. Toki harhaoppisuuden, heresian, voi rinnastaa dopingiin, jos kohta tästä sikiää moraalisia ongelmia. En kajoa niihin nyt sen kummemmin. Moraali on "out". Kysyn vain retorisesti, miksi ne Lahden 2001 petolliset suomalaishiihtäjät pääsivät kuin koira veräjästä - ja se Kaisakin, kahdesti sulkansa käräyttänyt, saa vapaasti katsella juhannuskokkoa, tarvitsematta pelätä, että hänet siinä uhrataan sovitukseksi Mister Sebaotille eli Antikristukselle. Retoriseen kysymykseen ei tule vastata. Mutta jos joku ei pidä kysymystä retorisena, vastatkoon kaikin mokomin.

Stefan Zweig on kirjoittanut ihmiskunnan tähtihetkistä samannimisessä teoksessaan, joka kuuluu suosikkeihini, vaikka haluan täydentää Zweigin luetteloa. Sillä Konstanzin kirkolliskokous onnistui itsensä Antikristuksen läsnä ollessa tuhoamaan näyttävästi & elämyksellisesti kaksi aikansa rohkeinta miestä, Jan Husin ja Jeronimuksen. Palaan Jeronimukseen tuonnempana, jos Kristus sen sallii, ja puhun tässä vain professori Husista, joka martyroituessaan lahjoitti juhlayleisölle, Antikristukselle ja ihmiskunnalle kaksi tähtihetkeä (mistä syystä minä olen valmis antamaan hänelle vertaisarvioinnissa viisi tähteä). Pro primo, teloittajat löivät Husin pääkallon tuusan nuusaksi. Pro secundo: He polttivat Husin sydämen vartaassa. Toki nämä kaksi aktia voidaan katsoa yhdeksi ja samaksi kirkolliseksi liturgiaksi. Ehkä joku konsultti olisi voinut ajoissa vaatia Husin sydämen syömistä, kun sellainen ei syystä tai toisesta tullut Antikristuksen mieleen. Vaikka kannibalismi jäikin puuttumaan, ei se suurenmoista tähtihetkeä nimeksikään himmennä. Totta tosiaan, kyllä siellä Konstanzissa vietettiin hienot polttojuhlat. Moni olisi myynyt isänsä ja äitinsä, jos vain olisi saanut armon olla paikalla, jossa oli niin mukavaa, niin intensiivistä, laatuaikaa!

Harhaoppisia eivät muuten olleet Hus ja Jeronimus (eikä myöskään postuumisti, siis jo kuolleena ruumiineen ja sieluineen poltettu Wycliffe) vaan heidän tuomarinsa eli Konstanzin ekumeeninen kirkolliskokous, jossa Antikristus vietti triumfia. Moraalisen voiton korjasivat Wycliffe, Hus ja Jeronimus. Ihmiskunta ja, kuten jo sanoin, Antikristus saivat tähtihetkensä. - Luulen, että suomalaiset ovat jo ajat sitten antaneet anteeksi Lahdessa 2001 ja sen jälkeen kärynneille hiihtäjilleen, koska nämä ovat kumminkin siunanneet kansaa lukuisin mitalein ja tähtihetkin. Ja vaikka Saatana hyppiikin taas riemusta, niin mitä sitten?

HAUTARAUHA - ei mainoksia eikä postia kiitos!

Joku mies oli syntynyt varsin onnellisten tähtien alla siitä päätellen, että hän onnistui piileskelemään ankaran yhteiskunnan valvovalta silmältä ja hautaustoimelta vuosikaudet kuolleena kotonaan Helsingissä. Ihailuni! Hesarissa oli tapauksesta juttua menneenä talvena. Ja kerroin siitä minäkin. - Siinä minua harmitti vain se, että mainoksia ja hesareita ja laskuja oli röykkiöittäin pudotettu vainajalle postiluukusta. Mitä ihmeen käyttöä vainaalla olisi paperin törylle ollut? Horoskooppimerkki olisi saanut vielä parempi olla, jos mahdollista, mutta sehän ei ollut mahdollista. Ei voi mitään! Mutta otetaanpa opiksi.

Ehdotan vastaisen varalle nimekkeen TEKSTIÄ oveen postiluukun päälle. Postiljooni ja mainoksen jakaja kunnioittakoot HAUTARAUHAA ihmisten yksiöissä ja kaksioissa. Siitä pitää kiireesti laki säätää.

Kuolema piirretyssä ohjelmassa

Kerroin sarjan edellisessä tekstissä ihmisestä, joka hänen omissa hautajaisissaan lyötiin (varsin mielekkäästi) hengiltä; hän heräsi, valekuollut kun vain oli, saastuttaen pyhän toimituksen. Niin ei olisi saanut käydä, mutta kun niin pääsi käymään, hänen täytyi hyvittää tekosensa, jotta hautajaisina alkanut proseduuri olisi kunniallisesti viety hautajaisina kauniiseen loppuun asti. Ja onneksi niin kävikin; viimeisiksi tarkoitetuista jäähyväisistä tuli oikeasti viimeiset jäähyväiset. Biokoneesta (elävästä ihmisestä) tehtiin biojäte (kuollut ruumis). Sielu eli nykykielen mukaan ohjelmisto pimeni. Tapaus kirjataan triumfiksi molemille osapuolille, sekä vainajalle että saattoväelle.

Idean tekstiin sain romanialaisesta piirretystä ohjelmasta, jonka olin nähnyt Suomen televisiosta joskus kultaisella, totalitaristisella 1980-luvulla. Muutin muuttujat. Muistikin on voinut tehdä tehtävänsä, kuva vääristyä aavistuksen, mutta tuskin paljoa. Ymmärrän hyvin niitä, jotka pitävät koko tarinaa absurdina tai (suomeksi) sairaana. Elämä itse taitaa olla sairaus; ennuste on huono; elämä päättyy kuolemaan. - Ei siitä muuten niin kauan ole, kun ihmisiä Euroopassakin haudattiin sekä tahallisesti että vahingossa elävältä. Moraali tuskin on siitä parantunut, mutta lääketiede on - siinä määrin, ettei klaustrofobiasta kärsivien liene syytä vaipua suorastaan epätoivoon, kun he ajattelevat edessä siintävää hautaustaan, ihmiselon tähtihetkeä.

Kreikkalaisessa ja roomalaisessa (ja muussa) mytologiassa kerrotaan Feeniks-linnusta. Se tekee aktiivisen itsemurhan omissa hautajaisissaan; sen täytyy polttaa itsensä, jotta se syntyisi uudelleen omasta tuhkastaan. Kirjoitin pyhästä linusta joskus Parnassoon ja toisen kerran Scriptaan.

Kaikki hyväksi kääntyi

Erään kerran vainaja saadaan arkkuun ja haudalla veisataan Luojan ja Ihmisen ylistystä. Itkua siinä vääntävät herkimmät, ja kivikasvojen naamari jotenkin rakoilee. Mutta kesken sen viime virren arkku alkaa täristä; siihen loppuu veisuu. Ihmiset katsahtavat toisiinsa. Sekaisin ovat pasmat (skeemat) menneet. Yhteisen vihan puuska nousee kuin tuuli kirkkomaalle, kun kuolleeksi luultu huutaa, rukoileekin apua. "Minähän se täällä olen! Auttakaa Herran nimeen!" Ja kyllä häntä autetaan. Rakastava suku nuijii yhtenä miehenä ja naisena kuolleista heränneen niin tehokkaasti ja tulosvastuullisesti, että tämä kuolee sataprosenttisesti, ellei ylikin, mutta varmasti viimeisen kerran. Sitten veisuuta jatketaan. Muita välikohtauksia ei merkitä raporttiin. Sukulaiset, ystävät ja työtoverit astelevat hyväntuulisina seurakuntasaliin syömään ja juomaan.

***

Jos olisi päässyt niin käymään, että suku olisi viime hetkellä paljastanut arkun sisäisessä tarkastuksessa tyhjäksi, urakoitsija olisi lahjottu myymään käyttövalmis ruumis. Toisaalta joku elävistä olisi voinut suostua erkaantumaan maailmasta jo etuajassa ja päästämään muut pälkähästä. Ja vielä: arkku olisi voitu yhteisestä sopimuksesta neuvokkaasti siunata tyhjänä haudan lepoon. Innovatiivinen valhe olisi saattanut mennä täydestä Tuomiopäivään saakka.

"Väärä vainaja"

Menneen torstain Ilta-Sanomat uutisoi, että väärä vainaja oli jossain tuotu hautajaisiin. Pahalta tuntuu, kun tällaista pääsee sattumaan. So unheimlich! Voi sentään! Sitä se kiire teettää, ja kiirettä piisaa teknologisen maailmanajan hautaustoimessa. Olisin mieluusti suonut, ettei vainajan identiteetti olisi paljastunut. Toiselta puolen filosofi tahtoo korostaa, alleviivata ja tähdentää sitä tosiasiaa, että vainaja oli kuin olikin oikea, mutta saattoväki pahan kerran väärä. Toivottavasti kukaan ei ole ruvennut syyttämään aitoa vainajaa, saati purkamaan tähän vihaansa. Saapa nähdä, miten sille aidolle ruumiille eli raadolle (cadaver) käy. Pahimman vision mukaan se kaivetaan ylös, laitetaan säkkiin ja kuljetetaan pois pyhältä kirkkomaalta torvien soidessa ja tavisten huutaessa solvauksia pitkin katuja ja tienvarsia; sitten raato juhlavasti kirotaan torilla, poltetaan ja jäännökset heitetään kaatopaikalle. - Thales opetti elämän ja kuoleman perustavaa samuutta. Eipä näytä hänen oppinsa perille menneen, kun tyhjästä numero tehdään, tyhjästä maksetaan ja tyhjää luetaan.

Vain luonnonhistoriaa

Rudolf Eucken (1846 - 1926), humanisti & idealisti, sanoi aivan oikein, että ihmiselo ja kulttuuri saavat tarkoituksen vain siitä, että postuloidaan, otaksutaan vahvasti henkielämän todellisuus. Henkielämä murtautuu Euckenin mukaan esiin historiassa; sehän se nostaa ihmisen luontotason yläpuolelle. Voi sentään, mitä toiveajattelua ja harhaoppia! Kaikkea ne saksalaisetkin keksivät. Rangaista pitäisi vääriä julistajia, ellei se olisi myöhäistä, mutta oikeastaan he ovat jo rangaistuksensa kärsineet. Meillä ei ole kertakaikkiaan mitään takeita henkielämän olemassaolosta. Humanismi, kuten kaikki idealismi, kuuluu eiliseen. Ja sinne kuuluu myös kristinusko, kunnes viimeinenkin tavis, "Das Man", tajuaa siitä luopua. Materialismista, siis filosofisesta(kin) materialismista, on tullut päivän tunnussana ja ihmiskunnan lopullinen vakaumus; siinä uskonto ja tiede osuvat yksiin. Temporibus generi humano extremis, religio & scientia coincidunt. - Tieteellisestä uskonvarmuudesta voi käyttää termiä religio. Kristinusko edusti aikansa lapsekasta taikauskoa (superstitio). Primitivisissä ja virikeköyhissä oloissa tarvittiin kristillistä taikauskoa, vaan eipä tarvita enää.

Sosiobiologi Edward O. Wilson osoittaa vakuttavasti, että elämä, ihmisenkin elämä, on silkkaa luonnonhistoriaa. "Kehitys" (evolution) tarkoittaa aineellista, mekanistista ja ohjelmoitua prosessia ja projektia. Ne jotka uskovat jumalan eli Mister Sebaotin tai paholaisen luomistyöhön, pettävät itseään ja vielä tietämättömämpiä lapsiaan. Jumala on (occamilaisen säästön periaatteen mukaan) täysin turha oletus. Eikä ihminen ole suinkaan ilmaantunut Tellukselle jonkin humanistis-kognitivistisen itsetoteutuksen vuoksi. Ihmiset eivät ole olemassa, he eivät eksistoi itseään varten. Kaikki organismit, sikäli kuin ne lisääntyvät, vain toimittavat "eteenpäin" ne samaiset geenit, joiden satunnaisia ja täysin ohimeneväisiä kantajia organismit itse ovat. Ihmisen "tarkoitus" on vain lisääntyä (ja mahdollisesti nauttia nuptiaalisista ja ekstranuptiaalisista ja muista iloista, kuten kulutuksesta ja menestyksestä).

Geenit ovat virtuaalisesti kuolemattomia. Niille kuuluu pääosa evoluution teatterissa. Kukin elimistö eli siis vieraileva tähti sivuosassa (sic!) on DNA:n keino, instrumentum (organon) tuottaa lisää sitä itseään, siis DNA:ta. Turha udella lapsosen lailla, mitä varten DNA on olemassa. Se vain on, sanoo lakonisesti Svante Folin, sosiobiologian tutkija lahden takaa.

Tellus-planeetalla on sattumoisin ilmakehä. Jos se puuttuisi / olisi puuttunut, ei orgaanista elämää olisi päässyt syntymään eikä näitä blogeja sen kummemmin kirjoitettaisi kuin luettaisikaan. Eikä televisiosta ja radiosta ja muista tuuteista tulisi tavantakaa luonto-ohjelmia ja -iltoja iltojen päälle. Eikö luonto olekin ihmeellinen?

Rigor mortis

Kuolema oli filosofian Muusa Sokrateelle, Heideggerille ja Carlos Castanedalle. Minunkin lienee hyvä treenata kuolleena olemista niin kauan, kuin aikaa vielä on. Asetun sänkyyn selälleni, suljen silmäni ja ajattelen, etten niitä enää olisi avaava; sanon latinaksi: "Mortuus sum"(ind.perf.) ja saman kreikaksi (mitä en nyt luvattoman vajailla taidoillani kykene tähän kirjoittamaan; en ole edes pituusmerkkiä opetellut tarkkaa transkribointia varten). Jäseniin on levinnyt torpor, enkä pysty liikkumaan. Tietoisuus kirkastuu ensin, kunnes tunnen räjähtäväni atomeiksi. Sitten kaikki pimenee. Minua ei enää ole aistimassa sitä, että rigor löystyy ja mätäminen alkaa. Luonto tahtoo, että biokone "kehittyy" biojätteeksi. Ja biojätteen käsittely työllistää väkeä, joka tähyää luottavaisesti tulevaisuuteen. Jätealalla tehdään vahvistuvaa tulosta. Hautajaisista tosin luovutaan, mutta onneksi laki pakottaa bioromut käsittelemään. Osa menee kierrätykseen, osa ikuiseen kadotukseen.

Te tiedätte tai olette ainakin kuulleet sanottavan, että kirveellä on työtä tässä maassa ja maailmassa. Tein tässä eräänä päivänä ja vielä sitä seuraavana päivänä halkoja. Pölkyt olivat niin paksuja, pahkaisia ja kuivia, että työtä teetti. Koivut oli pihasta sahattu pois; ne kun pimittivät kesäisen näkymän tehden elämän vielä kaksin verroin synkemmäksi, kuin se itsessään näytti. Kymmenenkin kertaa piti polkkyä jos toistakin lyödä olan takaa, ennen kuin se suostui halkeamaan. Hakkasin kuin viimeistä päivää, ja urakka valmistui ennen, kuin viimeinen päivä koitti.

Serkkuni Kalevi oli kertonut halonteon ainakin häntä rentouttavan. Minulle kävi toisin. Jäykistyin niin hartioista ja niskasta, että kärsin viikon ja jouduin käymään hierojalla peräti kolmena perättäisenä päivänä, ennenkuin jumitus helpotti. Oli siinä esimakua kuolonkankeudesta. - Pilkkimiehillä ahvenet näkyvät avannon vierellä käppyröityvän mihin asentoon sattuvat, kun jäinen kuolema saaliinsa korjaa ja kärsimys loppuu. Hyvä on kylmään kuolla, ja jokainen asento käy postmodernismissa ja järven jäällä. Anything goes. Ja silti kuolema on elämän tarkoitus. Jos pidätte tätä liioiteltuna, todettakoon, että kuolema on elämän loppu (télos, finis). Jokainen elävä olento on koodautunut kuolemaan; hänen kohtalostaan ei Luonto piittaa tippaakaan. Luontoa kiinnostaa vain geenien levitys, ja siitä aktista hedonismin rahastavat konsultit neuvovat meitä taviksia ottamaan irti kaiken ja vähän lisääkin.

Latinan 'mors' on sukua suomen marrakselle (vrt. marraskuu). 'Mors' on genuksensa puolesta feminiini; kreikan thánatos on maskuliini.

Astutaan pois olemassaolosta

"Kuinka Jumala tai Paholainen tohti keskeyttää ei-olevan pyhän levon luodakseen loputtomasti kärsimystä ja tuskaa?" Tämä Schopenhauerin retorinen kysymys demonisoi kristittyjen jumalan; konsultti Jahve ja konsultti Saatana ovat yksi ja sama, pahansuopa persoona; hän se tekee elämän meille lisääntyvässä määrin surkeaksi. Tämä "meidän" eli Jahven tai Mister Sebaotin maailma on meille pahin mahdollinen. Kunnon pessimisti haikailee olemattomuutta, pääsyä ei-olevan lepoon (joka onneksi kerran vääjäämättä koittaa, kun ihmislajin taru päättyy, mutta voidaan kysyä, eikö moista projektia tulisi nopeuttaa). Nyt intellektuellin kuuluu sanoa, ettei Mister Sebaot Demon eksistoi muualla kuin (metafyysisenä projektiona) "Das Man"-ihmisen eli taviksen aivokuorella (cortex). Giacomo Leopardi runoilee luonnosta, ihmisen kavalasta äitipuolesta (noverca). Meikäläinen intellektuelli tyytyy sanomaan, että ihmisenkin elämä, kulttuureineen kaikkineen on pelkkää luonnonhistoriaa, joka kosmeettisesti peitetään ja lapsilta puuhamain salataan, kunnes nämä pian itse totuuden oivaltavat; tässä auttaa hienosti moderni, läpinäkyvä ja kaikessa avoin elämänmuoto. Upeaa! Elon raadollisuus ja väkivalta räjähtävät silmille; pessimismi vahvistuu avoimuuden mukana. Se on jo saanut hyväksytyn statuksen jo kaikkialla muualla paitsi yliopistolla. Ei elämänmeno hyvältä näytä, ei sinnepäinkään, kun seuraa uutisia siitä, mitä maailmalla tapahtuu. "Päivämme ovat luetut." Dies nobis sunt enumerati.

Eduard von Hartmann kehaisee ovelasti, että maailmamme on paras mahdollinen, jos toki ratkaisevasti huonompi kuin ei-oleva, olemattomuus. Eräänä päivänä ihmiset saavat (tyyliniekkana Schopenhauerin ja Leopardin rinnalle pääsevän) von Hartmannin mukaan kaikki, vaikeimmatkin projektinsa valmiiksi keksimättä enää ainuttakaan uutta tilalle. Konsultit kuolevat aikanaan sukupuuttoon. Ja elämään väsynyt ihmiskunta astuu yksimielisesti pois olemassaolosta, mutta minusta von Hartmannin visio kärsii, ainakin näillä näkymin, hänen liiallisesta optimismistaan. Tähän hän huomauttaisi, että jokaiikan ja -likan intomielinen osallistuminen, sitoutuminen maailmaan niin pienessä kuin suuressakin jouduttaa automaattisesti viimeistä päivää & ja pohjustaa viisasta lähtöpäätöstä. Kukaan ei, Herra Sebaot Demon paratkoon, saa jäädä istuksimaan kädet ristissä. Vetkuttelu pitää lailla kiellettämän. Kaikkien on syytä jo nyt elää niin kuin viimeistä päivää rahastavien konsulttien komentoja seuraten. Teknologia auttaa, koska se pakottaa meidät elämään yhä nopeampaan tahtiin. Kiitos keksijäneroille, kiitos toisenkin kerran. Voidaan myös kasvattaa miljardit tavikset (Das Manit) filosofeiksi, kunes kaikki ovat vapaaehtoisesti valmiit luopumaan elämän "lahjasta". Onhan se kaunista, että me odotamme, kunnes vähäisemmät veljemme ja sisaremme kypsyvät valmiiksi lähtöön. Rakkaus voittaa. "Omnia vincit amor." Joku silti muistanee Arnold Toynbeen varsin rohkean muotoilun, että sivilisaatiot (kulttuurit) tekevät kukin vuorollaan hitaan itsemurhan, mikä vaikuttaa häijymmältä, kuin Toynbee, kovin uskova kristitty, tarkoittaa. Itse kannatan agnostikko Oswald Spengleriä. Ja jos joku haluaa terapoivasti itkettää yleisöä, Spengler, suggestiivisen tyylin ja kirjallisen retoriikan mestari, on tosi otollinen valinta luennon tai muun puheen aiheeksi. Toynbee on lattea ja - kuten sanoin - kristitty; ei häntä enää voi lavealle tielle käännyttää, kun hän on kuollut ja kuopattu. Ei Toynbee ollut mikään suurten sanojen ystävä, kuten ei ollut myöskään Immanuel Kant.

Ingemar Hedenius (1908-1982) pitää elämää sokeana, pahana ja mätänä, jos toki myös kauniina. Tämä viisas Uppsalan professori toivoo, että keksitään jokin keino niin, että ihmiskunta voi päättää kivuttomasti päivänsä. Tuskaa ei kaiken jo koetun jälkeen saisi kenellekään aiheuttaa. Hedenius peräänkuuluttaa humanistista lopetusprojektia; hän ei ole saanut vielä poliitikkojen & ja teknokraattien rintamaa puolelleen, rahastavista konsulteista puhumattakaan. Vaatii paljon hikeä ja kyyneleitä ja mitä ilmeisimmin myös verta, ennen kuin koko ihmiskunta voidaan nukuttaa yhtäaikaisesti euforistiseen kuolonuneen. Ruotsissa on asioista voinut keskustella paljon avoimemmin kuin Suomessa, jossa Pentti Linkola on saanut porttikiellon Tampereen yliopistoon. Toki hän siellä incognito käväistä saa, mutta esiintyminen on häneltä kielletty. Kampuksella tiedetään jo kertoa Linkolan tulosta puhumaan Telakalle, jonne yliopistopopulaa painuu häntä kuuntelemaan, ja on syytäkin yliopiston sinne illaksi vaivihkaa telakoitua. Näet Linkola voi hyvinkin tietää paremmin kuin moni muu, siis "Das Man", missä mennään. Linkolassa, kuten yleensäkin pessimisteissä, on upeaa tyyliä, ollaanpa hänen asiastaan mitä mieltä tahansa. Pessimistit saavat korvikevoimaa ja -lohtua estetisoimalla luonnon ja ajattelemalla siitä suuria, miltei uskonnollisia ajatuksia. Korkea tyyli heillä kukoistaa; kaikki muu menee ja menetetään. Kovin on Suomi jäänyt kehitysmaaksi kirjallisen ja muunkin tyylitajun katsannossa. Esteettinen elin on Suomen pojalla ja tytöllä surkeaksi jäänyt. Ja kun näin on, he eivät, sitäpaitsi lisääntyvässä määrin tajua suuren tyylin mestareita, kuten vaikkapa Schopenhaueria, Leopardia ja Spengleriä. Suomalainen koululaitos, yliopistoa myöten, sanoo ihmisille, että he saavat ja heidän pitääkin kirjoittaa, miten sattuu ja mistä ikinä lystäävät silloin harvoin, kun enää ylipäänsä kirjoitetaan, koska kaikki, kunhan se on arkista ja yksinkertaista, käy. Muu ei käy; siis perinteinen tyyli ei käy mitenkään. Muuan professori toi ns. sosiaalisen kieliopin Amerikasta. Hän ja se löivät heti läpi lupaamalla laatuaikaa. Hurraa! Sosiaalisessa kieliopissa ei opetella perinteistä, vaikeaa, latinalähtöistä muoto-uskollista syntaksikielioppia; kielioppi heitetään kaikkine normeineen menemään. Kirjatkin ovat kyytiä saaneet, koska he, "Das Manin" edustajat, ovat keksineet, että kirjat estävät "Das Manin", taviksen oppimisen ja "elämänläheisen" kommunikoinnin kuten myös kirjoittaminen sen kuulemma estää; siksi keskitytään puhumiseen, jutusteluun. Vain sen nämä gurut kelpuuttavat oikeaksi kommunikoinniksi, "up to date". Kysykää tarkemmin professori Auli Hakuliselta ja professori Anna Mauraselta, koska he tuntevat sosiaalisen grammatiikan pohjia myöten. He ovat tehneet Suomen tieteen historiaa ja ansaitsevat siitä halaukset. Seuratkaa myös silmä kovana ostoskanavia TV-kolmoselta ja TV-neloselta sekä viihdeohjelmia kaikkinensa. Vulgarismi on päivän tunnussana ja se avaa kaikki ovet. Laatuaikaa! Minusta ei ole vastaamaan Hakulisen ja kumppanien tivaamiin "ajan haasteisiin". Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis; horoskooppimerkkini on peruuttamattomasti väärä. Jos se olisi oikea, olisin ajannut jo vuosikymmenet vulgarismin asiaa uraohjuksena toisten joukossa ja muille mallia tai jopa keppiä tai ainakin porkkanaa näyttäen. Onneksi laatuaika on toteutunut ilman minun ponnistuksiani tai huolimatta minun vastustuksestani. Kehittäkääpä lisää "laatuajan rakenteitanne", olkaa niin hyvät, niin saadaan tämä maailma valmiimmaksi.

PS. Muuan uneksija sanoi päiväkirjassaan nimenomaan pessimistien argumentteja niin vahvoiksi, jopa tieteellisiksi, että sydän niitä lukiessa särkyy. Mutta optimistien argumentit ovat paljastuva, elleivät ne ole jo paljastuneet, vain "retorisiksi", tämän sanan huononpuoleisessa merkityksessä.

"Sisilian iltamessu" (1282)

Asiakkaiden ja palveluntarjoajien hauras suhde voi katketa kuin kanan lento. Vuoden 1282 pääsiäisenä Sisilian asiakas-alkuasukkaat karkaavat saarelle asettuneiden fransmannien päälle; nämä vallanpitäjät (eli siis komentopalvelujen tarjoajat) ovat kohdelleet alkuasukas-asiakkaita kaltoin. Hybristä eli uhoa seuraa nemesis eli tuho. Osat vaihtuvat. Mister Sebaotin inspiroimassa lahtauksessa saa surmansa 8000 ranskalaista; Anjoun Kaarle menettää Sisilian, jota hän olisi mielellään rahastanut (riistänyt, nylkenyt) päiviensä loppuun. Kaunis on Sisilian ilta, latinaksi vesper, jos saan tuoda subjektiivisen käsitykseni näin poikkeuksellisesti julki. Suren, toki edelleen vain subjektiivisesti sitä, että ne ranskalaisrukat joutuivat kohtaamaan kuolonsa impromptu. Kaikkein pahinta on äkkikuolema; niin opetttavat kuolemisen taidon (ars moriendi) konsultit niin idässä kuin lännessä.

Historia mainitsee tapauksen hieman kaunistelevasti "Sisilian iltamessuna". Oikeassa kirkkomessussa syödään Kristuksen ruumista tai ehtoollisleipää hänen pyhän ruumiinsa representaationa ja juodaan Kristuksen verta tai viiniä pyhän veren edustajana (aivokuorella). Anno 1282 pääsiäisenä olisi pitänyt idealistien mukaan kauniissa Sisiliassa viettää "Jumalan rauhaa" ja lukita aseet kaappeihin. Mutta toisin kävi. Tuli ruumiita ja tuli verta. Tehtiin sentään tulosta, kuten asia konsulttikielellä on meillä tapana ilmaista. Ikävä vain, että tunnetusti pimeältä keskiajalta puuttui kunnon teknologia; lapsenkengissään taapersi vielä tieteen yhteiskunnallinen käyttö (eli teknologia). Sed ut deficiant vires, tamen est laudanda voluntas (temporibus sub sole universis).

"Leones - Christiani 7-0"

Ensimmäiset kristityt uskoivat käyvänsä suurta, kosmista taistelua Pimeyden, siis Saatanan eli Herra Sebaotin voimia vastaan. Paljon tuli marttyyrejä, tuhatmäärin, ja heille kunnia kuuluu, ellei sitten itsensä uhraamista pidetä suurimpana typeryytenä, kuten suomalaiset intellektuellit sitä nykyään pitävät. Kristityille marttyyreille kuuluisi ikilaatuaika Taivaassa Isän ja Karitsan seurassa, apud Patrem et Agnum, jos uskovaisten Taivas olisi olemassa. Toisaalta voimme antaa yhtä korkeat tähdet (4/5) myös roomalaisille, jotka tajusivat järjestää amfiteattereissaan ja muuallakin laatuelämyksiä katsojille, todellisia kulttuuritekoja virikeköyhänä aikana. Nykyisin osataan tuottaa niin elämyksiä kuin biojätettäkin paljon tehokkaammin, kiitos teknologian, joten voimme antaa itsellemme täydet viisi tähteä ja olla syystäkin ylpeitä.

Roomalaiset tekivät parhaansa, mutta eihän se alkuunkaan riittänyt. Maija-Leena oli jostakin saanut kirjasen, joka sisälsi todellisia tai vääriä tilasto- ja muuta nippelitietoa menneiltä, säälittävän primitiivisiltä ajoilta. Oskulla ja Liisalla oli kahvipöytä valmiina, kun saavuimme, muistaakseni kutsumatta, heidän rantamökilleen. Siinä jutellessamme ja Oskun selatessa tuliaiskirjaa sattui siitä silmiini tuo otsikon tilannetieto Pompejin tai jonkin toisen tyhmän roomalaiskapungin amfiteatterista. Kristityt olivat häviöllä leijonia vastaan jo 0-7. Tilanne ei ollut aivan toivoton, joskin varsin huolestuttava kristittyjen kannalta muun muassa siksi, että leijonat joutuivat taistelemaan vieraskentällä ja tekivät silti niin vahvaa tulosta, että minulla kävisi kateeksi, jos olisin jonkin firman, esim. yliopiston laatupäällikkö. Minua tapaus nauratti silti hillittömästi. Liisa katsoi aivan ymmärrettävästi minun ylittäneen kohtuuden rajat, minkä seurauksena jouduin lähtemään Tampereelle ennen määräaikaa. Liisa ei huomannut ollenkaan, että Osmokin nauroi. Minusta tuntui, kuin olisin tehnyt syntiä.

Kirkko poltti Giordano Brunon Rooman Kukkaiskentällä, Campo dei Fiorilla, Mister Sebaotin vuonna 1600. Kirkko ei tahtonut vuodattaa verta, kuten se nimenomaan tähdensi (eli alleviivasi). Brunon rintamuksiin oli asiakasystävällisesti kiinnitetty ruutipusseja. Eihän se olisi ollut kivaa, jos katsojat olisivat joutuneet tyytymään tylsänharmaaseen savustukseen. Voi sitä intensiivistä ja riemukasta tunnelmaa, kun saatiin vahdata silmä kovana kerettiläisen Brunon matkaa alas Helvettiin! Kiitos siitä, edes näin postuumisti. Bruno oli kitunut vuosikaudet vankilassa, masentunutkin siellä mutta toipunut lopulta kohtaamaan rohkeasti kauhean loppunsa ja vielä (kuka tietää) ikuisen kadotuksen in massa perditionis. En osaa sanoa, paljonko inkvisitiolle ja paavin kirkolle yleensäkin tulisi antaa tähtiä Brunon kiinniottamisesta, mutta kaipa tämän poltosta kuuluisi antaa ainakin kolme tähteä. Ja olisihan se kirkko voinut vastustamisen asemasta suosia luonnontieteellistä tutkimusta läpi pimeäksi jääneen keskiajan niin, että teknologia olisi kehittynyt nopeammin ja asiakaslähtöiset elämykset kehittyneet kohtuulliselle tasolle aiemmin. Monta, monta sukupolvea on joutunut elämään virikeköyhissä tai miltei virikkeettömissä oloissa. Onhan se kauhea menetys, sellainen osattomuus laatuajan onnesta.

Quid 'existentialismus' sibi voluerit

"Omnibus hominibus obeunda mors est; cum igitur sit communis, patimur etiam communia omnes". Hoc modo Daniel Juslenius, ecclestiacus necnon humanista Fennus, orationem funebrem, quam habuit in memoriam cuiusdam iudicis, nomine Loskioeld, incepisse cernitur.

Duobus fere saeculis post Heidegger hanc de morte velut firmissimam veritatem paululum a se mutatam ita exprimit: omnibus quidem est moriendum, sed, nota bene, separatim. Huic assentiuntur omnes fere saeculi nostri individualistae, quorum maximus est factus numerus; hoc est, nisi fallor, verum, quod ratione humana non potest refutari.

Hocce loco addi possit infinitam seriem similium mundorum infinitam parere seriem similium philosophorum, qui vicissim et separatim vivant et patiantur.

In memorias Juslenii, Heideggeri, Democriti

Vainaja istuu sohvalla

Iltalehti kertoo torstaina 13. maaliskuuta nelisen päivää asunnossaan kuolleena viruneesta helsinkiläisestä miehestä. Neljän päivänlaskun vainaa ei toki pärjää sille toiselle, kolmen vuoden vainajalle, josta Hesari teki jutun, mutta tämäkin tapaus säväyttää. Näet tämä tuoreempi, viisikymppinen mies löytyi istumasta hengettömänä sohvaltaan. Sohvakuolo (istuallaan) täyttää laatuajan kriteerit paremmin kuin kuolleenaolo pitkin pituuttaan, ihmisen luonollisimmassa, vaan ei parhaimmassa asennossa. Jos jollekulle on epäselvää, mitä 'laatuaika' tarkoittaa, ottakoon selvää konsulttien, kuten Sarasvuon visioista, strategioista ja missioista ja seuratkoon, miten YLEN ohjelmakuuluttajat tuotteistavat sohva-asennossa itsensä ja sen, mitä tuutista on milloinkin tulossa. - En osaa nyt äkkiseltään laskea, milloin tämä vallitseva sohvakulttuuri on niin elämän kuin kuolemankin merkeissä alkanut. Valaiskoon asiaa joku, joka on paneutunut tai kerrassaan uppoutunut sohvan ynnä sohvaihmisen taikka sohvaperunan kulttuurihistoriaan (hengenviljelyyn). Sohva symboloi (representoi) laatuaikaa (ja toisin päin, vice versa). Istuva voi olla kuollut siinä missä eläväkin; tyhjä sohva kelpaa edustamaan symbolismia esim. maalaus- tai muussa visuaalisessa taiteessa. Sohvassa lienee enemmän substanssia kuin sillä istuvalla (makaavalla) biokoneella ja biojätteellä voi uskoa olevan; 'biojäte' tarkoittaa (melkoisena sanahirviönä) kuollutta ruumista, jota meidän valistunut ja valaistunut aikamme ei laisinkaan pelkää.

Ennen vanhaan piti kuolla interaktiivisesti, omaisten ympäröimänä kotona tahi taistossa vihollista vastaan tai edes jonkun pitäessä seuraa hospitaalissa tai hotellissa. Vaikuttaa siltä, että nykyään on "in", peräti trendikästä ja sinkkuseksikästä kupsahtaa kotiinsa ypöyksin ja saada olla edes muutaman päivän, mieluiten pidempäänkin siinä ei-pyhässä, vain oman, vahvan läsnäolon täyttämässä tilassa. Kaiken maailman konsultit eivät moista tajua eivätkä siksi hyväksy; he eivät pääse rahastamaan joka ihmistä tämän eläessä, paitsi toki vainajaa ja tämän tiliä.

Tehdään siis päivitys: toisin kuin ns. Ateenalaisten laulussa veisattiin, kaunis ei enää ole kuolla minkäänlaisten joukkojen eessä vaan yksin ja saada kuolleena olla, epäinteraktiivisesti omassa rauhassa. Vielä parempi olisi, jos yksikään tapaus ei ylittäisi uutiskynnystä. Mutta on vaikea elää ilman uutisia. Saadaan valoa sohvalle, joka sijaitsee pimeän keskellä; on sohvasta vahva visio.

'Ruumis' on biojätettä

Hesan sankarivainaja vältti tuiman byrokratian makaamalla kotonaan peräti kolmen vuoden ajan; vasta sitten paljastui hänen "rikoksensa" (sillä rikoshan se oli, että hän ei kuolemastaan tiedotetta antanut, mutta ehkä se ei ollut vain hänen rikoksensa). Miehellä oli tai hänellä voi katsoa olleen erityisen hyvää tuuria; tuuletus vei kalmanhajun taivaan harakoille ja varmisti siten naapureille normaalin laatuajan jatkumisen yliajalle eli kolme vuotta miehen kuolemasta eli hänen tietoisuutensa totaalisesta sammumisesta. Tietoisuutta me olemme jo alkaneet kutsua ohjelmistoksi eli 'softwareksi' amerikkalaisten konsulttien perässä kiltisti hiihtäen. Kiitos vielä kerran konsulteille ja kaiken maailman teknokraateille, niin eläville kuin kuolleillekin.

Kun mies kuoli, hänen elävä kehonsa, hänen biokoneensa hajosi ruumiiksi eli biojätteeksi; 'software' eli vanhan kielen ohjelmisto eli vielä vanhemman kielen tietoisuus, ja auttamattoman muinaisen kielen mukainen sielu, kaatui noin vain, kuin napista painaen.

Asianosaisen biojäte onnistui lojumaan käsittelemättömänä kolme vuotta, mikä lienee kkk eli kauden kotimainen kärkitulos. Pian joku panee paremmaksi, joskaan ei ole kirkossa kuulutettu, milloin seuraava huipputulos julkistetaan ja mitkä ovat lukemat. Miehet kilpailevat omassa sarjassaan, naiset omassaan. Näitä korkeammalle kehittyneitä biokoneita on kahta lajia (mask. ja fem.). Biojätevaiheessa sukupuolierot alkavat silmin nähden tasaantua ja tasa-arvo toteutua.

Kuollut makseli yhtiövastiketta (in nummo veritas)

Hesarin mukaan (9.3) joku, ilmeisen vapaa miessielu, oli onnistunut makaamaan kolme (3) vuotta kuolleena asunnossaan. Tapaus tuli viranomaisen tietoon vasta sitten, kun pankkitili, jolta suoraveloitus oli perinyt kuukausittaisen yhtiövastikkeen, tyhjeni. Samalla loppui kuin napista painaen se laatuaika, jota vainaja elävistä tietämätönnä, oli saanut viettää. En minä tästä voi viittä tähteä antaa, enpä edes neljää. En tahdo palkita vainajaa pankkiuskollisuudesta; siinä hän meni kohtuuttomuuksiin ja menetti kaksi tähteä. On hieman kohtuutonta, että kaikesta täytyy nykyaikana palautetta antaa, pisteitä milloin minnekin. Kuolleetkaan eivät näy säästyvän. Vaan omatpahan ovat hautajaisensa; kannnattaa sanoa suoraveloitussopimuksensa irti, ennen kuin joko 1) menee Haadekseen tai 2) menettää tietoisuutensa ikiajoiksi, atomeiksi hajoaa. Onneksi kukaan ei ainakaan vielä syytä helsinkiläisvainajaa siitä, että hän petkutti yhteiskuntaa. Pitää tosin varautua siihen, että joku nostaa kanteen häntä vastaan, mikä on mielestäni tolkutonta, jos virtuaalinen kantaja jo vaikeroi Helvetin tuskissa. Antakaa armoa! Kirjoittakaa adressi ja vastustakaa jo kansalaisvelvollisuudeksi lailla säädettyä tähdittämisjärjestelmää. Eikö meiltä nouse esiin yhtään individualistia, joka pitää Helsingin herooisen vainajan suoritusta esimerkillisenä, esikuvallisena siveellisen kansalaiskasvatuksen tai filosofisen solipsismin näkökulmasta?

Saapa nähdä, menevätkö ihmiset nyt suurin joukoin sanomaan suoraveloitussopimuksensa irti, kun ennakkotapaus on saatu, vai rientävätkö nekin, joilla suoraveloitussopimusta ei vielä jostakin syystä ole, sen nyt allekirjoittamaan. Ja voihan valtiovalta määrätä lain voimalla kaikki kansalaiset suoraveloitukseen, jotta uusista, unohtuneista anarkistivainajista saadaan lisätuloja valtion kassaan. Kuolleena viruminen pitää, hyvänen aika, kriminalisoida, vetää suku vastuuseen ja suvulta rahat pois, tai edes naapureilta, jos vielä yksikin pakenee yhteiskunnallista vastuutaan ja kansalaiselle kuuluvaa vastuutaan kuolemalla salaa. Ihmisten asumista pitää ruveta päivittäin poliisi- ja sotilasvoimin valvomaan, koska on pelättävissä, että ihmiset piilottelevat luurankoja kaapeissaan, entisiä omaisiaan siis, tai heitä itseään enemmälti omissa asunnoissaan nyt nukkuu vihonviimeistä untaan; hautaussurakoitsijoilta pian urakat kusevat, jos tajuatte kainuulaisen sanonnan.

Erinomaisen merkinnän varmistaakseen miehen olisi pitänyt saada maata vainajana yhtä pitkä aika, mutta maksamatta sentin senttiä yhtiövastiketta. Toisin sanoen: hänen tilillään olisi pitänyt olla edes muutama sata euroa enemmän. Juttu olisi parhaassa tapauksessa saanut pysyä salassa ja vainaja laaturauhassaan vielä vuosikaudet, ellei ikuisesti. Voi aikoja, voi tapoja! Olisiko se Cicerokaan muuta tähän osannut sanoa? Entä paljonko suoraveloitusjärjestelmän keksijöille kuuluisi antaa tähtiä? Vai annetaanko niille pankkimiehille satikutia? Eihän toki. Pankki korjasi potin; suuri raha teki tulosta. Raha on todellisempi kuin ihminen. Rahassa on enemmän substanssia kuin ihmisessä, onpa tämä elävä tai kuollut. Raha näköjään ylittää jopa Tuonen Virran (olkoonkin, etteivät pankki-ihmiset ja konsultit sanontaa hyväksykään, mutta asiasisisällön he hyväksyvät).

Muistutan eläviä vielä siitä, että ruumis, siis kuollut ruumis, josta "sielu" eli pikemminkin "software" eli ohjelmisto on kaatunut, kuuluu yhteiskunnalle... Termi 'ruumis' tarkoittaa siis kuollutta ruumista; se pitää käsitteellisesti erottaa 'kehosta', joka tarkoittaa tai jonka pitäisi tarkoittaa vain elävää ruumista, sikäli kuin haluamme osoittaa kunnioitusta niille lääkäripiireille, jotka 1950-luvun alussa alkoivat rummuttaa 'keho' -termin puolesta (niin ettei kukaan enää harjoita rehellistä ruumiinkulttuuria). 'Keho' on rajoitettu tarkoittamaan elävää ruumista, joka sillä Helsingin miehelläkin oli ja joka, ollesskaan kehityskelpoinen, mahdollistaa nousun laatuaikaan; sisäinen sikiö kehittyy sisäiseksi sankaruudeksi; elämä on yhtä triumfia ja silkkiä vaan. Kyllä konsultti tietää. Ja niin kohta tietää kansakin, kun valistustyö hedelmänsä ja rahansa korjaa pois.

Muinaisajan ovelat hallitsijat keksivät uskonnon. Ihmiset saatiin mm. hautaamaan vainajansa hyvässä uskossa (bona fide). Jos ruumiit, silloin kun niitä sattuu tulemaan, jätettäisiin lojumaan mikä minnekin, tulisi hajuhaittoja ja luoja ties mitä tauteja. Kun ruumiit viisaasti peitetään multiin tai poltetaan leirin uuneissa tai muuten kierrätetään, elävät saavat kaikessa rauhassa nauttia siitä laatuajasta, jota nokkavat konsultit ovat viimeiset 50 vuotta erinäisissä kehityskeskusteluissa maan matosille isolla rahalla myyneet.

Virtus post nummos

Vaihtui vuosi. Arvot eivät ole vaihtuneet, eikä niiden järjestys. Sama on hierarkia, pyhä järjestys. Otin otsikon Horatiukselta, joka tahtoo sanoa, että hyve (virtus, kr. areté) tulee hyvänä kakkosena heti rahan jälkeen. Voi miten hienoa! Samaa mieltä oli Marx: vain rahan voimalla ja rahan päälle voidaan rakentaa henkisiä arvoja, kuten filosofiaa, runoutta ja muuta sellaista vapaa-ajan täytettä, josta esim. Paavo Lipponen ja yleensäkin "Das Man", minut mukaanlukien, pitää. - Otetaan tarkemmin: sinulla on värkeissä varaa olla hyveellinen, tehdä vaikka laupeudentyötä sitten, kun auditoijat uskovat, että taloutesi on kunnossa. Jos hoidat moitteettomasti raha-asiasi (sen ratkaisevat auditoijat eli konsultit), tunnet ehkä jopa pakottavaa tarvetta tehdä jotakin hyvää edes jonkun lajitoverisi eteen, olkoon hän sitten vaikka oma lapsesi.

Tuntemani humanistit ovat nikotelleet jonkun joskus sanottua, että raha on maailmassa tärkein asia. Vain se mahdollistaa muun. Vain raha antaa aikaa. Vain raha antaa ihmiselle mahdollisuuden tuntea itsensä ihmiseksi, kunnon humanistiksi, jopa "uomo universaleksi". Surkea on häviäjän, siis rahattoman osa, koska häneltä ihmisarvo puuttuu. Kovin epätasaisesti, täysin epäoikeudenmukaisesti on raha maailmassa jakautunut; sitä on tarpeeksi mutta enimmäkseen väärissä käsissä.

Rahan ratkaiseva merkitys, sen kaikkivaltius tajuttiin antiikissa ja toki myös pimeämmäksi moititulla keskiajalla. Joku onneton idealisti sanoi latinaksi: "In terra summus rex est hoc tempore nummus." Modernissa maailmassa raha on korkein kuningas. On se! Mikään ei ole muuttunut, ellei sitten muutokseksi (turhaan) lasketa sitä, että nykyään rahan merkitys on itsestään selvä ja ettei etiketti oikein hyväksy suoraa puhetta rahasta; esim. akateeminen elämä, konversaatio, edellyttää mukana roikkujalta säännöllisiä, hyviä tuloja ja varmuuden vuoksi vielä huomattavaa perinnöllistä varallisuutta useine kaupunkiasuntoineen ja järeine tukkimetsineen.