On the greatness and misery of philosophy

Modern or "Faustian" man is, owing to his very nature, enchanted by a headless or limbless ancient torso, rather than by some wholly preserved or successfully restored sculpture dating back to the same remote culture. Torsos have their own fate and they are surrounded by an aura, as Oswald Spengler argues. Torsos convey to us the charm of antiquity, but they also remind us of the one-way direction of time and, consequently, of the transitory nature of all worldly goods and ideas. First and foremost, it is, however, the empty space of the torso's missing head or limbs that attracts our attention. An optic and optimal reproduction is constructed in the mind of a devout visitor to galleries of ancient art. The factually empty space around the torso is filled with the tempo and rhytm of invisible lines. Similarly and quite analogically, modern man, whom we, following the footsteps of Goethe and Spengler, call "Faustian" and whose main characteristic is restlessness and "concern" (German "Sorge"), feels attracted by the badly broken lines of graphic symbols, i.e. by those ancient texts which have come down to us in scanty fragments or textual torsos. They, too, have their own fate and aura.

For his doctoral thesis on Heraclitus of Ephesus, the Ionian philosopher of "flux", Spengler tried to find an all-embracing outlook on the world (Weltanschauung) in Heraclitus' book 'On the Nature of Things', which is, for the most part, lost for us. There are, however, about 130 short fragments, the discussion on which has not, by any means, been completed but is continuing still. The most famous fragment reads as follows: "This world-order, which is the same for everybody, was created neither by any god nor by any human being but has always been, and is still, and will be an ever-lasting fire, ignited by measure and extinguished by measure."

This fragment or literary torso was to become the core of Stoic cosmology; much later, it was regarded as an excellent expression of dialectical materialism by Vladimir Lenin. In general, the close reading of Heraclitus' fragments shows that many of them are mutually, or even dialectically, contradictory, and that the overall impression of them verges on the absurd. On the other hand, Heraclitus seems to have been furious not only with all ordinary people but also with all the other philosophers that he happened to know. On the other hand, he seems to have firmly believed in the excellent cognitive capacity of his fellow human beings. The reason for this paradoxical fluctuation of opinions has remained a mystery. Perhaps Heraclitus' work 'On Nature' was left unfinished by the author himself due to some illness, such as melancholy, which he suffered from. Or perhaps he wrote his last reflections on life at the time of his death; or he may have composed a contradictory or enigmatic piece of work quite intentionally, in terms of his alleged misanthropy; or who knows if a number of fragments from some, even hostile, sources of the virtually untrustworthy copying tradition were erroneously or fraudulently included in Heraclitus' literary life's work.

Heraclitus, well aware of the capacity of his eagle eye to penetrate into the depths of cosmos, regarded himself as the wisest of all mortals. According to numerous anecdotes, which started to live their own lives after his death, Heraclitus' hubris was in due course followed by the curse of the avenging Nemesis Divina.

In philosophy, Heraclitus represented materialism. According to a somewhat macabre anecdote, he was the only ancient philosopher whose dead body was devoured by wandering dogs (www.Athenisfinlandiae.com) - Giordano Brunon kuva: law.umkc.edu

"In tristitia hilaris, in hilaritate tristis"

Giordano Brunosta on netissä hieno kuva, aivan sama, jonka Tampereen yliopiston 'Aikalainen' -lehti keväällä 2008 tuskin kovinkaan uhmakkaasti julkaisi. Kuva esittää filosofi Giordanon papin kaavussa ja kirja kädessä. Se kuva on modifioiden otettu siitä patsaasta, jonka myöhään yhdistynyt Italia pystytti Hänen Muistokseen Rooman Campo di Fiorille. Sitä patsashanketta vastusti katolinen kirkko valtaisasti mutta jo köykäisesti raivoten (rabies theologica / odium theologicum).

"Universaali" kirkko oli Mooseksen kirjoissa kuvatun Mister Sebaotin vihaa tyynnyttääkseen antanut polttaa Maisteri Giordanon samalla paikalla anno 1600, koska kirkko ei omien sanojensa mukaan tahtonut vuodattaa verta.

Menin touko-kesäkuun vaihteessa kuluvaa vuotta "Ikuiseen Kaupunkiin" tervehtiäkseni Brunoa paikan päällä. Mielessäni käväisi, että sikäli kuin fundamentalisti- eli vääriä kristittyjä enää pahemmin on, näitä kiusaa ja risoo myös hänen käsissään pitämä komea kirja: harhaoppinen ja kuulemma omien sanojensa mukaan demonien kanssa seurustellut ja muutenkin magiaa (ja manipulatiivista retoriikkaa) harjoittanut Bruno pilkkaa siinä ylimielisen näköisenä Pyhää Raamattua. Ja Bruno oli väittänyt inkvisition dokumenttien mukaan eläneensä monta elämää ja muistavansa niistä jokaisen. Tämä filosofi uskoi valitettavan epäkristillisesti metempsykhosikseen, jälleensyntymiseen. Ja hän sanoi Lucretiusta seuraten jo ennen, kuin häntä kidutettiin, kiduttavan epäkristillisesti (ja materialistisesti), että avaruus on ääretön ja maailmoja loputon määrä. Vähempikin olisi tuomioon riittänyt.

Maisteri Giordano muuten luhistui (monien maagikkojen ja yleensäkin ihmisten tavoin) vankilassa, jossa hän sai virua vuosikaudet, vähän ennen, kuin hänet vietiin juhlallisesti poltettavaksi. Niin olen lukenut. Mutta onnekseen, sanoisin, Giordano sai miehisen rohkeutensa takaisin, toipui täysin ennalleen, olematta jo kuollessaan kuollut.

Ennen kuin aloin naputella tätä tekstiä, koetin printata hänen kuvansa netistä. Kone tukkosi ja paperi pahasti rypistyi, mikä oli loistava enne.

"Leones - Christiani 7-0"

Ensimmäiset kristityt uskoivat käyvänsä suurta, kosmista taistelua Pimeyden, siis Saatanan eli Herra Sebaotin voimia vastaan. Paljon tuli marttyyrejä, tuhatmäärin, ja heille kunnia kuuluu, ellei sitten itsensä uhraamista pidetä suurimpana typeryytenä, kuten suomalaiset intellektuellit sitä nykyään pitävät. Kristityille marttyyreille kuuluisi ikilaatuaika Taivaassa Isän ja Karitsan seurassa, apud Patrem et Agnum, jos uskovaisten Taivas olisi olemassa. Toisaalta voimme antaa yhtä korkeat tähdet (4/5) myös roomalaisille, jotka tajusivat järjestää amfiteattereissaan ja muuallakin laatuelämyksiä katsojille, todellisia kulttuuritekoja virikeköyhänä aikana. Nykyisin osataan tuottaa niin elämyksiä kuin biojätettäkin paljon tehokkaammin, kiitos teknologian, joten voimme antaa itsellemme täydet viisi tähteä ja olla syystäkin ylpeitä.

Roomalaiset tekivät parhaansa, mutta eihän se alkuunkaan riittänyt. Maija-Leena oli jostakin saanut kirjasen, joka sisälsi todellisia tai vääriä tilasto- ja muuta nippelitietoa menneiltä, säälittävän primitiivisiltä ajoilta. Oskulla ja Liisalla oli kahvipöytä valmiina, kun saavuimme, muistaakseni kutsumatta, heidän rantamökilleen. Siinä jutellessamme ja Oskun selatessa tuliaiskirjaa sattui siitä silmiini tuo otsikon tilannetieto Pompejin tai jonkin toisen tyhmän roomalaiskapungin amfiteatterista. Kristityt olivat häviöllä leijonia vastaan jo 0-7. Tilanne ei ollut aivan toivoton, joskin varsin huolestuttava kristittyjen kannalta muun muassa siksi, että leijonat joutuivat taistelemaan vieraskentällä ja tekivät silti niin vahvaa tulosta, että minulla kävisi kateeksi, jos olisin jonkin firman, esim. yliopiston laatupäällikkö. Minua tapaus nauratti silti hillittömästi. Liisa katsoi aivan ymmärrettävästi minun ylittäneen kohtuuden rajat, minkä seurauksena jouduin lähtemään Tampereelle ennen määräaikaa. Liisa ei huomannut ollenkaan, että Osmokin nauroi. Minusta tuntui, kuin olisin tehnyt syntiä.

Kirkko poltti Giordano Brunon Rooman Kukkaiskentällä, Campo dei Fiorilla, Mister Sebaotin vuonna 1600. Kirkko ei tahtonut vuodattaa verta, kuten se nimenomaan tähdensi (eli alleviivasi). Brunon rintamuksiin oli asiakasystävällisesti kiinnitetty ruutipusseja. Eihän se olisi ollut kivaa, jos katsojat olisivat joutuneet tyytymään tylsänharmaaseen savustukseen. Voi sitä intensiivistä ja riemukasta tunnelmaa, kun saatiin vahdata silmä kovana kerettiläisen Brunon matkaa alas Helvettiin! Kiitos siitä, edes näin postuumisti. Bruno oli kitunut vuosikaudet vankilassa, masentunutkin siellä mutta toipunut lopulta kohtaamaan rohkeasti kauhean loppunsa ja vielä (kuka tietää) ikuisen kadotuksen in massa perditionis. En osaa sanoa, paljonko inkvisitiolle ja paavin kirkolle yleensäkin tulisi antaa tähtiä Brunon kiinniottamisesta, mutta kaipa tämän poltosta kuuluisi antaa ainakin kolme tähteä. Ja olisihan se kirkko voinut vastustamisen asemasta suosia luonnontieteellistä tutkimusta läpi pimeäksi jääneen keskiajan niin, että teknologia olisi kehittynyt nopeammin ja asiakaslähtöiset elämykset kehittyneet kohtuulliselle tasolle aiemmin. Monta, monta sukupolvea on joutunut elämään virikeköyhissä tai miltei virikkeettömissä oloissa. Onhan se kauhea menetys, sellainen osattomuus laatuajan onnesta.