Kaikennäkevä kirkko suostuu viimein antamaan taivasosan aikanaan rikollisiksi tuomitsemilleen punaisille, jotka nousivat "laillista esivaltaa" vastaan. Lappeenrannassa siunattiin marraskuulla punaisten hautoja yhden jos toisenkin harmaantuneen valkoisen miehen mielipahaksi tai (toivottavasti) iloksi. Humanistisesti ajatellen on kovin ilahduttavaa, ettei punaisten tarvitse jäädä pidemmäksi aikaa Siunaamattomaan maahan eli Kadotukseen eli Gehennaan tai Kiirastuleen. Ja jos edelleen ajatellaan humanistisen positiivisesti, sopii huomauttaa, että sinivalkoisen Suomen kirkkaasti häviämä jatkosota (1941-44) lasketaan tai se ainakin voidaan retorisessa harjoituksessa laskea postuumiksi hyvitykseksi, ellei peräti moraaliseksi tai symboliseksi voitoksi, kansalaisssodan ajan Suomen puna-armeijalle (niin fenneille kuin venäläisillekin). Vai sanoisimmeko, että punaiset kostivat, olkoonkin viiveellä eli postuumisti? Kosto on kieltämättä voimakas ilmaisu, mutta onhan se elämä ja historia (res gestae) kaikkinensa yhtä väkivallan näytöstä siinä määrin, että meno vallan hirvittää tai ainakin uuvuttaa. Tauon paikka. Voidaan kuunnella jotakin kohottavaa, vaikkapa Franz Lehárin 'Volgalied'. Siitä ne sivistyneet vartijasotilaat kovin pitivät, ennen kuin rock saastutti heidän mielensä.
Stalin voitti hyvinkin monen punaisen tähden arvoisesti. Onneksi olkoon! Malja Stalinille (mutta vain kuvaannollisesti). Tämä puolestaan oikeuttaa päättelemään tasapainon periaatteen nojalla, ettei amputoidun ja muutenkin kärsineen Suomi-Neidon enää tarvitse alentua maksamaan ainakaan rahassa eikä "luonnossa" postuumeja korvauksia valkoisen ja punaisen miehen välisissä yhteenotoissa surmatuille, murhatuille tai muuten vain kovia kokeneille punaisille miehille, naisille, pojille ja tytöille, sen kummemmin kuin valkoisenkaan kansanrodun edustajille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti