maanantai, 31. joulukuuta 2012
Vivat ars
oratoria et moriatur, nisi bene vixerit!
Aristoteles:
Retoriikka. I ja II kirjan suomentanut Paavo Hohti, III kirjan suomentanut Juha
Sihvola (yhteistyössä Päivi Myllykosken kanssa), selitykset Juha Sihvola.
Teoksessa Aristoteles: Retoriikka ja Runousoppi, Teokset IX. Gaudeamus,
Helsinki 1997.
(Olen ladannut osan termeistä kreikan kirjasimin 3.1. 2013. Tekstin olen kopioinut niin & näin -lehdestä siellä sen kerran julkaistuani.
niin & näin
1/1997 lienee retoriikan ainoa teemanumero. Muista kotoisista
kulttuurilehdistä en ole lukenut vastaavaa. Itse Aristoteles kirjoitti lehteen
kolmikirjaisesta Retoriikastaan avausluvun verran; tulkkina esiintyi
Paavo Hohti, klassillinen filologi, retoriikan ekspertti ja Suomen
kulttuurirahaston yliasiamies. Hohti sai rahastoltaan Matteus-efektin
mukaisesti 30.000 markkaa Retoriikan suomentamiseen jo vuosia sitten.
Tästä ei kuitenkaan kirjan esipuheessa kiitetä. Joko Hohti kieltäytyi
nostamasta rahoja tai Knuuttila, Niiniluoto ja Thesleff peittelevät tai vain
unohtavat mainita tapausta. Sittemmin rahaa satoi hankkeelle parista
taivaallisesta lähteestä niin mukavasti että käännöksen ja selitysten luulisi
olevan vallan huikeita. Jälki tosin ei ole kehuttava kautta linjan
(mutta Päivi Myllykosken III kirjan käännös on varsin hyvä). Jo samaisessa
lehdessä Juha Sihvola selitti hieman reroriikkaa yleensä ja Aristoteleen Retoriikkaa
varsinkin. Nyt ilmestyneen koko Retoriikan selityksissä on ansioiden
ohella tasapainottomuutta ja puutteita. Selitykset on kenties laadittu
nopeasti. Samalla ilmeni, että Aristoteles on Sihvolan suosikki (joskaan ei
niin suuri lemmikki, että Sihvola olisi intoutunut kaunopuheiseksi; ja innon
puute on erinomaisen loogista). Ehkä Sihvola on kuitenkin selvinnyt vaikeasta
(näennäisen helposta) työstään kohtuullisesti. Se ei taida ihan riittää.
Voiko liiallinen rahanjako vesittää
tärkeän käännöstyön? Ilmeisesti voi. Mutta päättäjät ovat niin kelvottomia,
että tuoreimmalle Aristoteles-tulkinnalle kai tuputetaan vielä
tiedonjulkistamis- ja mitä palkintoja niitä onkaan. Sitten kun Retoriikasta
otetaan uusi, korjattu painos, luovutan käytettäväksi kaikki korjaus-,
parannus- ja lisäysehdotukseni. Ehkä ne voi julkaista aiemminkin.
On hienoa, että Aristoteleen Retoriikkaan
voi lopulta tutkailla myös suomeksi. Mutta mikä ihme estää herroja Hohti ja
Sihvola kirjoittamasta juohevammin? Paatoksen puute, sanoisin.
Retoriikkaan eli vakuuttamisen ja
vaikuttamisen taitoon suhtaudutaan Suomessa edelleen kovin torjuvasti. Se joka
on toista mieltä, ajatelkoon kerran jos toisenkin, missä seurassa liikkuu.
Retoriikka (ῥητορικὴ τέχνη) on useimmiten
haukkumasana, niin kuin hyvää retoriikkaa ei kerta kaikkiaan voisi olla.
Retoriikan synonyymeinä lasketellaan hallitsevassa puheessa sellaisia kuin
mainonta, propaganda, aivopesu, jokin spesifi (qua sumuttava) puhetapa,
kuten politiikan retoriikka tai edelleen paatos, ikään kuin kaikki
paatos olisi pahasta. "Älä ole pateettinen!" tarkoittaa: "Heitä
pois tuo mahtipontisuus.” Tai: ”Älä ole säälittävä!” Tai: Mitä kummaa sinä
oikein esität?" Muistakaa, hyvät ihmiset, retoriikan yhteys
draamaan. Älkää hukkuko Aristoteleen logiikkaan.
Monen kilpaveikon tai -sisaren
argumentti on menneinä vuosina leimattu tunteenpurkaukseksi. Niin kuitattiin
esimerkiksi filosofi Matti Juntusen uljas argumentaatio, kun taistelimme
tutkinnonuudistusta vastaan 1970-luvun lopun Jyväskylässä ja hävisimme (Moni
TU:n kannattaja ei ole vastannut tervehdykseeni 20 vuoteen). Sittemmin moni
pikkuveli ja -sisko lienee imenyt jo äidinmaidon vastikkeessa kuivakasta
asiallisuutta (vs. paatos, sentimentalismi). Suomalaisista on kasvanut Euroopan
asiallisinta kansaa.
Juha Sihvola, joka ei ole turhan
vaatimaton mies, haluaa rehabilitoida retoriikkaa (kiitos siitä) ja nostaa
samalla tärkeitä asioita esiin. Hän implikoi aristotelisoivasti, että
retoriikka on olennaisesti muuta kuin paatosta (joskin esimerkiksi venäläisille
paatos on elämän tärkein asia, mitä Sihvola ei kai tiedä mutta mikä on sitä
tärkeämpi tietää ja minkä Bysanttia tutkinut Paavo Hohti mainiosti aavistaa).
Retoriikan selittäminen vaatii huomattavan laajaa näkemystä. Retoriikan
selityksiin pitää ehdottomasti saada vastakkaisia käsityksiä asioista, jotta
selitykset eläisivät ja antaisivat eloa itse tekstille, joka sinällään ei ehkä
elä (eli perustu eloisiin vastakkaisuuksiin).
Puheopin ammattilaiset ovat kauan
pitäneet klassista (klassillista) retoriikkaa pennun konttailuna oman
suvereenin taitonsa jaloissa. Tieteet kun kehittyvät, puheoppi niiden mukana,
he uskovat. Antiikin kulttuurin väheksyntä kuuluu suomalaiseen, neofilistiseen
elämänmuotoon. Suurimpien optimistien mukaan ihmisen käyttäytyminen pystytään
eräänä päivänä jäännöksettä esittämään muutaman matemaattisen symbolin avulla
(mihin loogisen positivismin tulisi loogisesti pyrkiä). Kehittyykö retoriikka
ei-esittäväksi? Ei-esittävää taidetta on ollut malliksi jo tovin.
Aristoteles ei olisi halunnut
kiinnitettävän huomiota esitystapaan. Hän joutui silti tekemään myönnytyksiä
todellisuudelle ihmisten "kelvottomuuden" vuoksi. Huono todellisuus
oli valmis eikä sitä voinut muuttaa. Filosofi ei kyennyt vaihtamaan ihmisiä,
mutta ihmiset ovat vaihtaneet filosofia erinomaisen usein. Aristoteleen mukaan
retoriikka joutuu vastahakoisesti vetoamaan tunteisiin (olemaan osin
pateettista). Ansaitsee pontevan maininnan, että filosofi David Hume
katsoi antiikin (pateettisen) retoriikan lyövän mennen tullen laudalta
modernin, kohtuuttoman asiallisen retoriikan (vaikka filosofia, modernina
triumfina, peittoaa kirkkaasti antiikin filosofian Humen mukaan). Lukekaa
ihmeessä Tuukka Tomperin asioita suhteistava Hume-käännös (niin & näin
1/97). Kukaan ei olisi pannut pahakseen, jos Sihvola olisi lainannut tai
referoinut rivitolkulla Humen käsitystä retoriikasta (oik. retoriikoista).
Ration retoriikka
Aristoteleen Retoriikka
valaisee kohtuullisesti taidon (τέχνη, ars) monia puolia. Opus markkinoi argumentoivaa eli ratiosentristä
retoriikkaa erinäisen (lue epätieteellisen) pre-aristotelisen ja myös
gorgiaanis-ciceroniaanisen retoriikan kustannuksella. Mikä tärkeintä, ration
retoriikka rinnastuu Aristoteleen, skolastiikan ja modernin tieteen ilmiasuun
(vs. Gorgias, Cicero, renessanssihumanistit, Schopenhauer ja sen sellaiset).
Kuivakas Aristoteles saattaa hyvinkin riemastuttaa modernia tutkijaa ja opettajaa,
jotka eivät ole suurten sanojen ystäviä; ne jotka ovat, tutustukoot
Aristoteleen retoriikkaan ja sanoutukoot siitä irti, elleivät hurahda
peripateetikoiksi tai diskurssianalyytikoiksi (eli siis voiman oikealle
puolelle, jolla tarkoitan tieteen maaperää). Aristoteleen retoriikan suomennos
saattaa hieman lujittaa taidon vielä heikkoa asemaa pohjoisessa maassa. En
jaksa uskoa, että Aristoteles antaisi kovin lujaa potkua retoriikan
harrastukselle. Tiedonjulkistamispalkinto tosin saisi muutaman uuden filosofisen
päiväperhon taistelemaan paikasta median auringossa retoriikan avulla.
Enin into retoriikkaa kohtaan
tuntuu hiipuneen filosofi-, politikologi- ja taiteentutkijapiireissä.
Vaikutelma saattaa olla perspektiiviharha: retoriikka on lyönyt itsensä läpi
tarvitsematta enää rummutusta. Ja paatoskin latistuu toistuessaan. Jokunen
kasvatustieteilijä ja useampi filologi etsii retoriikasta vaihtoehtoa
kommunikaatioteorialle ja muille positivistisille ja kryptopositivistisille
latteuksille ja loputtomalle syllogistiselle pyörittelylle. Retoriikan vanhat
ystävät joutuvat ottamaan kantaa Aristoteleeseen; tämä hyvä filosofi antaa
vastustajilleenkin jotakin. Kaikkien tutkijoiden olisi nyt aika lukea
Aristoteleen kontribuutio.
Teosta suosittelee mielellään ilmaisutaidon opettajille
ja opiskelijoille lukioihin ja muualle. Valikoituja paloja sopii jakaa
kasvattajille. Aristoteles on lausunut kuolemattomia totuuksia nuorista ja
vanhoista ihmisistä (ks. Ret. II, luvut 12–13). Noissa kohdissa Hohti onnistuu
mukavasti. Lukisin Aristoteleen psykologian ja nimenomaan piirreteoreettisen
suuntauksen perustajiin. En sano, että piirreteoriat olisivat suorastaan
roskaa.
Ne monet, jotka eivät tajua
logiikan hienouksien päälle tuon taivaallista, voivat saada mahdollisiin
univaikeuksiinsa apua Aristoteleen retoriikasta. Tässä suhteessa saman asian
ajaa mikä tahansa Aristoteleen teos (esim. Politiikka, jota en meinannut
jaksaa lukea loppuun). Aristoteles saattoi olla kynämies. Hänen säilyneet
tekstinsä eivät vain satu kuulumaan taideproosaan. Retoriikan I ja II
kirjan suomensi siis Paavo Hohti, kiintoisimman ja parhaan III kirjan Päivi
Myllykoski. Kumpikaan tulkitsija ei lähtenyt (re)retorisoimaan kuivaa ja
sanoisinko epäretorista eli tavallaan metaretorista tekstiä, joka käsittelee
retoriikkaa. Kreikankielinen alkuteksti ei saa kokemaan sanamaagillisen
kirkastuksen pyhimpiä hetkiä (vs. Gorgiaan psykagogia). Silti suomennoksen tulisi
olla vetävä, Jumalan tähden, minkä ei suinkaan tarvitse merkitä tarkkuudesta
luopumista! Vai väitättekö, ettei suomesta ole tyylikkään filosofian kieleksi?
Aristoteleen logos-retoriikka antaa
merkitystä jonkun toisen paatos-retoriikalle ja toisinpäin. Olkaamme siis
kiitollisia Aristoteleelle ja hänen suomalaisille kollegoilleen. Yhden ja
ainoan retoriikan asemesta on itse asiassa useita retoriikkoja; myös
roomalainen retoriikka ja retoriset tekstit voivat tarjota uusia näkökulmia
moneen asiaan. Eivät Cicero, Quintilianus ja muut mitään retoriikan epigoneja
ole. Retoriikan ja Poetiikan (anteeksi: Runousopin!)
yhteinen kirjallisuusluettelo on harmittavan suppea: tosin 57 nimikettä mutta
pitkälti niitä yksiä ja samoja moderneja kuuluisuuksia ja kai Sihvolan tuttuja.
Mutta niinhän ne muutkin kirjallisuusluetteloita laativat. On häpeällistä,
ettei Juri Lotmania mainita Suokaa anteeksi. Suuttumukseni menee ohi.
Retoriikka vai
puhetaito?
Retoriikka tarkoittaa suullista ja
kirjallista sekä non-verbaalista vaikuttamista (vrt. "kehon
kaunopuheisuus" siis oxymoron). On syytä käyttää kansainväliseen tapaan
retoriikka-nimitystä eikä kaventaa sitä puhetaidoksi; samoin on poetiikan
("runousopin") laita. Gaudeamus tai Aristoteleen teosten suomennostyön
toimikunta (S. Knuuttila, I. Niiniluoto ja H. Thesleff) tuntuu vakavasti
harkinneen retoriikan suomentamista puhetaidoksi, jos kohta ei puheopiksi (ks.
esipuhe suomennokseen). Puhetaito ei ole haukkumasana; retoriikka on (ollut)
kovin monelle (kuten peruskoulun opettajille, joita minulla on ollut suru
tuntea monia). Olisiko Aristoteleen "Puhetaito" saanut enemmän
lukijoita, saanut koululaiset ja vanhemmat jo laatimaan esitelmänsä
aristotelisin metodein? Mutta toivon mukaan retoriikan maineenpalautus on
toteutunut edes sen verran, että Retoriikkakin menee kaupaksi.
Retoriikka syntyi oikeuspuheen
teoriana ja käytäntönä Sisiliassa n. 450 eaa. Sen koommin retoriikka on
usein assosioitunut oikeusjuttuihin (vrt. Ciceron puheet, amerikkalaiset
prosessit TV:ssa ja ehdassa elämässä). Mutta vallatessaan kreikkalaista maailmaa
retoriikka valtasi samalla kirjallista kulttuuria (ja on toki sanottava
kuuluvasti, että antiikin kulttuuri oli huomattavan oraalista ja
kommunikatiiviset taidot takasivat yhteiskunnallisen menestyksen varmemmin kuin
meillä nykyään). Voimme tarkentavasti puhua milloin suullisesta, milloin
kirjallisesta retoriikasta. Kirjoittakoon joku intomielinen vaikka ”kirjallisesta
puhetaidosta” tai ”riitaisasta sovusta” (tyyliopissa oksymōron, ὀξύμωρον; logiikassa contradictio in
adjecto) tai "kirjan puheesta" tai oraalisen puheen kirjallisesta moduksesta.
Onneksi Aristoteleen vakuuttamisen
ja vaikuttamisen puolia analysoiva teos tuli kustantajalta nimen omaan
"Retoriikkana". Pahaksi onneksi "Poetiikka" lipesi
"Runousopiksi", ja kirjan kanteen saatiin ristiriidan särö (Aristoteles
IX Retoriikka Runousoppi). Sattuuhan sitä paremmissakin piireissä, sanotaan.
Joskus tuntuu, että nimenomaan paremmissa piireissä sitä vasta sattuukin.
Opus auttaa enemmän kaikenlaisia
tieteen (vs. ars) tekijöitä, mm. politiikan tutkijoita ja ns. analyyttisia
filosofeja kuin taideproosan ja myös runouden tutkijoita ja luovia mestareita.
Kaunosielut taitavat siirtyä suoraan kolmanteen kirjaan, johon olisi kainosti
toivonut perusteellisempia selityksiä.
Ratiosentrinen Retoriikka
jättää kirjallisen retoriikan turhan vähälle huomiolle. Aristoteleen retoriikka
on niin sanoakseni kallellaan logiikkaan ja seisoo tai kaatuu logiikan mukana.
Jonkun toisen (esimerkiksi Gorgiaan) retoriikka kallistuu poetiikkaan ja kaatuu
sen mukana aristoteelisessa tuomiossa. Esitän seuraavassa hieman karrikoiden
sekä klassisen että yhtä klassisen dialektiikan piirteitä.
1.) retoriikka
on usein konkreettista (havainnollista) ja synteettistä ja palvelee
kommunikaatiota (tai puhetta sanan suppeassa tai laajassa mielessä); 2.) dialektiikka
taas on abstraktia ("vaikeaa") ja analyyttista ja se palvelee
tutkimusta (tai on tutkimusta omimmillaan). Retoriikka voi tosin valautua
moneen monituiseen muotoon, kuten filosofiakin, mutta dialektiikkaa tuskin on
moneksi. Aristoteleella logiikka ikään kuin tunkeutuu retoriikan alueelle.
Vastaavasti esim. Gorgiaalla ja Cicerolla poetiikka tunkeutuu retoriikkaan.
Retoriikan ja poetiikan eroa ei
sovi luonnehtia suureksi. Antiikin reetorit nimesivät retoriikan sosiaalisessa
elämässä tarvittavaksi suostuttelutaidoksi ja esittivät huomioita sen
kuvallisuudesta ja rytmistä. Niin Aristoteleskin teki.
Retoriikassa
korostettiin imaginatiivisen visualisoinnin merkitystä; taito oli opittavissa
runoilijoilta (esim. Olympos-kuvaus Homeroksen Odysseian kuudennesta
laulusta). Silti retoriikkaa pidettiin lähinnä intellektuaalisena, koska siinä
esitettiin loogisesti järjestyneiden ideoiden sarjaa. Runouden nähtiin
väläyttelevän salamoita, retoriikan kuultiin toistavan ja laventavan. Runous
voi olla tiivistä, retoriikka kumulatiivistä: edellinen on intensiivistä,
jälkimmäinen (ilmeisesti usein) ekstensiivistä. Nämä ovat silti yleistyksiä,
samalla kertaa valaisevia ja vaarallisia.
Juri Lotman huomautti muuten, ettei
retoriikassa ole mitään sellaisia sisäänrakennettuja ominaisuuksia, jotka
estäisivät sitä olemasta tieteen kaunista tai nautittavaa kieltä.
Erehdynkö sanoessani, ettei dialektiikka suinkaan ollut Lotmanille retoriikkaa
tärkeämpää?
Dialektiikka
tärkeämpi kuin retoriikka
Aristoteles laati teokset sekä
retoriikasta että poetiikasta. Hänelle retoriikka oli enemmän logiikkaa kuin
poetiikkaa, kuten Retoriikan lukija ihastuneena tai vihastuneena toteaa.
Retoriikka oli hänestä suorastaan dialektiikan (logiikan)
"vastakappale". Ja hän intellektualisoi retoriikkaa mutta arvosti
enemmän dialektiikkaa (aivan kuten moderni tutkija jossakin
Renvall-instituutissa antaa ammatillisesti relevanttien tekstien osalta enemmän
arvoa esityksen loogiselle rakenteelle kuin ns. tyylille tai esitystavalle):
"[] retoriikan alalla tulee puhujaksi joko järjestelmällisen opiskelun
kautta tai puhujaksi ryhtymällä, kun taas dialektiikan alalla tulee sofistiksi
ryhtymällä sellaiseksi, mutta dialektikoksi ei voi ryhtyä vaan siihen tarvitaan
kykyä" (Ret. I. 1. luvun lopetus).
Retoriikassaan Aristoteles
sanoutui irti aiemmasta kreikkalaisesta perinteestä. Siinä oli hänestä
kiinnitetty huomiota epäolennaisuuksiin eli tyylillisiin kysymyksiin ja
tunteisiin vaikuttamiseen. Sihvolan selkein sanoin
"[] Aristoteles katsoi, että retoriikka tuli perustaa sille yleiselle
argumentoinnin teorialle, jota hän oli kehitellyt logiikkaa koskevissa
teoksissaan." (Selitykset, s. 196).
Hän tahtoi logisoida ikäänkuin
aloogisen retoriikan ja saa meidät kysymään, miten homogeeninen aiempi
retoriikka oikeastaan oli. Ihmiskäsityksensä mukaisesti Aristoteles alisti
perinteen ns. epäolennaisuudet järjelle omassa tieteellisessä ja
kauaskantoisessa teoriassaan. Sanoisiko joku, että Aristoteleella retoriikka
lakkasi olemasta taidetta ja muuttui tieteeksi? Ei tuon sanomiseen paljon
järkeä vaadita. Ei tarvita edes rohkeutta sanomaan, että Aristoteles alisti
taiteen tieteelle. Mutta Aristoteles sijoitti poetiikkaan sellaisia aineksia,
joita Hume olisi tahtonut nähdä ja kuulla käytännön retoriikassakin.
Aristoteleen rajankäynneistä on jäänyt syviä jälkiä ihmismielen maailmankarttaan.
Aristotelinen retoriikka pyrkii
täyttämään kolme tehtävää: didaktisen, esteettisen ja psykologisen. Se tahtoo
1) opettaa, 2) miellyttää eli viehättää ja 3) liikuttaa. Jos saman toistaa
teknisin termein, vaikuttamismodukset ovat 1) λόγος (järkeen vetoamus), 2) ἦθος (todellisen tai sopivan luonnekuvan
välittäminen) ja 3) πάθος (tunteisiin vetoaminen). Ihmiset ovat järkiolentoja. He ovat hyvillään
siitä, ettei puhuja aliarvioi heitä vaan luottaa heidän järkevyyteensä ja
vetoaa siihen kelpo argumentein halutessaan heidät puolelleen. Toiseksi:
jokaisessa esityksessä ja / tai esiintyjässä tulee olla luonnetta (vrt.
draama), ja niin itse asiassa aina onkin, koska jonkinlainen eetos välittyy
minuutissa, parissa. Kolmanneksi ihmiset eivät ole yksioikoisesti tai edes
ensisijaisesti järkiolentoja (vaan he tahtovat olla dialektikon harmiksi
kelvottomia). Tunteita ei vaikuttamisessa jätetä rauhaan. Eihän niin voitaisi
mitenkään tehdä.
Aristoteleen sanotaan suhtautuvan
retoriikkaan ratkaisevasti myönteisemmin kuni Platonin (jolla oli kaksi kantaa
siihen: toinen jyrkästi, toinen lievemmin kielteinen). Kolmea aristoteelista
vaikuttamismodusta voi melko korrektisti havainnollistaa seuraavasti Platonin
kautta, jonka mukaan ihmissielussa on kolme osaa: 1) tietävä, 2) ponnisteleva
ja 3) hamuava. Vastaavasti ihmiset karsinoidaan kolmeen osastoon sen mukaan,
mikä sielun osa kutakin luonnehtii:
1) Ihmiset, joissa sielun tietävä
osa hallitsee: he ovat filosofeja ja ihanteellisia hallitsijoita.
2) Useammissa lajitovereissa
vallitsee ponnisteleva sielunosa. He muodostavat keskiluokan ja ovat uutteria
sotilaita ja virkamiehiä.
3) Yhteiskunnan alaluokan
muodostavaa rupusakkia ohjaa syömistä, juomista ja sen sellaisia iloja hamuava
sielunosa. Ali-ihmiset ovat työläisiä, esim. maanviljelijöitä ja käsityöläisiä
(sopii laskea, että Kauniita ja rohkeita tehdään myös keskiluokkaa
varten).
Ihmisen tietävää sielunosaa tulee
opettaa. Ponnistelevaa sielunosaa kuuluu huvittaa ja viehättää paljossa tuntein
keinoin. Ala-arvoista eli hamuavaa sielunosaa pitää liikutella tunnetilasta
toiseen (kuten Marcus Antonius tekee Shakespearen draamassa Julius Caesar).
Tarpeen tullen tunteita on myös tukahdutettava.
Kuten muistettaneen,
eliittijoukon tyypillinen hyve on viisaus, keskiluokan hyve rohkeus ja
alaluokan kohtuus (se kun alistuu osaansa).
Olen puhunut hieman Platonista.
Aristoteles suhtautui retoriikkaan olennaisesti toisin kuin Platon, korostetaan
alan tutkimuskirjallisuudessa. Sihvola kiinnittää asiaan huomiota, kuten
kuuluu. Aristoteles on silti ongelma (ja mahdollisesti lähempänä Platonia kuin
kehdataan tunnustaa). Aristoteles tunnustaa ihmisillä olevan luontaista
kykyä toden saavuttamiseen (niin misantrooppi Herakleitoskin tunnustaa).
Aristoteleen mukaan ihmiset jopa saavuttavat useimmiten totuuden.
Aristoteleella oli optimistista uskoa tavallisten ihmisten episteemisiin
kykyihin, muotoilee Sihvola ja viittaa tieteellisesti Cooper-nimiseen tutkijaan
(jolla on kolme nimikettä kirjallisuusluettelossa). Luemme, että Aristoteles
kerrassaan poikkesi kreikkalaisen filosofian (niin sanoaksemme koppavan
elitistisiltä) päälinjoilta. Mitenkähän lienee? Toisaalta elitisti Aristoteles
paasaa koturniensa korkeudesta ihmisten "heikosta käsityskyvystä" ja
"kuulijoiden kelvottomuudesta ja tyhmyydestä". Se on ristiriitaista,
ellei ristiriita ole vain minussa.
Aristoteleella taisi silti olla
kaksi eri kantaa "ihmisten episteemisistä kyvyistä". Pelkäänpä, että
se murtaa pohjaa jos ei sentään pyhältä dialektiikalta niin ainakin
ratiosentriseltä retoriikalta. Ja kaikki kopiointiperinne on virtuaalisesti
epäluotettavaa.
