Maisteri Jan Husin viimeiset sanat

Jos Jan Hus olisi peruuttanut sanansa ja tehnyt rikoksen omaatuntoaan ja Kristusta vastaan, hänet olisi suljettu eliniäkseen tyrmään - tai poltettu kaiken kansan nähden tunnustuksestaan huolimatta. Vapaana miehenä häntä ei olisi koskaan päästetty palaamaan Konstanzin hengellisestä konferenssista takaisin Böömiin. Kirjoitin aiemmin (6.6. 2008) latinaksi maisteri Husin oikeasti viimeisistä sanoista (tapahtui Konstanzissa heinäkuulla 1415). Seurasin silloin Peter von Mladonowitzin tekstiä. Äskettäin otin toisessa blogisarjassa esille sen koulukirjojen markkinoiman, mutta kaikessa herttaisuudessaankin väärän tulkinnan, että paaluun kahlittu ja sidottu Hus olisi lausahtanut roviolleen risuja tai pilkettä tuoneelle vanhukselle: "Voi pyhä yksinkertaisuus!"

Muuan toinenkin ja yhtä väärä, joskin dramaattinen ja romanttinen tulkinta kiertää puolioppineessa ja propagandistisessa kirjallisuudessa (ja protestanttien saarnoissa). Sen mukaan Hus olisi lausahtanut, että (koska tshekin kielessä hus tarkoittaa hanhea) niin hänen, Husin, oli jo korkea aika palaa poroksi Konstanzin roviolla, mutta sadan vuoden kuluttua ilmestyisi joutsen, jota ei mikään mahti voisi polttaa. Arvatkaa, kenen tulemisen Jan Hus olisi ennustanut?

Mutta mennäänpä siihen, mitä Jan Hus todella sanoi, silminnäkijä Peterin mukaan (muihin ei kannata uskoa, vaikka kaikki usko mielekästä lieneekin). Kun Husin rovio, jossa oli puuta kahden ison laatikon edestä ja olkia myös, asianmukaisesti sytytettiin, hän sosiaalisesti huudahti korkealla äänellä: "Kristus, elävän Jumalan poika, armahda meitä!" - Hän käytti latinaa ("Christe, fili Dei vivi, miserere nobis!"). Vasta sitten nöyrä maisteri Jan Hus lausui yhtä kuuluvasti: "Sääli minua, Kristus, elävän Jumalan poika!" ("Christe, fili Dei vivi, miserere mei!"). Ja kun Jan Hus alkoi veisata"Sinä joka olet syntynyt Neitsyt Mariasta --", silloin tuuli painoi liekit miehen kasvoille ja katkaisi veisuun siihen. Husin ei kuultu enää tässä maailmassa sanovan sanan sanaa, vaikka hän vielä silmin nähden liikutti huuliaan ja päätään siihen saakka, kunnes kuolema hänet erotti kurjasta ruumiistaan.

Yksinäinen vs. interaktiivinen polttoitsemurha

Feeniks ja Savon heeros polttivat soolona itsensä. "Vain" luonto heitä katseli, luonto eli Maa ja korkea Taivas. Aurinko paistoi Foinikian ja Savon korpiin, etten sanoisi risukasoihin. Elämysmatkojen järjestäjät eivät saaneet kumpaankaan paikkaan yhtään visuaalista asiakas-oppijaa. Kommunikaatio puuttui; kaapelit olivat jääneet vetämättä; harakoille meni upea valoelämys. Tekijät onnistuivat itse teossa sataprosenttisesti. He tahtoivat mennä yksin tuleen. Hyvä niin, jos kokemusta ei tarvitse interaktiivisesti ja transparentisti jakaa asiakkaille. Periaatteessa jok'ikinen olento on eksistentialistisesti oikeutettu yksinäisyyteen. Miten lienee käytännön laita? Jotkut haluavat elää ja kuolla yksin sikäli, kuin se heille sallitaan. Ja pitäähän se heille sallia, luulisin, ellei uutis- tai viihdearvo pääse absurdissa "reality-show'ssa" edelle ajamaan.

Miksi kummassa kokemus oikeastaan tulisi jakaa? Eikö kokemus menetä ihmeellisyytensä, jos se aina tuotteistetaan, jaetaan ja levitetään? Mutta jotenkin kaiken pitäisi olla yhteistä ja yleistä, "näkyä läpi", olla "transparenttia". Yksityisen ja yleisen välinen raja näkyy olevan katoamassa, ellei se ole jo tyystin kadonnut. Internetin keskustelupalstat, sinne viedyt ja sieltä luettavat intiimit tunnustukset ja paljastukset ja, totta vie, blogit kertovat paljon ajasta ja sen hengestä ja ihmisestä ("das Man"). Useimmat halunnevat jakaa kaikki kokemuksensa toisten ja jopa nimettömien toisten kanssa; he ovat sosiaalisia olentoja eli "das Manin" representaatoita, edustajia. Pelkäänpä, että jopa monet, ns. filosofit kuuluvat samaan joukkoon; pyyde- eli himosielu hallitsee, ei järki, jonka merkitystä Platon yliarvioi sen kokemuksen nojalla, joka meille on ihmisen historiasta kertynyt. Anonyymi ihmisyys, "das Man" voi hyvin samalla, kun kovin monella ihmisellä menee oikeastaan, "aktuaalisesti", vähemmän hyvin. Niin on ennenkin ollut.

Minusta kukin saa periaatteessa tehdä ruumiilleen ja sielulleen mitä lystää. Grillatkoon hän ruumiinsa vaikka omassa krematoriossa, jos hän ei samalla, tai edes oheisvahinkona, käräytä eetteriin muita; älköön polttomestari sitten todellakaan aiheuttako traumoja toisille. Polttoitsemurhakandidaatin tulee tarkoin painaa mieleensä päästörajat, minimoida savustus. Polttoitsemurha tarvinnee siveellisen (eettisen) normiston. Perinteisen heeroksen moraali saattaa ajautua konfliktiin ekoihmisen tiedostavan moraalin kanssa...

Asiassa on näet puoli jos toinenkin. Tuomitsen polttomurhan. Se on siveetön teko. Viattomia menehtyy ja muutakin vahinkoa tulee ja rahaa palaa kuin roskaa, kun bio- ja muuta roinaa korjataan. Ekologisesti kestävä ja moraalisesti justifioitu polttoitsemurha tehdään joko 1) ypöyksin tai, tiettyjen ehtojen täyttyessä, 2) laajassa julkisuudessa. - Polttoitsemurhaa ei oikopäätä, tapausta tutkimatta, saa leimata poliittiseksi; teko voi olla eksistentialistinen ratkaisu, jopa "kehitystehtävä" käyttääkseni niiden kehityspsykologien termiä, jotka itsekin ajautuvat kehityskriiseihin ja ratkaisevat ongelmansa, miten parhaaksi näkevät.

Ajatelkaamme polttoitsemurhaa (epä)sosiaalisena tapauksena. Feeniksin tekoa ja Savon Peregrinuksen yhtä uljasta tekoa mahdollisesti kritisoidaan opetusteknologisissa palavereissa asiakkaita pahan kerran passivoivaksi, se tahtoo sanoa: lähettäjäkeskeiseksi. Vai miten se menee? Voi, voi sentään, kun ei ole taaskaan päästy yhteistoiminnalliseen oppimiseen! Surkeita pisteytyksiä ovat Feeniks ja se uunituore Peregrinus saaneet asiakkailta ja heidän opetusteknologisilta politrukeiltaan. Poissaolijat niin muodoin kelpuutetaan pisteyttäjiksi (0 - 5). Siinä on uuden aikakauden skaala. Kouluarvosanat voi unohtaa.

Mitä opimme tästä? Emme kai vielä mitään sen kummempaa. Ypöyksin ei ehkä olekaan hyvä mennä polttoitsemurhaa tekemään, sikäli kuin teko LAIN vaatiessa pisteytetään opettamisen ja oppimisen portfolioihin. Se yleisö pitää koettaa haalia vaikka kiven alta interaktiivisen oppimisen ja siis korkean pistemäärän takaamiseksi aina yhtä uusia kehityskeskusteluja varten. Pitää olla dokumenttia kuin Venäjän rajalla.

Lähettäjäkeskeisyydestä on kai päästävä eroon, jotta sekä lähettäjät että asiakkaat oppivat vastavuoroisesti jotakin ja jotta molemminpuolinen luova oppimisympäristö rakentuu, kun liekit syövät ruumista ja heijastuvat niiden kasvoille, jotka vielä elävät. EXTREME-LAJINA polttoitsemurha toden totta sisältää niin paljon intensiteettiä, että nekin, jotka asettuvat sitä vain sporttisen välinpitämättömästi seuraamaan, tempautuvat vahvasti mukaan: he eläytyvät, tekevät, toimivat ja samastuvat. EXTREME-LAJIT jos mitkä ovat interaktiivisia. "Aktiivinen" katsoja polttaa itsensä pikemminkin Peregrinus Proteuksen kuin sen Savon Suuren Yksinäisen, saati sitten myytillisen Feeniksin tekstuaalisessa seurassa.

Peregrinus Proteuksen polttoitsemurha Olympialaisten yhteydessä Herran vuonna 165 täyttää interaktiivisuuden vaatimukset. Asiakkaat eivät suinkaan olleet passiivisia vastaanottajia. He olivat aktiivisesti mukana huoaten, supattaen, vapisten, huutaen ja hikoillen. Ja asiakkaista moni piti toinen toistaan kädestä. Kaunista oli sillä paikalla. Silloin oli meneillään havainnollinen, aktivoiva oppitunti TULESTA (pyr, ignis) sellaisena kosmisena prinsiippinä, jollaiseksi Efeson Herakleitos sen oli esittänyt.

Hyvä ettei tuli silloin 165 ryöstäytynyt valloilleen ja imaissut interaktiivisesti orientoituneita asiakas-oppijoita Peregrinuksen mukana eetteriin ja polttanut samalla poroksi Olympian lehtoa. Mutta niin ei käynyt. Olympian edestä saatiin interaktiivisesti valuttaa vettä ja kyyneliä vuoden 2007 elokuussa.

***

Minkä kirjoitin, sen kirjoitin retorisena harjoituksena. Oikeasti tuomitsen puhtaasti ekologisista syistä jokaisen polttoitsemurhan, tekipä sen sitten myytin paradigmaattisessa, siis "mallia" näyttävässä maailmassa Feeniks tai Herakles, tai aidossa historiassa Olympian / Savon Peregrinus tai ne kaikki muut, jotka noin ovat päivänsä päättäneet. Polttoitsemurha ei siinä mielessä yhtään eroa edukseen polttomurhasta, että molemmissa tapauksissa syyllistytään hapen ryöstökäyttöön. Ihminen pitää pääsääntöisesti haudata siihen maahan (humus), josta hän on tullut. Ihmisten velvollisuus on kaivaa käsin kuoppia toisilleen. Hautuumaiden kaivinkoneet pitää ekologisista syistä poistaa käytöstä.

Filosofian tuli puhdistaa (jäähyväiset Peregrinukselle)

Peregrinus Proteus, vaeltava filosofi, näytti miehen mallia. Hullun ja viisaan välillä on vinha ero. Peregrinus ei sekoillut, toisin kuin "Das Man" luulee. Feeniks-linnun tavoin hän tervehti nousevaa aurinkoa ja poltti itsensä. Annan Peregrinuksen suorituksesta täydet 5/5. Tosin rovio-projekti aiheutti Peregrinukselle, elämästä pois menevälle sankarille, noin 10.000 euron menoerän. Mutta kerranhan se vain kirpaisee. Hän oli kauan säästänyt. Puihin paloi neljä tonnia, kuusi tonnia suitsukkeisiin, koko summa omasta pussista. Nousevan auringon säteet sekoittuivat liekkeihin. Ja katsojat nauttivat urheiluhenkisen filosofin tarjoamasta elämyksestä. Kun roihu ylsi korkeimmilleen, flow-aalto pyyhkäisi katsomon läpi. Joka sielu puhdistui. Siinä vasta katharsis.

"Omatpahan ovat hautajaiseni," virkkoi Peregrinus. Hänen turhamainen egonsa torjui viinin- ja oliiviöljytuottajain liiton ehdottaman kulukorvauksen. "Vai palkkaa itsemurhasta? Enpä huoli!" Filosofi ei liioin halunnut, että hänen liekkimereensä heitettäisiin turhaan öljyä. Ja Peregrinus kuoli selvin päin. Hän ei takertunut niihin maailmallisiin ajatuksiin, jotka kriittisinä hetkinä kävivät hänen ylitseen. Suuntaisin toki ystävällisen ajatuksen Peregrinus Proteukseen siinäkin tapauksessa, että hän, vastoin toimintastrategiaansa, olisi jakanut rahat sielutieteen burn-outia poteville, kiertäville opettajille tai Ateenan yliopistolaitoksen feodaalis-byrokraattisten rakenteiden kehittäjille erityisten, säännöittä toistuvien suunnittelupäivien merkeissä, ja siis palanut varsin askeettisesti elävältä ilman suitsukkeiden tuomaa laatuaikaa. Mutta kyllä se 5/5 on lyömätön tulos ilman plussaakin (+). Siitä viis, mitä "Das Man" tähän sanoo.

Feeniks, miehen esikuva, oli kerännyt satoisasta metsästä suitsukkeiden "kyynelkarpaloita" pyhälle itsemurhapaikalleen. Ja aina kun uusi aioni, tuhat vuotta, täyteen tulee, uusi Feeniks tekee saman. Miksei vastaavasti ilmaannu uusia Peregrinuksia vuosituhannen välein? Ehkä heitä tuleekin, ja jopa hyvin usein, tiedä häntä. Asiakirjat kuitenkin vaikenevat, tai sitten ne on poltettu.

Modernina eli "Das Manin" aikana on olympialaisia v:sta 1896 juhlittu keskimäärin joka neljäs vuosi. Miksei joku edellisten kisojen likaisista eli kärynneistä mitalisteista polta itseään livenä puhtaaksi seuraavien olympiaisten päättäjäisissä? "Das Man" katsoo hämmästyneenä eikä sanaa suustaan saa. "Kysytäänpä vielä toiselta "Das Manilta", joka tähän tuli. Mitä olet mieltä, sinä miehen varjo?" - Hän vastaa:

"Nyt kunnioitetaan elämää enemmän kuin antiikissa. Hullun hommaa sellainen meno! Sanoohan sen järkikin, ja laki, kamalaa --"

"Riittää, riittää, riittää jo! Ei tuohon mitään lisätä. " Totuus tulee lasten ja imeväisten ja yleensäkin "Das Manin" suusta. Toiset ovat nyt ajat, elämän kunnioitus ja ihmisarvo huipussaan siis. "Das Man" luulee tietävänsä, mikä on oikein. Mutta hän ei ironiaa ymmärrä yhtään. "Das Man" on mielin määrin hallinnut moderniteettia eli kahta viimeistä vuosisataa. Ja kun "Das Manille" ei ole enempää annettu, niin ei häneltä voi enempää vaatia. Enemmistö päättää, mikä on oikein ja kohtuullista. Olkoon sitten niin. Ja tässä tapauksessa täysi konsensus vallitsee siinä, etteivät Modernit olympialaiset mikään holokaust ole. Mutta voihan paradigma muuttua.

Muutoin "Das Man" on väkivaltaan mieltynyt. Sitä tulee kaiken aikaa tuutin täydeltä. Faktat ja fiktio sekoittuvat samaksi massaksi; faktat lähenevät fiktiota, fiktio lähenee faktoja modernin menon esityksessä. Ja levitykseen päästetään esim. aitoja, etelä-afrikkalaisia murhavideoita "Das Manin" käyttöön. Aidotkin murhavideot kai edustavat vain fiktiivistä väkivaltaa; sen ansiosta filmi saa jo lähdössä yhden ekstratähden (*), kun tähtisilmäinen "Das Man" sitä käy katsomaan.

***

Tuskin kukaan on koskaan osoittanut suurempaa mielenlujuutta kuin Peregrinus. Rohkeus tai mielenlujuus on todella arvokas siveellinen (moraalinen) hyve. Siihen ei "Das Man" yltää voi. Hän kelpaa korkeintaan hyveen varjoksi; sellaisia ovat esim. huippu-urheilijat ja sotilaat ja myös poliitikot - esim. silloin, kun he huipputehtävissään masinoivat sotia ja muita koettelemuksia omilleen eli "Das Man"- massalle, jonka rivejä Kuolema niittää.

Vapaan filosofin polttoitsemurha tarjoaa kognitiivista tehoterapiaa katsojille. Peregrinus todistaa tuona historian tähtihetkenä, että hänen elämässään on tarkoitus ('logos'). Tärkeämmäksi kuin elämä osoittautuu rohkeus ja mielenjuus. Tämän hyveen kertakaikkiseksi havainnollistamiseksi filosofi Peregrinus luopuu elon lahjasta. Toistan: hyve on tärkeämpi kuin elämä. Onhan se käsitys sekin, eksistentialismia, mutta aivan liian vaativaa. Eikö elämä ole kaikissa oloissa arvo sinsänsä, ja siis yli kaiken muun? - Jos kristitty"Das Man" sanoo, että Peregrinus oli pelkuri, koska hän ei uskaltanut jäädä katsomaan, mitä annettavaa elämällä vielä hänelle saattaisi olla, niin "Das Manin" suu pitää tukkia. Tai jaaritelkoon hän niin kauan, kuin jaksaa, mutta hän erehtyy pahan kerran.

Kristinuskosta ei vielä ollut tullut hallitsevaa pakkoideologiaa; jos olisi, Peregrinuksen valorikkaasta itsemurhasta ei silloin 165 olisi tullut mitään. Sikäli kuin filosofi olisi edes yrittämään päässyt, hän olisi saanut jonkun fanaatikon tikarista selkäänsä. Tai ehkä kristitty rahvas eli "Das Man" olisi nylkenyt Peregrinuksen elävältä, niinkuin se nylki jalon Hypatian ja sitten hänet poltti (Herran vuonna) 415. Tai Peregrinus olisi vangittu itse teossa (ellei jo kehityskeskustelussa toimitsijoidensa kanssa) ja sitten rikollisena teloitettu. Tietenkin Peregrinus olisi voinut esikuvansa Feniksin tavoin tehdä itsemurhan erämään yksinäisyydessä. Mutta mitä mieltä polttoitsemurhassa silloin olisi ollut? Susihan siitä olisi tullut. - Filosofiset polttoitsemurhat tehdään julkisessa sfäärissä, "inter homines", vaan ei petojen parissa, "inter bestias".

STOA PERUSTELEE ITSEMURHAN

Antiikin stoalaiset kutsuivat itsemurhaa "järkeväksi lähdöksi" (eúlogos exagogé, rationalis e vita excessus). Latinaksi itsemurha on joko mors voluntaria tai (vasta sydänkeskiajalla yleistynyt) suicidium. Joissakin tilanteissa asutaan ulos elämästä oman käden kautta. Hyve (areté, virtus) on monelle stoalaiselle periaatteessa aina ja käytännössä joskus tärkeämpi kuin itse elämä. Stoalainen viisas ei tuomitse kuolemaan itseään, kuten ei ketään toistakaan. Mutta Kohtalon tahtoa tulee noudattaa. Filosofi odottaa merkkiä Jumalalta. Saatuaan sen hän palaa ilomielin luonnon kiertoon. Pitää rakastaa kohtaloaan. "Kohtalo johdattaa halukasta, vastahakoisen se repii väkisin mukaansa." Sanonta on roomalaisen Senecan, ja sen on kulttuurifilosofi Oswald Spengler ottanut motokseen. Moderni "das Man", pitää ehkä rakkautta kohtaloon masokismina.

 

Vapaaehtoisen kuolon oikeuttaa taistelu oman maan tai ystävien puolesta - samoin kuin (ihmisarvon vievä) sietämätön tuska tai parantumaton sairaus. Niissä itse Jumala / Luonto näyttää ihmiselle tien. Sokrates taisi kärsiä hartia-, selkä- ja niskavaivoista. Ja kaipa lemmentoimet eivät korkeassa ukkoiässä ottaneet sujuakseen. Nuoret ajoivat ohi taisteltaessa kauniiden kehojen suosiosta. Antiikissa Sokrateen kuolemaa (399 eaa) pidettiin varsin yleisesti itsemurhana. Sokrates oli aistillinen ja rohkea mies. Kun elämän ns. laatuaika loppui, Sokrates lähti. Miksi jatkaa elämää, kun se vaipuu kasvin tai ainakin "das Manin" tasolle? - Sokrates tahtoi myös päästä filosofian marttyyriksi. Hänestä tuli miehisen hyveen malli (parádeigma) Kreikan ja Rooman viisaille.

Minustakaan elämä ei ole jatkon arvoinen kaikissa oloissa ja joka hintaan. Stoan analyysi kehitti viisi argumenttia (perustelua). Ne oikeuttivat aktiivisen lähdön; niitä voi käyttää logiikan harjoituksissa. Stoalaiset rinnastivat elämän pitoihin (sympósion). Analogia toimii tässä kohtuullisesti, mutta se ei koskaan todista mitään. Siis: vieraita poistuu pidoista 1) äkillisen tarpeen, kuten ystävien kylääntulon takia; 2) meluisaa ja kiroilevaa sakkia tunkeutuu juhlatiloihin; 3) ruoka paljastuu kehnoksi; 4) ruoka loppuu kesken kaiken; 5) muut pitovieraat hoipertelevat silmät ristissä.

Aivan vastaavasti Stoan mies antaa pois elon lahjan, kun 1) kutsu kuuluu ja hän pääsee miehisesti ja kollektivistisesti uhrautumaan isänmaansa (patrís, lat. patria) puolesta; 2) hän joutuu tyrannin silmätikuksi; 3) vakava sairaus rajoittaa kehon toimintoja; 4) köyhyys vie hänen ihmisarvonsa. Hänen ihmisarvonsa vie myös 5) hulluus, joka on sielun juopumusta (oik. kastumista).

Hyvä elämä (konsultin 'laatuaika' < quality time) on sitä, että 1) osoitetaan kollektivistisia hyveitä (aretaí, virtutes) ja 2) tyydytetään individualistisesti keholliset tarpeet. Kun kvaliteetti menetetään, alkaa tuska ja vaiva (sa Qual, ru kval). Epäelämästä astutaan yksisuuntaisesti Kuoleman maahan (vaikka epäelämän voisi koettaa palauttaa oikeaksi elämäksi). Moinen luopumisen filosofia sopii vaikeisiin oloihin, joita ei aina pysty normalisoimaan.

 

En ole löytänyt parempia perusteluja, vaikka olen ahminut tuhansittain sivuja eksistentialistista kirjallisuutta. Toistan kuitenkin, ettei analogia sinänsä todista koskaan yhtään mitään. Silti se saattaa retoriikassa vakuuttaa. - Eksistentialismi ei edusta tiukkaa tiedettä vaan retoriikkaa ja elämänfilosofiaa. Metodit ovat "heikot" kaikissa ihmistieteissä / sumean logiikan alueella. Metodien heikkouden korvaa hyvä tyyli.

Yksilön hulluus heijastaa koko yhteisön sairautta. Yksilö suhtautuu yhteisöön kuten mikrokosmos makrokosmokseen. Onhan se näkemys sekin eikä yhtään huono. Sopii tosin ajatella mahdollisuutta, että vain filosofi olisi sairas ja hullu, kun taas yhteisö eli jättiläiskokoinen "das Man" olisi kaikissa sielun ja ruumiin voimissa.

 

Rooman keisariajalla poliittisen vapauden menetys sai liian monen stoalaisen muuttamaan autuaampiin pilarihalleihin. "Järkevän lähdön" periaate johti itsemurhaepidemioihin. Sitten nousi vastareaktio: stoalaisen tuli seistä "elämän vartiopaikalla" viimeiseen mahdollisuuteen asti, vaan ei kauemmas.

 

Sellaisia sotureita on Mika Waltari kuvannut teoksessaan 'Johannes Angelos' (1952). Se kertoo riipaisevasti Konstantinopolin viime hetkistä kreikkalaisena kaupunkina. Uljaasti taistelleet italialaiset palkkasoturit kiiruhtavat laivoihinsa ja purjehtivat kotia kohden. Kaupunki, Pólis, on jo menettetty. Eikä ilmaiseksi ehkä kannata taistella menetetyn asian vuoksi.

 

Muinaisen Rooman armeija muistetaan tiukasta kuristaan. Jos legioonalainen yritti itsemurhaa, mutta epäonistui ja hänet pelastettiin elämälle, hänet teloitettiin. Itsemurha katsottiin karkuruudeksi.