Itsemurhan eettinen herkkyys

Schopenhauer tarinoi, että Massiliassa ja Keoksella maistraatti antoi myrkkymaljan jokaiselle, joka kykeni loogisesti ja retorisesti eli siis akateemisesti esittämään, ettei juuri hänen elämänsä ollut enää jatkon väärti (vrt. Sokrateen "itsemurha"). Intellektuellien määrä oli paisunut liian isoksi. Tarvittiin "kirurgisia" poistoja, kuten viisaat konsultit ehdottivat. Ja saatiinhan niitä kysynnän ja tarjonnan lain mukaisesti. Tavikset saattoivat hengittää vapaammin; heistä muuten ei ole logiikan eikä myöskään retoriikan mestareiksi, eikä tarvitse ollakaan, herra paratkoon. Roomassa gladiaattorit olivat julkkiksia parhaasta päästä, etupäässä miehiä tietysti ja naisten ja tyttösten kestosuosikkeja, "suspiria". Kovin usein gladiaattori päätyi toki areenan ja sängyn asemesta itsemurhaan tajutessaan katkerasti, ettei Rooma naisineen kaikkineen ollutkaan hänelle mikään Unto Monosen satumaa. Tekivätpä gladiaattorit itsemurhia joukoittainkin. Kirjallisuudessa on niistä mainintoja säilynyt, ikävä kyllä tai mikäpä siinä. Roomalainen tavisyleisö pettyi raskaasti, kun se ei saanut nähdä luvattua laatuaikaista taistelua, kun areenalla oli parhaimmilaan tai pahimmillaan niin paljon verta, että lipsumisen estämiseksi tai minimoimiseksi hiekoitusta jouduttiin täydentämään kesken parhaan formula-ajon.

Kristinuskon erään tulkinnan mukaan elämä on jumalan lahja, eikä sitä sovi halveksivasti ja jumalaa pilkaten heittää pois. Otetaanpa maallisemmin: jokaisen työpanos tarvitaan, jotta tämä maailma saataisiin valmiiksi. Lähdetään sitten yhdessä, kun ei keksitä enää mitään projektia (Eduard von Hartmann). Työttömyys (kuten muutenkin rahattomuus ja sairaus ja elämän tyhjyys, yksinäisyys) tulee kuitenkin kovin pahaksi ongelmaksi ja on sekin eettisesti herkkä laji, olotila, josta ihmisarvo puuttuu, kuten luulen, mutta voihan sitä ihmisarvoa jostakin muusta koettaa itselleen toistaiseksi rakentaa, aina uudestaan joka aamu, kun "väistyy yö ja valkenee kirkas aamu" (Lessing).

Suomella ei asiantuntijoiden mukan ole hädän päivää. Mielenterveysongelmia on mutta ne ovat erään Hesarin asiantuntijakirjoittajan mukaan aivan maltillisella tolalla (HS 1.11. 2008). Onneksi olkoon, Suomi ja suomalaiset, jos kerran asiat ovat yhtä hyvin kuin ennenkin. On edelleen lottovoitto syntyä Suomeen, kuten eräs onneton ministeri sanoi (todistaen oikeastaan vain sen, että on lottovoitto syntyä ministeriksi Suomeen; tai on lottovoitto kuolla ministerin statuksella Suomessa, toisin kuin jossain Afrikan nälkämaassa, jossa ministeri näkee ainakin toisten näkevän nälkää niin, että pahaa tekee).

Itsemurhia tehdään meillä edelleen noin tuhat vuodessa. Ongelmaksi näkyy tulleen "laajennettu itsemurha", kun itsemurhakandidaatti ei uskalla kuolla yksin vaan tappaa "sosiaalisesti" joukon mukaansa. Ja niin nämä suomalaiset gladiaattorit saavat tukea toisistaan taistellessaan Haadeksen kunnian kentillä.

Itsemurha pitäisi määritellä uudelleen. Sen kriminalisoimista pohditaan kapakkakeskusteluissa. Jos muinaisen Rooman legioonasotilas epäonnistui itsemurhayrityksessään, jäi kiinni ja pelastettiin elämälle, hänet teloitettiin. Itsemurha rinnastettiin niissä barbaarisissa oloissa kiintoisasti rintamakarkuruudeksi.

Tuleman vuoro on nyt. Oikaisen kaksi, kolme mutkaa ja sanon suoraan, että olisi parasta, jos se, joka itsemurhaan omana valintanaan päätyy, tekee tekosensa ypöyksin ja salaa ihmisiltä ja medialta. Itsemurhauutisointi, otsikoilla revittely, täytyy kriminalisoida. Ellei näin tehdä, kuten ei varmaan tehdäkään, kun sama turha joukko valtaa pitää ja media tekee mitä lystää, ikäviä uutisia saadaan jatkossakin. Sitä se avoimuus, transparenssi tekee.

"Kaunis on kuolla" / "Kotini on hautani"

"Kaunis on kuolla, kun joukkosi eessä urhona kaadut" jne. Tämä ns. 'Ateenalaisten laulu' raikasi meilläkin juhlissa ennen, radiossakin toivottiin ja sitten hartaasti kuunneltiin. Nyt meidän ei kuulemma enää sovi olla, hyvänen aika, niin sotaisia; ja individualistit pitävät itsensä uhraamista isänmaan puolesta "joukkosi eessä" sulana hulluutena. Pasifistit kielsivät 'Ateenalaisten laulun' Suomen kouluista ja yliopistoista. Minun monet tamperelaiset työtoverini halveksivat syvästi sellaisia Kreikan heeroksia kuten Leonidas ja Epameinondas ja siksi he kai harmittelisivat tätä blogitekstiä jos sen lukisivat niin, että kasvot punoittavat; mutta sehän se terveyden merkki onkin, että omat sankarit ovat aikalaisia, etenkin urheilijoita, varmasti puhtaita miehiä ja naisia; nämä eivät kärähdä dopingista koskaan tai ainakaan vielä.

Kaunis on ihmisten silti aina kuolla, sanoisin, ja käy se yksinkin, erakkona infarktiin torpalla maan korvessa, mutta paljon kauniimpi on ihmisten saada olla kuolleina niin, ettei heistä mitään (ainakaan pitkään aikaan, jos koskaan) tiedä se ankara yhteiskunta, joka omistaa ainakin ihmisten kuolleet ruumiit ja kaiketi sielutkin. Kuolleet ruumiit, raadot, kaatuneet biokoneet pitää säädetyssä ajassa käsitellä, tehdä tarvittaessa ruumiinavaus ja aina ehdottomasti kierrättää, painaa kokonaisena mullan alle, pari virttä siihen saatteeksi veisata, tai polttaa yhteiskuntaleirin turbotehoisessa uunissa tuhkaksi. Sen laki sallii ja sitä velvollisuus vaatii.

Romantiikkkaan ja joskus hautaan kallistuvaa mieltäni ilahduttaa, kun saan tietooni poikkeuksia. Eräät ovat onnistuneet makaamaan kuolleina kodeissaan kuukausia, jopa vuosia. Heidän kotinsa on heidän linnansa, mutta, huomatkaa, myös heidän hautansa. Helsingissä oli joku miehenpuoli mitä kunnioittavimmin erakoitunut ja sitten loistavasti muumioitunut kotiinsa, saanut vuoden nauttia privaatista rauhastaan (ks. Iltalehti 9.10.2008). Khiliastisen eli milleniaanisen juhlavuoden 2000 kunniaksi löytyi Helsingistä kuolleena kuin kivi mies (a very dead man), joka oli saanut odottaa käsittelyyn joutumistaan, kotinsa aluksi löyhkäävässä vapaudessa esimerkilliset kuusi vuotta. Tavallaan kateeksi käy. Mitenkähän minä oman projektini ideoisin idioottivarmaksi, jottei kukaan pääsisi välistä viemään? Ehkä minun ei tarvitse tehdä mitään. Muumioitumisen todennäköisyys on silti pienehkö, ja ikuisuuden näkökulmasta (sub specie aeternitatis) on kuin onkin yhdentekevää, saako meikäläisen ruumis jatkoaikaa vai ei. Mutta jos jokin ruumis pääsee vahingossa eli sattumalta jatkoajalle, siitä ei tulisi mielestäni (postuumisti) rangaista vainajahenkeä, vaikka jokainen tapaus punnitaan in casu.

Tieteenfilosofian motto Toivon mukaan (in spe)

Toivo Salonen, filosofi Rovaniemeltä, on nyt päivittänyt kirjansa. 'Tieteenfilosofia' ilmestyy neljäntenä, täydennettynä painoksena (Juvenes Print, Tampere 2007, ISBN 978-952-484-076-7). Siitä saa nuorehko ('iuvenis') ja varttuneempi ('senior') ja varmaan moni vanhus ('senex') hyvää oppia, ja sanoisinpa jopa, kovaa kyytiä, nyt jo neljännen kerran, jos haluaa. Ei ole pakko haluta.

Hyvä on silti Toivon motto, joka koskee tieteellisen [sanoisin enemmänkin tieteellisen kuin filosofisen] ongelmanratkaisun pääsääntöä Arthur Blochin ja Murphyn lain mukaan:

Ongelman ratkaisua selvitettäessä on aina suureksi avuksi se, jos vastaus tiedetään etukäteen.

Niinhän se kai on. Toivo siinä ironisoi, panee sarkastiseksi, ellen erehdy. En tosin luule pahemmin erehtyväni. Sillä kun laitan Suomen Akatemialle ihmistieteellisen hakemuksen, se edellyttää minun kirjaavan julki (sic!) mihin tulokseen olen päätyvä, ikäänkuin tuloksen jo tietäisin.

Jos joku, ja arvatenkin moni, suuntautuu ihmistieteelliseen ja muuhun(kin), siis luonnontieteelliseen tutkimukseen, lukekoon hän Toivon kirjan tai jättäköön lukematta, jos hän jo valmiiksi realisti on. - Toivo on sitä mieltä, ettei ihmistieteistä, siis humanismista, saa juurikaan mitään irti, ellei tajua, miten perustavasti ihmistiede eroaa luonnontieteestä. Lukekaapa, mitä Toivo Salonen sanoo tieteen arvoarvostelmista. Voiko tiede mitenkään olla "arvovapaa"?

Ei voi, ei mitenkään, ei edes luonnontiede. Kaikki tiede, kaikki tutkimus on pääsemättömissä arvovalinnoista (value choices). Joka väittää vastaan, valehtelee tai pettää itseään ja samalla muita. Surkea on ihmistieteen, humanismin tila Suomessakin. Humanistit hurahtivat tieteisauskoon ja positivismiin; he katsoivat tekevänsä arvovapaata tiedettä hyvän ja pahan tuolla puolen. Itse asiassa he tulivat tehneeksi pahaa ihmisen asialle ja saavat nyt syyttää itseään siitä, että heilläkin huonosti menee. Raha ja valta ja huomio kuuluvat teknokraateille ja manageristeille. Elämä on teknologiaa ja ihmiselämä myös sosiaaliteknologiaa, mistä kaikesta tavis, "das Man" iloitsee kadulla ja yliopistolla.