Amicitia aeterna

Cicero maalaa De amicitia -teoksessaan lukijan silmien eteen kaikki ne edut, jotka sisältyvät ystävyyteen. Loppuhuipennuksessaan hän sanoo: "Ystävyys luo toivorikasta valoa myös tulevaan aikaan eikä se anna masennuksen vallata mieltä. Se joka katselee mielessään tosiystävää, katselee tavallaan omaa kuvaansa: siten ovat myös poissaolevat läsnä, siten ovat köyhät rikkaita, heikot voimissaan ja - mikä kulostaa vielä oudommalta - siten jopa kuolleet ovat elossa. Niin kunnioittavin, muistelevin ja kaihoisin mielin ystävät heitä yhäti ajattelevat."

Latina oli Vladimir Uljanovin suuri intohimo ennen, kuin hän lähti politiikkaan ja alkoi latinalaisen retoriikkansa avulla "lukea lakia" tsaristiselle Venäjälle. Kutsumme häntä Leniniksi hänen oman eksistentiaalisen valintansa mukaisesti. Kaikki ei mennyt "marxismin Ciceroksi" nimetyllä Leninillä suorastaan erinomaisesti kuten ei mennyt oikeallakaan Cicerolla, joka lopussaan julistettiin henkipatoksi: Ciceron pää ja kädet spiikattiin pitämään puheita Rooman Forumin rostralle. Visibiliteetin, näkyvyyden periaate, toteutui käytännössä.

Ciceron kaulan oli hänen huvilansa lähistöllä sivaltanut poikki muuan tribuuni, jota Cicero itse oli vähän aiemmin oikeudessa voittoisasti puolustanut. Tribuunilla oli kylmä sydän mutta tarkka käsi. Vladimir Uljanovin osa osoittautui ilman muuta paremmaksi. Hän sai tiettävästi kuolla omaan sairauteensa käyttämättä tai saamatta toveri Stalinilta eräässä vaikeassa paikassa pyytämäänsä myrkkyä.

Vladimir Lenin on vuodesta MDCCCCXXIV (1924) maannut mustassa puvussaan kokonaisena ja missiotaan edelleen urbi & orbi, kaupungille ja maailmalle julistavana kaunopuheisena ruumiina Moskovan, uusimman Rooman Kremlissä. Hänen balsamointinsa sopi mainiosti uudelle imperaattorille, Stalinille, sitten kun senaatti eli keskuskomitea (eli Stalin) väärensi historiaa ilmoittamalla, että tehdastyöläiset olivat (niin sanoakseni) palautteen palautteessaan vaatineet Revoluution Isän konservoimista eli näytteillepanoa ikuisiksi ajoiksi.

Lenin ei olisi halunnut tulla balsamoiduksi, mutta Stalin katsoi ilmeisen eettisesti tai ainakin maksimaalisen visibiliteetin periaatetta soveltaen, ettei Leninin ruumis kuulunut tälle itselleen. Sitä se ystävyys teettää. Stalinin piti ikuistaa kaikkien ihmisten ja ennen muuta tehdastyöläisten ystävä, humanisti, latinisti ja Rooman edesmennyt tsaari.

HOC EST SOLUM CORPUS

[Teksti on neljää majuskelilla kirjoitettua sanaa lukuun ottamatta julkaistu Historian lehdessä (01/10) ja Aikalaisessa (3/2010)]

De "esse" in corpore

Luonnontiede sanoo ilmeisen lopullisesti vahvistaneensa, että ihmisen elo on ainoastaan ruumiissa eli, oikeammin, kehossa olemista. 1950-luvun alussa 'ruumis' herätti lääkäripiireissä närää. Ne suorastaan vaativat "up to date", että pikimmiten otettaisiin käyttöön 'keho' merkitsemään elävää ruumista, jolloin 'ruumis' rajoittuisi tarkoittamaan kuollutta ruumista. Ja niin "ruumiinkulttuuria" seurasi, tietysti ajanhengen mukaisesti, "kehonrakennus".

Uutiskynnys

Joku vanhus onnistui vaihteeksi makaamaan kuolleena Helsingin-asunnossaan yli puoli vuotta. Löytö tehtiin viime viikolla. Lehdet kertoivat tapauksesta varsin asiallisesti. On siinä saavutusta kerrakseen, kun saa mahdollisesti itse tekemänsä eksistentiaalisen valintansa ansiosta nauttia kotinsa hautarauhasta edes rapiat kuusi kuukautta. Kunnioitukseni! Mikä mahtaa olla tilanne kaupungin ja maaseudun vastaisessa vuosituhantisessa mittelössä?

Konsultit alleviivaavat, korostavat ja tähdentävät, että jokaisen pitää skarpata, koska muuten ei kunnian kukko laula YT-neuvotteluissa eikä elämässä muutenkaan. Miten kuollut voisi skarpata lisää? - Parhaassa tapauksessa niin, ettei häntä oikeastaan milloinkaan löydettäisi, mutta ihanteellista löytymättömyyttä voi tuskin perustella ekotekona, vaikka itse Cicero tai Lenin pitäisi aiheesta retorisen saarnan. Sanottakoon nyt vaikka niin, että on sitä parempi, mitä kauemmin (mutta ei loputtomiin) saa olla omissa oloissaan (vaikka tämä onkin ristiriidassa virallisen visibiliteetin ja transparenssin kanssa). Kaiketi useimmat vainajat, niin aktuaaliset, kuin virtuaalisetkin (eli potentiaaliset) haluavat löytyä, koska ihminen on Aristoteleen sanoin sosiaalinen olento. Pitääkö koteihinsa linnoittautuneita vainajia kritisoida turhamaisuudesta? Eikö vanitas (lat.) ole kuolemansynti, unum ex peccatis mortalibus?

Tosin vainaja ei silloin, jos häntä ei koskaan löydettäisi, myöskään koskaan ylittäisi uutiskynnystä. Toisaalta uutiskynnyksen ylittäminen ei välttämättä kuulu elämän tärkeimpiin asioihin. Epikuros puhui vakuuttavasti matalan profiilin taktisista eduista. Mitäpä tästä nyt sen enempää kirjoittamaan kuin ettei piilossa elämistä tule mielestäni kriminalisoida sen kummemmin kuin piilossa kuolemista ja piilossa kuolleena olemistakaan.