lauantai 25. heinäkuuta 2009

Kosmopoliitin hautakirja

Filosofi Anaxagoras teki kuolemaa Lampsakoksessa. Ystävät tiedustelivat, tahtoiko hän, jos jotakin tapahtuisi, saada kuljetuksen isänmaahansa Klazomenaihin. Anaxagoras vastasi, ettei sillä ollut mitään merkitystä, koska tie Haadekseen on kaikista maailman paikoista yhtä pitkä tai yhtä lyhyt. Ystävät kunnioittivat sellaista puhetta ja järjestivät filosofille hautapaikan Lampsakoksesta, pitkän matkan päässä tämän synnyinkaupungista, isänmaasta.

"Jos jotakin tapahtuisi" on omanlaisensa lause-eufemismi; se koettaa kiertää tai jopa kieltää kuoleman (thánatos, mors, Tod) varmuuden; ja se myös ilmaisee kuolemanpelkoa, kenofobiaa, kuten myös kunnioitusta tulevaa vainajaa kohtaan. Mitä on ihminen? Marcus Aurelius sanoo: "Eilen pisara limaa, huomenna kuollut." Pindaros on myönteisempi. Hän näkee ihmisen varjon unena, joka tosin saa joskus nauttia jumalan lähettämästä valosta.

Impietas in deos et patriam

Anaxagoras philosophus Klazomenius, posteaquam ex Ionia scholam suam Athenas transtulerat, huius urbis iuvenes astronomiam docebat. Qui solem non deum sed globum ignitum magna cum offensione civium vocare ausus est. Quo factum est, ut Anaxagoras impietatis in deos accusatus et pro malo ac noxio damnatus et ex urbe expulsus in Asiam reverteretur. Ibi cum Lampsaci moreretur, quaerentibus amicis, cuperetne, si quid accidisset, Klazomenas in patriam auferri, "nihil interest", inquit, "nam undique ad inferos tantundem viae est." Quibus verbis obsequuti amici Anaxagoran Lampsaci sepeliendum curaverunt.

torstai 9. heinäkuuta 2009

Hurja joukko (1969)

Blogistania saisi herätä todellisuuteen ja katsoa Hurjan joukon (The Wild Bunch). Sam Peckinpah ohjasi filmin anno 1969. Näyttäisin kuvan opiskelijoilleni, elleivät kaikki tuntemani naiset, jotka olen ylipuhunut katsomaan sen, pitäisi sitä liian väkivaltaisena ja pessimistisenä. Hurjan joukon naiskuvasta olen kuullut happamia huomautuksia ja nähnyt päänpudistuksia.

Mutta niistä viis! Filmi on nimetty miesten äänin elämää suuremmaksi elokuvaksi. Se on kertomus ystävyydestä, petoksesta, kunniasta ja sovituksesta. Paheiden harjoittaminen kuuluu tässä miehuuden genressä asiaan. Mutta paheet sekoittuvat onnistuneesti hyveisiin. Mitään kliseistä en ole Hurjasta joukosta löytänyt. Peckinpah osoittaa, miten väkivallan päälle voi rakentaa unohtumatonta kauneutta.

Hurjassa joukossa soi kaksi kertaa La golondrina (pääsky, swallow). Sitä laulaa meksikolaisen kylän väki hyvästellessään pois lähtevän rosvojoukon. Ja siihen, taivaallisen kauniiseen lauluun päättyy filmi. Rosvot tekevät lopussa komean eksistentialistisen valinnan; he tapaavat itse aloittamassaan armottomassa tulitaistelussa kohtalonsa. Hurjaa joukkoa on oivaltavasti kutsuttu Apokalypsin ratsastajiksi.

La golondrinaa sopii meidän laulaa, mieluiten ehkä kuorossa ja mieluiten espanjaksi ihmisille, jotka lähtevät luotamme pois ikuisiksi ajoiksi (vaikka jotkut pääskyt tulevat takaisin). Siinä laulussa, jos jossakin, loistaa latinalainen sielu pateettisimmin. - Uusi katsoja pääsee testaamaan, kestääkö hän tätä paatosta vai ei (eli onko hänestä vielä mihinkään).

Tämän jäähyväislaulun voi ladata You Tubesta (La golondrina: Grupo salvaje), mutta kannattaa katsoa koko filmi ainakin kerran elämässään. Enkä näin sanoessani tarkoita vain miehiä enkä nuoria koulupoikia. Pitääpä katsoa, ovatko filmihullut professorit Peter von Bagh ja Hannu Salmi sanoneet jotakin Hurjasta joukosta yleensä ja La golondrinasta erikseen.