Jonakin päivänä ihmiskunta menehtyy tuleen, jäähän tai säteilyyn, jos Skinneriin on uskominen. Aristoteles kuitenkin lausuu, että aiemmista tuhoista (kosmisista paloista tai tulvista) on aina selvinnyt pieni joukko ihmisiä: yhä uudelleen he ovat aloittaneet kaiken alusta; kulttuuri on noussut ja elänyt ja kohdannut loppunsa - ja niin edelleen. - Ehkäpä me siirrymme asuttamaan sodanjumala Marsin planeettaa sitten, kun Gaia kuolee eikä ole enää hoivaamassa lapsiaan.
Nietzsche taisi olla ensimmäinen, joka tajusi, että teknologia voisi tyystin tuhota luojansa, ihmisen, ja ihmisen kulttuurin.
Entä Jumala? Sama Nietzsche sanoi, että päästäkseen eroon Jumalasta Ihmisen on ensin päästävä eroon kieliopista. Varsin lupaavaa on, ettei esimerkillisen Suomen kouluissa enää opeteta turhaa, turhauttavaa ja suorastaan masentavaa tai ainakin kuolettavan pitkästyttävää, normatiivista kielioppia. Säännöt ovat olemassa rikkomista, konsulttikielellä "haastamista" varten. Mitä vähemmän normeja, sitä enemmän "laatuaikaa" (suomalaisen konsultin amerikkalaiselta konsultilta terminaalivaiheessa ostama termi ("quality time").
Toivotan onnea ja lisää menestystä ad libitum kaikille normatiivisen kieliopin vastustajille!
Onnea ja menestystä non-nominalistit todella tarvitsevat, koska uskovia vielä riittää haitaksi asti, ellei heitä pidetä siunauksen arvoisina. Jälkimmäisessä tapauksessa asiat pitää ajatella taas kerran uudelleen.
4 kommenttia:
Salveas! Viimeksi kommentoin vuoden vaihduttua (2015), joten lienee aika kommentoida uudelleen ja toivottaa hyvää alkanutta vuotta Heisei-28 (平成２８年).
Ensiksikin toistan lyhyesti jo joskus aiemmin mainitsemani. En väittäisi jyrkästi, että koulussa ei opetettaisi kielioppia ollenkaan. Itse olen sen verran nuori, että olen käynyt kouluni pääosin tällä vuosituhannella, ja minulle kyllä on opetettu kielioppia kaikissa kielissä. Ongelmiakin toki on. Suomen kielen professori Anneli Pajunen mainitsi kerran, että erityisesti nuorilla miehillä esiintyy vaikeuksia sanomalehtitekstien (ja rakenteellisesti vastaavien tekstien) ymmärtämisessä juuri opetuksen vähyyden vuoksi. Äidinkielen puolella opetuksen vähyys johtuu siitä, että kyseiseen oppiaineeseen on sisällytetty niin paljon asiaa, että aika ei vain riitä.
Kun puhutaan kielten oppimisesta, on erotettava, mihin tarkoitukseen kieltä opetellaan. Kannatan suuresti kielioppiin perehtymistä, mutta on ehdottomasti muistettava, että kielen käyttäjäksi ei tulla pelkällä kieliopin pänttäämisellä, vaikka sillä jonkinlaiseksi kielen tuntijaksi voikin tulla. Jotta voisi oppia sujuvaksi jossakin kielessä, kieltä on päästävä käyttämään ja sitä on käytettävä viljalti. Tämän vuoksi kielioppia olisikin opeteltava yhdessä kielen todellisen käytön kanssa, ei siitä erillään. Minä olen esimerkiksi opiskellut koulussa englantia ja saksaa (ja niiden kielioppia) yhtä paljon. Siitä huolimatta englantini on sujuvaa sekä suullisena että kirjallisena, saksani sen sijaan ei ole sujuvaa. Syy on yksinkertainen: englantia olen elämässäni käyttänyt, saksaa en juurikaan. Vastaavasti väitän, että vaikka opettelisimme latinan kieliopin perusteellisesti, meillä kuitenkin olisi todennäköisesti vaikeuksia viestiä roomalaisten kanssa, jos tekisimme aikasiirtymän forumille vuoteen 44 eKr. (eihän klassisen latinan ääntämystäkään ainakaan Suomessa opeteta sellaisena kuin se mitä luultavimmin on Ciceron aikana ollut). Kielen opettelu käytännössä ei ole sääntöjen pois heittämistä vaan päinvastoin niiden intensiivistä käyttämistä ja aivoihin juurruttamista. Suurin osa ihmisistä opettelee kieliä tarpeeseen – siis työhön, matkusteluun tai yleiseen elämään – jolloin on välttämätöntä tulla kielen sujuvaksi käyttäjäksi.
Blogeissasi puhut paljon säännöt vs. ei sääntöjä -vastakkainasettelusta. Katson kuitenkin, että tämä jako ei ole todellinen. Kielessä nimittäin on aina säännöt. Nämä säännöt äidinkielinen puhuja omaksuu lapsena, ja ne muodostavat kielen systeemin (ranskalaisittain ilmaisten languen). Tästä syystä professori emeritus Esa Itkonen haluaa kutsua myös kuvailevaa kielioppia normatiivis-deskriptiiviseksi.
En ole myöskään päässyt käsiksi alkuperäislähteeseen, josta ilmenisi usein siteeraamasi Auli Hakulisen ”ei-normatiiviset silmälasit”, joten en osaa sanoa, mitä sillä oikeasti tarkoitetaan. Oma tulkintani joka tapauksessa poikkeaa omastasi. Eurosentrisyys on nimittäin aiheuttanut sen, että mitä tahansa kieltä pyritään kuvaamaan indoeurooppalaisten kielten kuvaamiseen syntynein käsittein. Sellainenhan ei ole viisasta, sillä kielikunnat poikkeavat toisistaan moni paikoin. Siksi epäilenkin tämän silmälasimetaforan tarkoittavan, että kieltä tulisi tarkastella ilman ennakko-olettamuksia, jotka voisivat johtaa epätarkkoihin tai virheellisiin tulkintoihin, kun kieltä tutkitaan. Typologi Martin Haspelmath haluaakin käyttää vertailukäsitteitä, joiden avulla kieliä voidaan vertailla välittämättä siitä, miten asiat niiden kotoisissa kieliopeissa kuvataan. Jos muun muassa vertailisimme maailman kielten antamisrakenteita, suomen allatiivia kutsuttaisiin vertailussa datiiviksi. Jos tutkimme ergatiivisuutta, voitaisiin suomen monikon nominatiivi objektin asemassa katsoa absolutiiviksi. Ihannetilanteessa syntaksille ja morfologialle annettaisiin täysin omat käsitteet. Näinhän on esimerkiksi parissa ”infinitiivi” (morfologia) ja ”ei-finiittinen” (syntaksi).
Pahoittelen paisunutta kommenttiani, mutta Goethen sanoin, ei ole aikaa lyhyeen.
Terveisin
entinen oppilaasi Joonas (yksi niistä monista Joonaksista)
Salveas!
Vuosikymmenten vieriessä olemme lukeneet Virittäjä-lehdestä, miten suuri paradigmanmuutos on tehty. Normit, säännöt, ovat muuttuneet normittomuudeksi. Netissä olemme saaneet lukea palvotun Hakulisen "ei-normatiivisista silmälaseista". Eivät kaikki siitä pidä, että normatiivisen sääntökieliopin alkeet tulevat vasta yliopistossa vastaan, niin kuin sen puoleen esimerkiksi lauseenjäsenet. Deskriptiivinen "kielioppi" on syövän laila syönyt oikean kieliopin.
Mikä sitten on ”oikeaa” kielioppia? Kielioppi tarkoittaa selvästi eri asiaa kommenteissamme. Kielessä on aina kielioppi. Myös niillä kielillä, joita puhutaan syvällä sademetsissä ulkopuolisten ulottumattomissa ja joilla ei ole kirjoitettua muotoa, on kielioppi. Kielioppi on se mentaalinen säännöstö, jonka mukaan kieli toimii. Eihän se muuten voisikaan toimia. Normatiivinen kielioppi perustuu aina tähän luonnolliseen kielioppiin. Se on kuitenkin vain yksinkertaistus. Sen säännöt ovat suoraviivaisempia kuin luonnollisessa kielessä, ja se peittää alleen monia hienovaraisuuksia. Luonnollisessa, puhutussa kielessä on rutkasti enemmän sääntöjä kuin normatiivisessa kieliopissa. Se ei siis suinkaan ole säännötöntä.
En ymmärrä, miten lauseenjäsenet liittyisivät erityisesti normatiiviseen kielioppiin. Lauseenjäsenethän perustuvat nimenomaan deskriptioon. Ne ovat kuvaus siitä, miten kielen konstituentit käyttäytyvät. Myös kirjoittamattomissa kielissä, joilla ei ole preskriptiivis-normatiivisia kielioppeja, on lauseenjäsenet.
En myöskään ymmärrä, mitä syöpää deskriptiivisessä kieliopissa on. Jotta voimme ymmärtää, miten kieli toimii, meidän on kuvailtava sitä. Emme voi ruveta keksimään sääntöjä tai muokkaamaan kieltä halujemme mukaan, vaan meidän on nähtävä se sellaisena kuin se on. Kielitieteen tehtävä onkin juuri selvittää kielen elämää. Eiväthän biologitkaan pyri määräilemään sitä, miten luonto heidän mielestään saisi käyttäytyä. Jos kohtaamme tuntemattoman heimon, jonka kieleen haluamme perehtyä, tarvitsemme kuvailevaa otetta; eihän siinä mikään muu toimisikaan.
Kolmanneksi en ymmärrä, tätä sotaa näiden välillä. Preskriptiivis-normatiivisella kieliopilla on paikkansa, ja se kuuluu tiettyyn rekisteriin, joka sivistyneen ihmisen tulee totta kai hallita. Normittaminen on tähdellistä myös kielen revitalisaatiossa: kun kuolevan kielen halutaan pysyvän hengissä ja kasvavan, se tarvitsee normittamista, jotta kieltä voitaisiin käyttää myös virallisissa yhteyksissä. Näiden normien tarkoitus ei kuitenkaan ole tuhota alkuperäistä kieltä, mikä joskus ikävä kyllä tuntuu olevan grammaatikkojen pyrkimys.
Tästä pääsemmekin siihen, että grammaatikko ja lingvisti eivät ole sama ihminen. Se on toisaalta hyvä, toisaalta huono. Grammaatikolta puuttuu yleensä ymmärrys siitä, miten kieli toimii. Hän näkee kielen vain tämänhetkisessä muodossaan, sillä hän ei tunne kielihistoriaa. Lisäksi hän helposti unohtaa kielen monipuolisuuden ja rekisterien olemassaolon. Pahinta on, että hän soveltaa ihmisen logiikkaa kielen logiikkaan. Sellainen ei toimi. Vaikka kieli onkin ihmismielen tuote, se ei noudata ihmisen järjenjuoksua. Se on muuttamaton mutta silti muuttuva. Tämä grammaatikoilta valitettavasti tuntuu unohtuvan. Kun grammaatikko puhuu kieliopista, hän yleensä tarkoittaakin tyyliä, joka puolestaan on aivan eri asia. Kielen kauneus piilee juuri siinä, kuinka se toimii lukemattomien tiedostamattomien sääntöjen varassa, joita sen puhujat eivät täysin ymmärrä, vaikka ne heidän kognitiostaan peräisin ovatkin.
Vanhimmassa ja aidossa merkityksessään grammatiikka koskee normatiivista kielioppia sekä vielä kirja lisuutta ja puhuttua sanaa ja jopa kielihistoria historiaa. Retoriikan ja dialekt
Lähetä kommentti