Filosofia saa ansionsa mukaan

Mitäpä elämä olisi ilman nautintoja? Aristippokselle, kyreneläisen hedonismikoulun perustajalle, hyve (areté) merkitsi tietoa, "korkeinta hyvää". Sen Aristippos määritteli nautinnollisten hetkien suurimmaksi mahdolliseksi summaksi. Mutta Hegesias (n. 320-280 eaa), eräs Aristippoksen oppilaista, laski pessimistisesti tai realistisesti, että ihmiselämässä moisten huippuhetkien (sanokaamme kliimaksien) summa paljastuu ilman muuta pienemmäksi kuin mielipahan ja suoranaisen tuskan hetkien summa. Hegesias väitti teoksessaan Apokarterwn varsin buddhalaiseen tai mielestäni pikemminkin jainalaiseen tapaan, että halu kokea mielihyvää tai nautintoja aiheuttaa tuskatiloja; mielihalujen tukahduttaminen on elämän aikana ainoa metodi eli tie tuskattomuuteen ("heikko" ataraxía). Tuskattomuutta Hegesias piti ainoana onnen muotona tai pikemminkin onnen korvikkeena. Parasta on kuitenkin, hän korosti, kuolemaa seuraava tunnon ja tietoisuuden täydellinen puute ("vahva" ataraxia).

Termit "heikko" ja "vahva" ataraxia ovat omiani. Tässä sopii korostaa sitä, että Hegesiaan mukaan ainoa varma tie ulos tuntevasta ja tietoisesta elämästä käy vain itsemurhan kautta. Hegesias sai lisänimen ho Peisithánatos (Itsemurhakonsultti) viimeistään silloin, kun joukko hänen kuulijoitaan riisti Aleksandriassa itseltään hengen (vaikka se ei ollut ainakaan jainismin katsannossa kehittynyt henkisesti tarpeeksi pitkälle). Hegesias joutui poistumaan kaupungista, kuten kuuluikin käydä. - Hegesiaasta ovat kertoneet Diogenes Laertios (2,86 ja 93ff.) ja Marcus Tullius Cicero (Tusculanae disputationes 1,83f.). Minäkin olen yhdessä Maija-Leena Kallelan kanssa sanonut sanottavani Hegesiaasta kolmikielisessä kirjassamme Ne mainiot helleenit (Jyväskylä 2010, 104 ja 135).

Hegesias on hyvä esimerkki siitä, että nautinto-oppi voi "lyödä yli" radikaaliin pessimismiin. Ja Hegesiasta sopii (tai ei sovi) pitää Platonia parempana Sokrateen oppilaana. Ongelmaksi tulee, mitä "parempi" tässä tapauksessa kullekin tulkitsijalle tarkoittaa. Mutta mitäpä siitä, koska elämä pysyy joka tapauksessa ongelmana aikojen loppuun.

On the greatness and misery of philosophy

Modern or "Faustian" man is, owing to his very nature, enchanted by a headless or limbless ancient torso, rather than by some wholly preserved or successfully restored sculpture dating back to the same remote culture. Torsos have their own fate and they are surrounded by an aura, as Oswald Spengler argues. Torsos convey to us the charm of antiquity, but they also remind us of the one-way direction of time and, consequently, of the transitory nature of all worldly goods and ideas. First and foremost, it is, however, the empty space of the torso's missing head or limbs that attracts our attention. An optic and optimal reproduction is constructed in the mind of a devout visitor to galleries of ancient art. The factually empty space around the torso is filled with the tempo and rhytm of invisible lines. Similarly and quite analogically, modern man, whom we, following the footsteps of Goethe and Spengler, call "Faustian" and whose main characteristic is restlessness and "concern" (German "Sorge"), feels attracted by the badly broken lines of graphic symbols, i.e. by those ancient texts which have come down to us in scanty fragments or textual torsos. They, too, have their own fate and aura.

For his doctoral thesis on Heraclitus of Ephesus, the Ionian philosopher of "flux", Spengler tried to find an all-embracing outlook on the world (Weltanschauung) in Heraclitus' book 'On the Nature of Things', which is, for the most part, lost for us. There are, however, about 130 short fragments, the discussion on which has not, by any means, been completed but is continuing still. The most famous fragment reads as follows: "This world-order, which is the same for everybody, was created neither by any god nor by any human being but has always been, and is still, and will be an ever-lasting fire, ignited by measure and extinguished by measure."

This fragment or literary torso was to become the core of Stoic cosmology; much later, it was regarded as an excellent expression of dialectical materialism by Vladimir Lenin. In general, the close reading of Heraclitus' fragments shows that many of them are mutually, or even dialectically, contradictory, and that the overall impression of them verges on the absurd. On the other hand, Heraclitus seems to have been furious not only with all ordinary people but also with all the other philosophers that he happened to know. On the other hand, he seems to have firmly believed in the excellent cognitive capacity of his fellow human beings. The reason for this paradoxical fluctuation of opinions has remained a mystery. Perhaps Heraclitus' work 'On Nature' was left unfinished by the author himself due to some illness, such as melancholy, which he suffered from. Or perhaps he wrote his last reflections on life at the time of his death; or he may have composed a contradictory or enigmatic piece of work quite intentionally, in terms of his alleged misanthropy; or who knows if a number of fragments from some, even hostile, sources of the virtually untrustworthy copying tradition were erroneously or fraudulently included in Heraclitus' literary life's work.

Heraclitus, well aware of the capacity of his eagle eye to penetrate into the depths of cosmos, regarded himself as the wisest of all mortals. According to numerous anecdotes, which started to live their own lives after his death, Heraclitus' hubris was in due course followed by the curse of the avenging Nemesis Divina.

In philosophy, Heraclitus represented materialism. According to a somewhat macabre anecdote, he was the only ancient philosopher whose dead body was devoured by wandering dogs (www.Athenisfinlandiae.com) - Giordano Brunon kuva: law.umkc.edu

Jonkun toive, monen pelko, kaiken loppu

Elämä itse antautuu joskus objektiivisten mahtien edessä - niin Telluksella kuin muuallakin. Giacomo Leopardi näkee kosmisissa kuvissaan, että "(...) tulee koittamaan aika, jolloin tämä maailma ja koko luonto sammuu. Ja niinkuin tänä päivänä ei ole tallessa mitään merkkiä tai mainetta suurista imperiumeista (...) ja niiden merkillisistä saavutuksista, miten laajalti tunnettuja ne menneinä päivinä olivatkin - niin ei ole jäävä mitään talteen luomakunnan loputtomista vaiheista ja vaivoista. Vain alaston hiljaisuus ja syvä rauha täyttävät rannattoman avaruuden. Niin hajoaa ja katoaa universumin elon ihmeellinen ja järkyttävä salaisuus, ennen kuin sitä ehditään selittää ja ymmärtää."

Leopardia kiehtoi ajatus, että orgaaninen elämä sammuisi kaikkialta ilman, että se siitä enää missään heräisi eloon.

Kerran Giacomo katseli taivaan tähtösiä samalla, kun kosmoksen täytti turpeiden sammakoiden kurnutus.

Giacomo Leopardi oli pessimismin klassikko, siinä missä Schopenhauer ja von Hartmann. Mutta Friedrich Engels edusti todella kosmista optimismia ja ihmisuskoa, kuten sitaatti hänen teoksestaan Luonnon dialektiikka osoittaa tai ainakin implikoi.

"Meillä on varmuus siitä, että kaikessa vaihtelussaankin materia on häviämätöntä eikä ainoakaan sen attribuuteista voi joutua hukkaan. Siksi materia on kerran katkaiseva Maassa korkeimman kukkansa, ajattelevan hengen. Mutta aivan saman rautaisen pakon vuoksi sen täytyy synnyttää henki taas jossakin muualla ja toisena aikakautena."

Latinan 'materia' on sukua niinikään latinan sanalle 'mater' (äiti). 'Aineen korkein kukka' käy hyvästä metaforasta. Se tarkoittaa henkeä Engelsin emergentissä materialismissa.

Amicitia aeterna

Cicero maalaa De amicitia -teoksessaan lukijan silmien eteen kaikki ne edut, jotka sisältyvät ystävyyteen. Loppuhuipennuksessaan hän sanoo: "Ystävyys luo toivorikasta valoa myös tulevaan aikaan eikä se anna masennuksen vallata mieltä. Se joka katselee mielessään tosiystävää, katselee tavallaan omaa kuvaansa: siten ovat myös poissaolevat läsnä, siten ovat köyhät rikkaita, heikot voimissaan ja - mikä kulostaa vielä oudommalta - siten jopa kuolleet ovat elossa. Niin kunnioittavin, muistelevin ja kaihoisin mielin ystävät heitä yhäti ajattelevat."

Latina oli Vladimir Uljanovin suuri intohimo ennen, kuin hän lähti politiikkaan ja alkoi latinalaisen retoriikkansa avulla "lukea lakia" tsaristiselle Venäjälle. Kutsumme häntä Leniniksi hänen oman eksistentiaalisen valintansa mukaisesti. Kaikki ei mennyt "marxismin Ciceroksi" nimetyllä Leninillä suorastaan erinomaisesti kuten ei mennyt oikeallakaan Cicerolla, joka lopussaan julistettiin henkipatoksi: Ciceron pää ja kädet spiikattiin pitämään puheita Rooman Forumin rostralle. Visibiliteetin, näkyvyyden periaate, toteutui käytännössä.

Ciceron kaulan oli hänen huvilansa lähistöllä sivaltanut poikki muuan tribuuni, jota Cicero itse oli vähän aiemmin oikeudessa voittoisasti puolustanut. Tribuunilla oli kylmä sydän mutta tarkka käsi. Vladimir Uljanovin osa osoittautui ilman muuta paremmaksi. Hän sai tiettävästi kuolla omaan sairauteensa käyttämättä tai saamatta toveri Stalinilta eräässä vaikeassa paikassa pyytämäänsä myrkkyä.

Vladimir Lenin on vuodesta MDCCCCXXIV (1924) maannut mustassa puvussaan kokonaisena ja missiotaan edelleen urbi & orbi, kaupungille ja maailmalle julistavana kaunopuheisena ruumiina Moskovan, uusimman Rooman Kremlissä. Hänen balsamointinsa sopi mainiosti uudelle imperaattorille, Stalinille, sitten kun senaatti eli keskuskomitea (eli Stalin) väärensi historiaa ilmoittamalla, että tehdastyöläiset olivat (niin sanoakseni) palautteen palautteessaan vaatineet Revoluution Isän konservoimista eli näytteillepanoa ikuisiksi ajoiksi.

Lenin ei olisi halunnut tulla balsamoiduksi, mutta Stalin katsoi ilmeisen eettisesti tai ainakin maksimaalisen visibiliteetin periaatetta soveltaen, ettei Leninin ruumis kuulunut tälle itselleen. Sitä se ystävyys teettää. Stalinin piti ikuistaa kaikkien ihmisten ja ennen muuta tehdastyöläisten ystävä, humanisti, latinisti ja Rooman edesmennyt tsaari.

HOC EST SOLUM CORPUS

[Teksti on neljää majuskelilla kirjoitettua sanaa lukuun ottamatta julkaistu Historian lehdessä (01/10) ja Aikalaisessa (3/2010)]

De "esse" in corpore

Luonnontiede sanoo ilmeisen lopullisesti vahvistaneensa, että ihmisen elo on ainoastaan ruumiissa eli, oikeammin, kehossa olemista. 1950-luvun alussa 'ruumis' herätti lääkäripiireissä närää. Ne suorastaan vaativat "up to date", että pikimmiten otettaisiin käyttöön 'keho' merkitsemään elävää ruumista, jolloin 'ruumis' rajoittuisi tarkoittamaan kuollutta ruumista. Ja niin "ruumiinkulttuuria" seurasi, tietysti ajanhengen mukaisesti, "kehonrakennus".

Uutiskynnys

Joku vanhus onnistui vaihteeksi makaamaan kuolleena Helsingin-asunnossaan yli puoli vuotta. Löytö tehtiin viime viikolla. Lehdet kertoivat tapauksesta varsin asiallisesti. On siinä saavutusta kerrakseen, kun saa mahdollisesti itse tekemänsä eksistentiaalisen valintansa ansiosta nauttia kotinsa hautarauhasta edes rapiat kuusi kuukautta. Kunnioitukseni! Mikä mahtaa olla tilanne kaupungin ja maaseudun vastaisessa vuosituhantisessa mittelössä?

Konsultit alleviivaavat, korostavat ja tähdentävät, että jokaisen pitää skarpata, koska muuten ei kunnian kukko laula YT-neuvotteluissa eikä elämässä muutenkaan. Miten kuollut voisi skarpata lisää? - Parhaassa tapauksessa niin, ettei häntä oikeastaan milloinkaan löydettäisi, mutta ihanteellista löytymättömyyttä voi tuskin perustella ekotekona, vaikka itse Cicero tai Lenin pitäisi aiheesta retorisen saarnan. Sanottakoon nyt vaikka niin, että on sitä parempi, mitä kauemmin (mutta ei loputtomiin) saa olla omissa oloissaan (vaikka tämä onkin ristiriidassa virallisen visibiliteetin ja transparenssin kanssa). Kaiketi useimmat vainajat, niin aktuaaliset, kuin virtuaalisetkin (eli potentiaaliset) haluavat löytyä, koska ihminen on Aristoteleen sanoin sosiaalinen olento. Pitääkö koteihinsa linnoittautuneita vainajia kritisoida turhamaisuudesta? Eikö vanitas (lat.) ole kuolemansynti, unum ex peccatis mortalibus?

Tosin vainaja ei silloin, jos häntä ei koskaan löydettäisi, myöskään koskaan ylittäisi uutiskynnystä. Toisaalta uutiskynnyksen ylittäminen ei välttämättä kuulu elämän tärkeimpiin asioihin. Epikuros puhui vakuuttavasti matalan profiilin taktisista eduista. Mitäpä tästä nyt sen enempää kirjoittamaan kuin ettei piilossa elämistä tule mielestäni kriminalisoida sen kummemmin kuin piilossa kuolemista ja piilossa kuolleena olemistakaan.

"Lopullinen ratkaisu"

Jopa Das Man saattaa hämärästi muistaa lukeneensa tai kuulleensa Saksan kansallissosialistien eufemistista puhetta "juutalaiskysymyksen (lopullisesta) ratkaisusta". Hitler ja kumppanit pyrkivät tahtotilansa mukaisesti ja teknologiansa avulla raivaamaan elintilaa (Lebensraum), mikä lupasi totaalista kärsimystä ja kuolemaa miljoonille "ali-ihmisille", mutta useamman konsulttipisteen arvoista ja auvoista laatuaikaa arjalaiselle rodulle.

Ingemar Hedenius kehitti edelleen Schopenhauerin pessimismiä. Hedenius argumentoi, että koska elämä, jopa ihmisen elämä, on sokea, paha ja mätä, sen aktiivista lopetusta kaikkien osalta voitaisiin hetikohta harkita, edellyttäen, että mahdollinen lopullinen ratkaisu tehtäisiin kohtuuajassa aiheuttamatta kipua, mieluiten hellästi. Olisiko siis ihmiskunnan ja kaiken elollisen kivuton, mieluiten hellä tai kerrassaan euforiselta tuntuva tuho eettinen teko? - Vastaus riippuu tietysti mm. siitä, montako pistettä tai tähteä kukin konsulttinsa neuvomana mieluusti vapaaehtoisessa kyselyssä antaa, jotta kaikki pääsisivät näkemään yhteislähdön hetkellä tähtiä. Sekin tässä ratkaisee, mikä käsitys ihmisestä ja elämästä kaikkinensa katsotaan kestävämmäksi kuin muut. Onko ihmiskunnalla oikeus antaa itselleen elon lahja maailmassa, jossa ei ole jumalaa?

Minusta tuntuu, että lottovoittajat ja muut, kuten omnipotenssi-illuusiosta ja piristeistä puhtinsa (potentia) ja nautintonsa saavat kilpaurheilijat ovat elämän jatkamisen kannalla. Kaiken jatkaminen on heistä mitä eettisintä. Mutta myös kaikki työn raskaan raatajat ja työttömät ja nälkää näkevät halunnevat pääsääntöisesti jatkaa nykyistä menoa toivoen, että hekin pääsisivät joskus maanpäällisestä laatuajasta osallisiksi, tuonpuoleisesta viis (koska sitä ei ole).