Uutiskynnys

Joku vanhus onnistui vaihteeksi makaamaan kuolleena Helsingin-asunnossaan yli puoli vuotta. Löytö tehtiin viime viikolla. Lehdet kertoivat tapauksesta varsin asiallisesti. On siinä saavutusta kerrakseen, kun saa mahdollisesti itse tekemänsä eksistentiaalisen valintansa ansiosta nauttia kotinsa hautarauhasta edes rapiat kuusi kuukautta. Kunnioitukseni! Mikä mahtaa olla tilanne kaupungin ja maaseudun vastaisessa vuosituhantisessa mittelössä?

Konsultit alleviivaavat, korostavat ja tähdentävät, että jokaisen pitää skarpata, koska muuten ei kunnian kukko laula YT-neuvotteluissa eikä elämässä muutenkaan. Miten kuollut voisi skarpata lisää? - Parhaassa tapauksessa niin, ettei häntä oikeastaan milloinkaan löydettäisi, mutta ihanteellista löytymättömyyttä voi tuskin perustella ekotekona, vaikka itse Cicero tai Lenin pitäisi aiheesta retorisen saarnan. Sanottakoon nyt vaikka niin, että on sitä parempi, mitä kauemmin (mutta ei loputtomiin) saa olla omissa oloissaan (vaikka tämä onkin ristiriidassa virallisen visibiliteetin ja transparenssin kanssa). Kaiketi useimmat vainajat, niin aktuaaliset, kuin virtuaalisetkin (eli potentiaaliset) haluavat löytyä, koska ihminen on Aristoteleen sanoin sosiaalinen olento. Pitääkö koteihinsa linnoittautuneita vainajia kritisoida turhamaisuudesta? Eikö vanitas (lat.) ole kuolemansynti, unum ex peccatis mortalibus?

Tosin vainaja ei silloin, jos häntä ei koskaan löydettäisi, myöskään koskaan ylittäisi uutiskynnystä. Toisaalta uutiskynnyksen ylittäminen ei välttämättä kuulu elämän tärkeimpiin asioihin. Epikuros puhui vakuuttavasti matalan profiilin taktisista eduista. Mitäpä tästä nyt sen enempää kirjoittamaan kuin ettei piilossa elämistä tule mielestäni kriminalisoida sen kummemmin kuin piilossa kuolemista ja piilossa kuolleena olemistakaan.