Teuvo Saavalainen julkaisi 2001 Parnassossa (2,149-159) kirjoituksensa Suru, syyllisyys ja lohtu. Ikääntyvän kirjailijan muistiinpanoja. Hänen kokemuksensa ovat saaneet hänet vakuuttumaan elämän lähtökohtaisesti traagisesta luonteesta.
"Kreikkalaisille selvisi heidän maineensa huipulla totuus, että elämä on käsittämätöntä ja hirvittävää" (156). Näin sanoessaan Saavalainen osuu täsmälleen oikeaan. Keitä kreikkalaisia Saavalaisen voi todennäköisin syin katsoa tarkoittavan? Minä vastaan. Hän tarkoittaa etenkin tragediakirjailijoita: eikö muka elämä ole käsittämätöntä ja hirveää Aiskhylokselle, Sofokleelle ja Euripideelle? Mitä sanovat humanistit? Eivätkö mitään? Eksistentialisteista ainakin puolen pitäisi olla samaa mieltä kuin olivat Saavalainen ja kreikkalaiset maineensa huipulla ja minä, maalaisajattelija (juhannuksena 2009). Mutta edes eksistentialistien en odota kommentoimalla tähän tekstiini reagoivan. Olen oppinut realistiksi.
Olisihan se upeaa, jos Maalla ei olisikaan ilmakehää. Siinä on perimmäinen syy sinun vaivoihisi (jos iloisikin) ja minun vastuksiini. Elämä ja sen mukana kirjallisuus olisi jäänyt tulematta Tellukselle. Mutta täällä sitä vain maata tallataan! Paras on siksi syntymättömän osa, seuraavaksi paras osa on syntyä mutta kuolla saman tien ja palata Haadekseen, opettaa Euripides. Tämä myös runoilee, että itkettäköön katkerasti sen kodin osaa, jossa lapsiparka on nähnyt päivän katkeran valon. Toisaalta kuolinviesteihin pitää vastata riemuhuudoin ja saattaa vainaa hautaansa parhaimman ilojuhlan merkeissä.
2 kommenttia:
Katsoin juuri Woody Allenin Melinda & Melinda -elokuvan, jossa pohditaan onko elämä traagista vai koomista. Elokuvan idea oli kiinnostava, mutta toteutus ontui. Lopussa Allen päätyi erään henkilön suulla esittämään, että koomisuus ja traagisuus ovat katsojan silmässä. Helpoimmalla elämässään taitaa päästä, kun lakkaa pyristelemästä vastaan ja on koominen tai absurdi.
Siitä, ettei katsoja ole sokea, tuntuisi seuraavan, että hän on pääsemättömissä koomisuudesta / traagisuudesta. Teoreettisesti voi toki ajatella sitä mahdollisuutta, että katsoja lakkaa sentimentalisoimasta elämää yleensä ja näytelmää erikseen - ja pitää kaikkea (myös itseään) vain osana luonnonhistoriaa. Oikeastaan "draaman" katsoja lakkaa silloin olemasta katsoja. Ja draama menettää merkityksensä. Mutta sillehän ei sitten voi mitään, että kehittymättömät lajitoverit pitävät vapauteen päässyttä joko koomisena, absurdina tai niin vaarallisena, että tekevät tästä selvää. Siitä saadaan taas draamaa. Kiitos ideoinnista, hyvä Päivi.
Lähetä kommentti