Huolena vainajan kova kohtalo rajan takana

Ruumiiden käsittelyssä ja kuljetuksessa (kierrätyksessä) sanotaan tapahtuvan oheisvahinkoja. Kuopiossa oli tehty ruumiinavaus toiselle vainajalle, kuin oli tarkoitus, mitä nyt syyttä suotta päivitellään Hangosta Inarin pappilan ohi hamaan Nuorgamiin asti. Pari joutavaa ruumista eli biojäteraatoa oli jotenkin vaihtanut identiteettiä. Eikö olekin outoa? Mutta pois meistä sentimentalisointi. Ruumis on ruumis ja siltä puuttuu ihmisarvo. Ehkä viranomaiset olivat sekoilleet. Ihmisiä hekin ovat ja ennen kaikkea eläviä. Kukahan senkin avauslystin on saanut maksaa? Turha kysyä. Tapaus olisi hienotunteisuussyistä voitu salata suurelta yleisöltä. Nyt ihmisparat eli vielä toimivat biokoneet ovat syvästi huolissaan, miten heidän ruumiilleen käy, sitten kun heistä aika jättää (ilmat pihalle menevät, sielut karkaavat kylmään avaruuteen eli ohjelmat kaatuvat). Tapaus lisää entisestään supisuomalaista ahdistusta vallitsevan kaamoksen ja kaaoksen keskellä. Vainajain kova kohtalo syö julkista luottamusta (fides publica).

Mistä tietää, suoritetaanko tälläkin hetkellä sydämettömiä ruumiinavauksia väärille vainajille tai vastaavia kirurgisia operaatioita väärille potilaille, amputoidaanko vääriä jäseniä tai poistetaanko vääriä hampaita? Ja voiko eläviinkään ruumiisiin enää luottaa? Kaikenlaisia pimeitä tyyppejä hiipii maisemissa. Samahan se oikeastaan on, mikä kuollut ruumis käsitellään, mikä säästetään, kunhan jotakin tutkimustietoa saadaan. Ruumiin identiteetistä viis! Sehän on vain ainetta, ja huonointa sorttia eli biojätettä. Oikeastaan ihminen voisi hoitaa itse, ilman mitään välikäsiä, oman ruumiinsa totaalisen hävityksen, mutta tämä on toistaiseksi kohtuuton mutta pitkässä juoksussa pragmaattinen ajatus. Odotellaan nyt, että teknologian kehitys vauhdittuu. Tarvitaan lakimuutos ja muutos asenteissa. Aika kuluu eksistentialistisesti ja muutenkin. Koettakaamme olla itsekin avuksi, niin että suuri ja humanistinen visio jo piankin toteutuisi. Sitoudutaan maailman parantamiseen. Projekti lienee jo hyvässä vauhdissa, joskin elävät tarvitsevat nyt välttämättä sitä kärsivällisyyttä, joka huokuu tuskin aina niin rakkaiden vainajain kasvoilta, sikäli kuin herkkähipiäiset elävät kehtaavat rauhaan päässeiden kasvoja kliinisesti, siis tutkimuksellisen viileästi ruumishuoneella tarkastella. Se vaatii luontoa. Tässä voisi koulutus- ja konsulttisaumaa olla niin, että rahankin jo voisi sanoa haisevan, vaikka se onkin elementeistä puhtain, puhtoisempi kuin tuli, vesi, maa ja ilma.

Uusi päivä ja menneisyyden läsnäolo

Suomen kansalaissodasta on aikaa päässyt kulumaan. Mutta se ei tarkoita eikä se saakaan tarkoittaa sitä, että puhe ja kirjoittelu pitäisi lopettaa; kaikkea ei ole vielä osattu sanoa. Tutkimus jatkuu (ja sen tuleekin jatkua, mutta kansalaissodasta puhutaan ja kirjoitetaan nyt suhteessa enemmän, kuin kaikesta muusta yhteensä, mutta kai se "ajan henki" sitä vaatii). Haavat ovat syvät ja monen sydänveri valuu. Ei tässä haavoja auki olla repimässä; haavat ovat jo mitä suurimmassa määrin auki, elleivät jopa avautuneet lisää, eikä mitään sellaista "sovitusta" tai "lunastusta" ole näköpiirissä, joka pyyhkäisisi tai imuroisi 90 vuoden takaiset tapahtumat kansan sielusta. Mitä pitäisi sanoa kansan ruokkimisesta sotakuvastoin? Se kai kuuluu "ajan henkeen". Ja toisaalta Cicero sanoi, että historia opettaa elämään: Historia magistra vitae. Siksi kannattaa opiskella historian maisteriksi.

Syvät haavat muistuttavat sopivasti (läsnäolevasta) mennestä. Ja menneitä kuuluu tutkimuksessa kaivella muutenkin ja myös siksi, että monikin haluaisi ne lopullisesti haudata. Mitä taas tulee Suomen kansalaissodan (monen mielestä) poikkeukselliseen verisyyteen ja "barbaariseen" julmuuteen, sopinee muistaa, etteivät suomalaiset rintamalinjan molemmilla puolilla, niin punaiset kuin valkoisetkin voimiensa mukaan, kunnostautuneet sen "paremmin" yhteenotoissaan kuin (mutatis mutandis) kreikkalaiset, roomalaiset, venäläiset, kiinalaiset ja kaikki muut omissaan. Teknologisen ja sellaisena monen siunaaman maailmanajan sodissa on "ylitappamisen" vuoksi vaikeampaa, ellei epäkäytännöllistä ja vahingollista, osoittaa inhimillisyyttä. Pieni on Suomen kansa, ja kulttuuri kovin nuorta. Asialla on puolensa, jos toinenkin. Ne näkyvät sitten joskus selvemmin. Yhtenä niistä mainitsen tässä Ruotsin vallan ajan, jonka tutkijat ovat jostakin syystä jätäneet paitsioon. Syynä lienee "ajan henki"; on fiksoiduttu tutkimusta tehdessä ja sitä resurssoidessa autonomian aikaan ja itsenäisyyden aikaan (ja tulokset ovat kuulemma vallan kehuttavat).

Joku muuten ilmaisi mielestään suuren viisauden sanoessaan, että ihmisen on pakko olla aina optimisti, koska sodastakin selviää vain olemalla optimistinen! Yhtä hyvin voi sanoa, että optimismi ja nimen omaan se on johtanut sotiin ja ylläpitänyt niitä. Kuuluu asiaan moittia pessimistejä siitä, etteivät he "sitoudu" tarpeeksi maailmanmenoon ja mitä kaikkea tuloksentekoa sitä onkaan (hyvän ja pahan tuolla puolen).

Siunatut punaiset

Tänään 23.11.2008 kirkko siunaa Lappeenrannassa punakaartilaisia, niin sanoakseni vapauttaa pannasta tai interdiktistä ne urhot, jotka kaatuivat paremman isänmaan puolesta kansalaissodassa 1918. Aivan kohtuuton on kauan ollut heidän osansa ja arpansa, mutta iloittakoon siitä, että monet sielut pääsevät tänään varjojen tai jopa demonien joukosta valoon ja löytävät rauhan. Requiem aeternam! Konsultit yrittävät saada kansan kutsumaan rekviemiä supisuomalaisesti laatuajaksi. Minä toivotan heille menestystä, etten sanoisi peräti siunausta, heidän innovatiivisuutensa eli heuristisuutensa tähden.

Epäilemättä pyhä toimitus rauhoittaa eläviäkin; ellei se niin tekisi, sitä tuskin voisi sanoa tarpeeksi pyhäksi. Joku toveri saattaa näinä pimeinä päivinä pyörtää päätöksensä eikä eroakaan kirkosta. Joku toinen innostuu kirkon punakaartia kohtaan postuumisti osoittamasta inhimillisyydestä ja liittyy pyhään seurakuntaan, joka tarjoaa pelastuksen option. Extra ecclesiam nulla salus. Nämä sanat tarkoittavat erään Cyprianuksen noin anno 249 muotoilemaa eksklusiivisen pelastuksen oppia. Lukija tarvinnee filosofian maisterin paperit tai vastaavat tiedot tajutakseen nämä oppisanat, mutta vaikka hän ei niitä tajuaisikaan, pelastus on hänenkin ulottuvillaan. Niin on kirkko opettanut sekä vielä alleviivannut, korostanut ja tähdentänyt, että oikea usko on itsestään selvä asia. Historia, se mitä on tapahtunut, res gestae, panee tosin muistelemaan, mitä kirkko(kin) on aikain kuluessa tullut vallan- ja rahanhimossaan tehneeksi.

Jos muuten joku valkohenkinen edelleen kantaa kaunaa punaisille, niin häntä pitää pontevasti kovistella sanoen, että aloittamalla laittoman kapinan tai oikeutetun kansannousun riistäjiä vastaan Suomen puna-armeija antoi valkoisten hyveille ["hyville valkoisille"] mahdollisuuden loistaa mitä kirkkaimmin silloisessa pimeydessä. Ja kun siinä sitten kävi, niin kuin kävi, valkoiset pääsivät viettämään uljaan triumfin ja kohottamaan kiitolliset katseensa Jumalan tähtitarhoihin.

Kärsimyksen vaikeus

Tuota pikaa (26.9. 2009) tulee kuluneeksi tasan 30 vuotta filosofi Matti Juntusen kuolemasta Jyväskylässä, "Suomen Ateenassa" (26.9. 1979). Minulla oli onni, ja sanoisin myös suru, tuntea Matti Jyväskylän yliopiston filosofian laitokselta. Ja minulla oli onni ja ehdottomasti myös ilo tutustua toisiin Rouva Filosofian lapsiin, kuten Toivo Saloseen. Gunnar Aspelin kutsuu Severinus Boëthiusta tämän viime hetkillä lohduttanutta Rouva Filosofiaa (Domina Philosophia) Filosofian hengettäreksi. Boëthius ei ollut jo kuollessaan kuollut, sanoisi Toivo.

Matti Juntunen tuli tähän maailmaan, jota kärsimys edelleen hallitsee, 2.1. 1943, kävi (Vladimir Uljanovin tavoin) pitkän latinakoulun, opiskeli ja valmistui ja ehti vain 36-vuotiaaksi, kun tälle filosofian assistentille, Rouva Filosofian omimmalle oppilapselle tuli Noutaja, joka muuten oli lähes jaspersmaisesti tulostaan merkein koettanut ilmoittaa... Mutta sitä Matti ei osannut panna merkille, ellei hän sitten ekshibitoinut itselleen piittaamattomuuden hyvettä (joka osaa näyttäytyä myös paheena, kuten Vladimir Uljanov, siis Lenin, hyvin tiesi).

Voimiensa päivinä Matti iloitsi luennoista ja keskusteluista. Minun argumentointiani Matti luonnehti eräässä symposiumissa kaikkien kuullen oikeaksi mutta sanoi lisäksi, että se vaikutti joltakin osin kumman porvarilliselta. Teemaan ei koskaan palattu, kun jouduin lähtemään maasta. Jyväskylässä asiat menivät omaa rataansa - ja huonompaan suuntaan.

Paremmin kuin minä ja ainakin pidemmältä ajalta tunsi Matin filosofi Toivo Salonen. Rovaniemen Toivo on uudessa kirjassaan 'Ihmisen idea' (Rovaniemi 2008) antanut Juntu-Matin muistolle tilaa. Esittelen nyt sitä henkilökuvaa, jota Toivo on kirjassaan hahmotellut ('Ihmisen idea', ss. 189-194). Kiinnostuneet saavat lukea Toivon Juntu-luonnehdinnat kokonaan. Olen ottanut Tampereella Toivon opuksen aate- ja oppihistorian tenttikirjaksi.

"Matti Juntunen (---) oli klassisesti sivistynyt filosofian harrastaja. Hän oli säkenöivä ajattelija ja vajavainen ihminen. Juntunen tunsi laajasti filosofian historiaa, oli perehtynyt Kantin, Hegelin, Marxin, Husserlin ja Heideggerin raskaisiin teorioihin. Juntusen ideat ravistelivat akateemista sivistyneistöä ajattelemaan. Hän kritisoi näkyvästi [ja esimerkillisen retorisesti ja loogisesti - JS] yliopistojen [DDR-lähtöistä] tutkinnonuudistusta perusteisiin paneutuen ja ideaaleja hahmottaen (---). Esittäessään ajatuksiaan sivistyksestä Juntunen todellisti filosofia perennistä" (Salonen, op. cit. 189).

Sitten kun Salonen on kuvannut Juntusta intohimoisena totuudenetsijänä ja taistelijana, hän sanoo, miksi tälle lopulta kävi, niinkuin kävi. Salonen sanoo ymmärtävänsä, jopa suorastaan kokevansa, "miksi Matti Juntunen oli viimeisinä aikoinaan loputtoman katkera, väsynyt ja itsetuhoa etsivä. Hän näki ympärillään pelkkää barbariaa eikä saanut perusteita koettelevaa vastakaikua omille ideoilleen. Hänellä ei ollut keskustelukavereita, totuutta etsiviä vastaanväittäjiä. Hänellä oli pelkkiä kuuntelijoita tai neuvoja kaipaavia, visiottomia järjestöjyriä" (Salonen 192).

Esitän nyt Toivo Salosen 'Ihmisen idea' -kirjasta vielä yhden, pitkän sitaatin filosofi Matti Juntusesta, tämän elämän siitä vaiheesta, kun tältä luonto jo vaati takaisin saataviaan:

"Matti Juntunen oli yksinäinen ja se ei hänelle sopinut. Hän ei osannut kärsiä yksinäisyytensä tähden vaan yritti olla sekä seuransa kaltainen että sen keskipiste. Lopulta hän sitten koki yksin yksinäisyytensä. Hän oppi tuntemaan kuoleman luonnossa ja oman kuolemansa itsessään. Lopulta hän oppi kaipaamaan yksinäisyyden jyskyttäviä hetkiä" [eksistentialistisessa rajakokemuksessa - JS].

"Kerran talvella Matin fyysiset voimat romahtivat; hänet oli autettava istumaan seinän viereen; eräät olivat kutsumassa jo ambulanssia. Käden [retorisella] liikkeellä Matti sai sen silloin estetyksi. Mutta hänen silmistään välkkyi iäisyyden kajo; hänen ajatuksissaan paloi kirkkaana ja selkeänä Hegelin Absoluutti. Se oli tila, jonka voi kokea kuolinhetken lyödessä. Se oli tila, jonka jälkeen pikkunäppärät puheet, akateemiset meriitit, poliittiset voitot ja koetut tappiot menettävät merkityksensä, painuvat mitättömyyteen. Tässä tilassa asiapakkojen ketju kirpoaa samalla kun nouseva ja laskeva aurinko tuo mukanaan aavistuksen iäisyydestä sekä vaihtuva päivä kertoo hengen jatkuvuudesta. Kuinka vaikeaa Matille olikaan sopeutua turhuuteen ja kuinka helposti kaikki sitten kävikään" (193).

Filosofit tulevat ja menevät. Philosophia perennis elää.

FINIS

Toivo Salonen, Ihmisen idea. Ihminen filosofiassa ja ihmisen ongelma filosofisessa ihmistutkimuksessa. Lapin yliopistokustannus. Rovaniemi 2008 (ISBN 978-952-484-246-4).

www.ulapland.fi/julkaisut

Itsemurhan eettinen herkkyys

Schopenhauer tarinoi, että Massiliassa ja Keoksella maistraatti antoi myrkkymaljan jokaiselle, joka kykeni loogisesti ja retorisesti eli siis akateemisesti esittämään, ettei juuri hänen elämänsä ollut enää jatkon väärti (vrt. Sokrateen "itsemurha"). Intellektuellien määrä oli paisunut liian isoksi. Tarvittiin "kirurgisia" poistoja, kuten viisaat konsultit ehdottivat. Ja saatiinhan niitä kysynnän ja tarjonnan lain mukaisesti. Tavikset saattoivat hengittää vapaammin; heistä muuten ei ole logiikan eikä myöskään retoriikan mestareiksi, eikä tarvitse ollakaan, herra paratkoon. Roomassa gladiaattorit olivat julkkiksia parhaasta päästä, etupäässä miehiä tietysti ja naisten ja tyttösten kestosuosikkeja, "suspiria". Kovin usein gladiaattori päätyi toki areenan ja sängyn asemesta itsemurhaan tajutessaan katkerasti, ettei Rooma naisineen kaikkineen ollutkaan hänelle mikään Unto Monosen satumaa. Tekivätpä gladiaattorit itsemurhia joukoittainkin. Kirjallisuudessa on niistä mainintoja säilynyt, ikävä kyllä tai mikäpä siinä. Roomalainen tavisyleisö pettyi raskaasti, kun se ei saanut nähdä luvattua laatuaikaista taistelua, kun areenalla oli parhaimmilaan tai pahimmillaan niin paljon verta, että lipsumisen estämiseksi tai minimoimiseksi hiekoitusta jouduttiin täydentämään kesken parhaan formula-ajon.

Kristinuskon erään tulkinnan mukaan elämä on jumalan lahja, eikä sitä sovi halveksivasti ja jumalaa pilkaten heittää pois. Otetaanpa maallisemmin: jokaisen työpanos tarvitaan, jotta tämä maailma saataisiin valmiiksi. Lähdetään sitten yhdessä, kun ei keksitä enää mitään projektia (Eduard von Hartmann). Työttömyys (kuten muutenkin rahattomuus ja sairaus ja elämän tyhjyys, yksinäisyys) tulee kuitenkin kovin pahaksi ongelmaksi ja on sekin eettisesti herkkä laji, olotila, josta ihmisarvo puuttuu, kuten luulen, mutta voihan sitä ihmisarvoa jostakin muusta koettaa itselleen toistaiseksi rakentaa, aina uudestaan joka aamu, kun "väistyy yö ja valkenee kirkas aamu" (Lessing).

Suomella ei asiantuntijoiden mukan ole hädän päivää. Mielenterveysongelmia on mutta ne ovat erään Hesarin asiantuntijakirjoittajan mukaan aivan maltillisella tolalla (HS 1.11. 2008). Onneksi olkoon, Suomi ja suomalaiset, jos kerran asiat ovat yhtä hyvin kuin ennenkin. On edelleen lottovoitto syntyä Suomeen, kuten eräs onneton ministeri sanoi (todistaen oikeastaan vain sen, että on lottovoitto syntyä ministeriksi Suomeen; tai on lottovoitto kuolla ministerin statuksella Suomessa, toisin kuin jossain Afrikan nälkämaassa, jossa ministeri näkee ainakin toisten näkevän nälkää niin, että pahaa tekee).

Itsemurhia tehdään meillä edelleen noin tuhat vuodessa. Ongelmaksi näkyy tulleen "laajennettu itsemurha", kun itsemurhakandidaatti ei uskalla kuolla yksin vaan tappaa "sosiaalisesti" joukon mukaansa. Ja niin nämä suomalaiset gladiaattorit saavat tukea toisistaan taistellessaan Haadeksen kunnian kentillä.

Itsemurha pitäisi määritellä uudelleen. Sen kriminalisoimista pohditaan kapakkakeskusteluissa. Jos muinaisen Rooman legioonasotilas epäonnistui itsemurhayrityksessään, jäi kiinni ja pelastettiin elämälle, hänet teloitettiin. Itsemurha rinnastettiin niissä barbaarisissa oloissa kiintoisasti rintamakarkuruudeksi.

Tuleman vuoro on nyt. Oikaisen kaksi, kolme mutkaa ja sanon suoraan, että olisi parasta, jos se, joka itsemurhaan omana valintanaan päätyy, tekee tekosensa ypöyksin ja salaa ihmisiltä ja medialta. Itsemurhauutisointi, otsikoilla revittely, täytyy kriminalisoida. Ellei näin tehdä, kuten ei varmaan tehdäkään, kun sama turha joukko valtaa pitää ja media tekee mitä lystää, ikäviä uutisia saadaan jatkossakin. Sitä se avoimuus, transparenssi tekee.