Ensi kerran minua uhatttiin oikeustoimilla Jyväskylässä 1978. Taistelin yliopiston tutkinnonuudistusta vastaan. Käräjille en silti päässyt, kun rikoksen tunnusmerkit jäivät uudistajien mielipahaksi täyttymättä. "Sinähän teet poliittisen itsemurhan!" sanoivat työtoverit Jyväskylässä. "Et saa koskaan virkaa!" Sitten oli rauhallista ajan pitkän siivun. Uusia uhkauksia alkoi sadella niskaan ja päin näköä vasta 2000-luvun alkuvuosikymmenellä. Ne koskivat joko "vilpillisin keinoin" (kuten väitettiin) hankkimaani autoa (sic!) tai kielitieteestä omassa julkaisussani lausumaani mielenilmausta. - Olisin muka ostanut ennen tilan ositusta kalliin auton toiselle osakkaalle muka kuuluvilla rahoilla. Tämän tytär oli voittanut lotossa puoli miljoonaa euroa. Sen seurauksena tyttären "iskä", ennen niin mukava mies, meni päästään sekaisin. Hän alkoi kuulla "ylhäältä ääniä". Ne neuvoivat, kuten ukko toisteli, vetämään minut Jumalan tuomiolle (ja rahat pois rikolliselta). Asianajaja, uskovainen tietysti, käynnisti prosessin. Minulta hän tivasi selvitystä työssäni ja töissäni vuosikymmmenien aikana saamastani palkasta. Pankista piti saada näytille pankkitilien sisältämä tieto ja niin edelleen. Voitin jutun. - Mitä kielitieteeseen tulee, vastapuoli joutui - paljon työn jälkeen ja juristin osoitettua epäpätevyytensä sekä moraaliselta että tekniseltä kannalta - happamesti tunnustamaan, että tieteessä saa sittenkin olla eri mieltä (kuin alan sensitiivinen guru ja tämän lakeijat). Kerron tästä, kuten ensimmäisestäkin tapauksesta joskus lisää. Ainekset riittäisivät romaanin kirjoittamiseen. Työ ei kuitenkaan vältämättä maksa vaivaa. - Toistaiseksi viimeinen uhkaus osui maaliskuulle 2012. - Olin kirjoittanut jo 2008 blogitekstin ystäväni Toivo Salosen hyvästä kirjasta "Ihmisen idea". Suosittelen sitä lämpimästi. Samassa blogissa olin kertonut toisesta ystävästäni, anno 1979 menehtyneestä filosofi Matti Juntusesta ja hänen osastaan tässä kivun ja kärsimyksen maailmassa. Matin kanssa taistelin puhein ja tekstein raivokkaasti mutta sivistyneesti anno 1978 yliopistojen barbaarista tutkinnonuudistusta vastaan. Me hävisimme, vaikka olimme kaikissa suhteissa oikeassa (mikä tunnustettiin myöhemmin; Mattia kiiteltiin postuumisti; hänet rehabilitoitiin; minua kiiteltiin ollessani elossa - paitsi että eräiden kauna minua kohtaan on jatkunut jatkumistaan; otan turpiini aika ajoin; toki "uudistajista" on moni laskettu haudan lepoon). Nyt Matin omainen väittää yllättäen minun loukanneen itsensä Matti Juntusen kunniaa 'De arte moriendi' sarjan blogitekstissäni "Kärsimyksen vaikeus" (2008). - Tämäkin syytös on mielikuvituksen (imaginaation) tuotetta. Imaginatio, kreikaksi phantasía, ei käy aina hyveestä. Pahoittelen Tuulan ilmeisen syvää ajattelemattomuutta, tietämättömyyttä ja lukutaidon puutetta. - Hän on poistanut kaksi kommenttiaan jo maaliskuussa: mutta lainluenta on siellä jäljellä. Rumasti se silmiin sattuu. Odotan nyt, että Tuula poistaa sen. Sitten minä puolestani hävitän tämän blogin tai humanisoin sen sisällön pitkäksi, täydelliseksi nekrologiksi, muistopuheeksi Amici defuncti in memoriam. Blogissa olin esitellyt kirjaa ja sen joitakin vaikuttavia, retorisesti onnistuneita, suorastaan unohtumattomia kohtia. - Kafka muuten kirjoittaa, ettei tuomiolle joutuvan tai joutuneen kannata vedota viattomuuteensa, koska syyllisyys vetoaa puoleensa. Oikeuslaitos tarvitsee syyllisiä ja advokaatit asiakkaita ja rahaa. Ketä tahansa voi tässä maassa kaikesta väitetystä pluralismista (moniarvoisuudesta) huolimatta syyttää kunnianloukkauksesta (ei tosin tieteessä, ainakaan lähtökohtaisesti, vaikka silläkin alalla yrittäjiä riittää). Ja ahneita ja sen lisäksi huonoja asianajajia, niin teistejä kuin ateistejakin, löytyy joka lähtöön.- Yksi asia on varma. Ystäväni Matti on nyt ikuisuudessa; mielipidettään tutkinnonuudistuksesta hän ei ole siellä muuttanut eikä ole muuttava. En muuta minäkään. Enkä liioin kadu mitään. Matti, etevä filosofi ja herkkä sielu, olisi ansainnut eläessään kunnon palkinnon radikaalin kritiikkinsä vuoksi, jonka hän kohdisti teknisen tiedonintressin hallitsemaa akateemista ja poliittista yhteisöä kohtaan. - Omaa tilapäistä maanpakolaisuuttani en laske palkinnoksi. - Viimeisen kerran ennen lähtöäni maasta kuulin hänen sanovan: "Elämme luopumisen aikaa." - Muistaako joku, paljanko Jussi Halla-ahoa viimeksi sakotettiin? Muutama vaivainen satanen eli ehdottomasti aivan liian vähän Jussilta meni, ja hänen tapaustaan uutisoitiin kohtuuttoman kohun saattelemana kaikissa medioissa. Miten typerää! - Minua voi hyvinkin odottaa puolen vuoden vankeus esimerkisi Kylmäkoskella tai - mistä sen tietää - Sukevalla suuren metsän keskellä. Juridiikka ei suinkaan ole eksakti tiede, kuten on huomattu. Uhkaa vaara, että jonain valoisana tai synkkänä aamuna löydyn sellistäni hirttäytyneenä - kuten näyttää. Tosiasiassa itsemurhani olisi lavastettu. Mikä muuten lienee totuus siinä Baader - Meinhof tapauksessa? - Oppilapseni saattaa onnistua tuomaan minulle täytekakun ja sen sisällä viilan. Pyytäisin saada mieluummin kerma- kuin suklaatäytekakun. - Tässä tekstissä, kuten elämässä usein on vitsin aineksia.
5 kommenttia:
Rudolf Hess, joka yritti henkilökohtaisesti rauhansopimusta, kuoli 17.8.1987 SPANDAUN vankilassa 93 vuotiaana. Virallinen kuolinsyy oli hirttäytyminen. Omaiset tosin väittävät, että sormensa olivat niin pahoin reuman jäykistämät, että hän ei olisi kyennyt sitomaan edes kengännauhojaan. Kuolema tapahtui Ison-Britannian vartiovuorolla, josta salaliittoteoreetikot saivat vettä myllyynsä. Nimittäin,kuoleman tapahtuneen Brittiagenttien toimesta,peläten Hessin vuotavan salaisia tietoja. Totta on kuitenkin se,että Hess yritti pitää pientä kasvitarhaa, jonka mm. Neuvostoliiton vartijat simputusmielesä riipivät hajalle. Sääli, että Hess kuoli aikana, jolloin hän olisi voinut lähettää vaikka tekstarin tai pari. Tokko hänelle olisi kännykkää suotu saati lainattu
Alkuperäisen tekstin sisltö kertoo kaiken sen, mitä eämässä tapahtuu.Kannattaa pitää kiinni omista subjektiivisista mielipiteistä. Tässä on vain 3 ongelmaa: 1) Peliteorian mukaan sopimukseen voi luottaa VAIN, jos molemmat sopimuskumppanit ovat vakuuttuneita siitä, että on molempien sopimuskumppanien etu pitää kiinni sovituista asioista,muuten sopimukseen ei voi luottaa.2) Virkamies ei voi koskaan esittää omia mielipiteitään, edes yksityishenkilönä, koska viranhaltijuus vie aina voiton.3) :Viholliset upottavat aina tikarinsa yleensä rintaan ja ystävät selkään. On myös Oscar Wilden tulkinta siitä, että ystävät upottavat tikarinsa rintaan. Veikkaan, että jälkimmäinen saattaa yleisellä tasolla osoittautua todenmukaisimmaksi!
Hyvä, Mikko! Parhain kiitokseni neuvokkaista mielipiteistä ja etevästä sanailusta. - Gaius Julius Caesar sai kaksikymmentäkolme (23) tikariniskua 15. maaliskuuta 44 eaa Rooman senaatissa. Niistä vain yksi oli tarinan mukaan kuolettava: Caesarin sydänystävä Brutus pisti tikarinsa suoraan tämän sydämeen; sydänveri valui permannolle muun veren ohessa. Osa verestä jäi valoiseen togaan. Muut senaattorit sohivat niin, että olisivat ansainneet konsultilta huomutuksen huonosta tuloksesta. - Tyypillistä kyllä on sekin, että kun yliopisto määrätään uudistautumaan eli lisäämään byrokratia, siltä (periaatteessa kaikilta virkamiehiltä, kuten minulta) pyydetään PALAUTTETTA. Huomaa, kuten huomaatkin, että palautteiden PITÄÄ OLLA UUDISTUSMIELISIÄ ja noudattaa maan hallituksen kulloistakin linjaa. Jos toimia kritisoi, turpiin tulee VARMASTI miltä suunnalta tahansa ja käytännössä monelta suunnalta samaan aikaan.
"Loukattu" osapuoli näkyy sekoittaneen minut P. Lindforsiin.
Tämä on uudistusten aikaa. Elämä muuttuu auvoisammaksi kaikilla rintamilla.
Lähetä kommentti