Jopa Das Man saattaa hämärästi muistaa lukeneensa tai kuulleensa Saksan kansallissosialistien eufemistista puhetta "juutalaiskysymyksen (lopullisesta) ratkaisusta". Hitler ja kumppanit pyrkivät tahtotilansa mukaisesti ja teknologiansa avulla raivaamaan elintilaa (Lebensraum), mikä lupasi totaalista kärsimystä ja kuolemaa miljoonille "ali-ihmisille", mutta useamman konsulttipisteen arvoista ja auvoista laatuaikaa arjalaiselle rodulle.
Ingemar Hedenius kehitti edelleen Schopenhauerin pessimismiä. Hedenius argumentoi, että koska elämä, jopa ihmisen elämä, on sokea, paha ja mätä, sen aktiivista lopetusta kaikkien osalta voitaisiin hetikohta harkita, edellyttäen, että mahdollinen lopullinen ratkaisu tehtäisiin kohtuuajassa aiheuttamatta kipua, mieluiten hellästi. Olisiko siis ihmiskunnan ja kaiken elollisen kivuton, mieluiten hellä tai kerrassaan euforiselta tuntuva tuho eettinen teko? - Vastaus riippuu tietysti mm. siitä, montako pistettä tai tähteä kukin konsulttinsa neuvomana mieluusti vapaaehtoisessa kyselyssä antaa, jotta kaikki pääsisivät näkemään yhteislähdön hetkellä tähtiä. Sekin tässä ratkaisee, mikä käsitys ihmisestä ja elämästä kaikkinensa katsotaan kestävämmäksi kuin muut. Onko ihmiskunnalla oikeus antaa itselleen elon lahja maailmassa, jossa ei ole jumalaa?
Minusta tuntuu, että lottovoittajat ja muut, kuten omnipotenssi-illuusiosta ja piristeistä puhtinsa (potentia) ja nautintonsa saavat kilpaurheilijat ovat elämän jatkamisen kannalla. Kaiken jatkaminen on heistä mitä eettisintä. Mutta myös kaikki työn raskaan raatajat ja työttömät ja nälkää näkevät halunnevat pääsääntöisesti jatkaa nykyistä menoa toivoen, että hekin pääsisivät joskus maanpäällisestä laatuajasta osallisiksi, tuonpuoleisesta viis (koska sitä ei ole).
