Blogistania saisi herätä todellisuuteen ja katsoa Hurjan joukon (The Wild Bunch). Sam Peckinpah ohjasi filmin anno 1969. Näyttäisin kuvan opiskelijoilleni, elleivät kaikki tuntemani naiset, jotka olen ylipuhunut katsomaan sen, pitäisi sitä liian väkivaltaisena ja pessimistisenä. Hurjan joukon naiskuvasta olen kuullut happamia huomautuksia ja nähnyt päänpudistuksia.
Mutta niistä viis! Filmi on nimetty miesten äänin elämää suuremmaksi elokuvaksi. Se on kertomus ystävyydestä, petoksesta, kunniasta ja sovituksesta. Paheiden harjoittaminen kuuluu tässä miehuuden genressä asiaan. Mutta paheet sekoittuvat onnistuneesti hyveisiin. Mitään kliseistä en ole Hurjasta joukosta löytänyt. Peckinpah osoittaa, miten väkivallan päälle voi rakentaa unohtumatonta kauneutta.
Hurjassa joukossa soi kaksi kertaa La golondrina (pääsky, swallow). Sitä laulaa meksikolaisen kylän väki hyvästellessään pois lähtevän rosvojoukon. Ja siihen, taivaallisen kauniiseen lauluun päättyy filmi. Rosvot tekevät lopussa komean eksistentialistisen valinnan; he tapaavat itse aloittamassaan armottomassa tulitaistelussa kohtalonsa. Hurjaa joukkoa on oivaltavasti kutsuttu Apokalypsin ratsastajiksi.
La golondrinaa sopii meidän laulaa, mieluiten ehkä kuorossa ja mieluiten espanjaksi ihmisille, jotka lähtevät luotamme pois ikuisiksi ajoiksi (vaikka jotkut pääskyt tulevat takaisin). Siinä laulussa, jos jossakin, loistaa latinalainen sielu pateettisimmin. - Uusi katsoja pääsee testaamaan, kestääkö hän tätä paatosta vai ei (eli onko hänestä vielä mihinkään).
Tämän jäähyväislaulun voi ladata You Tubesta (La golondrina: Grupo salvaje), mutta kannattaa katsoa koko filmi ainakin kerran elämässään. Enkä näin sanoessani tarkoita vain miehiä enkä nuoria koulupoikia. Pitääpä katsoa, ovatko filmihullut professorit Peter von Bagh ja Hannu Salmi sanoneet jotakin Hurjasta joukosta yleensä ja La golondrinasta erikseen.
