Ikuisuus takana, loppu edessä

Minkä joskus kirjoitin, sen kirjoitin ja nyt pitkästä aikaa otsikossa toistan. Loogisessa katsannossa otsikkoa voi moittia pahoin ontuvaksi. Sellainen se nimenomaan onkin, hyvänen aika! Retorisesti ja poeettisesti se kuitenkin toimii kohtuullisesti. Retoriikassa pitää olla särmää aika ajoin tai (melkein) aina. Syy on mm. psykologinen. Asymmetria taitaa olla melkoinen ase vaikuttamisessa. Ainakin sanataidetta tämä väite mielestäni koskee.

Filosofi Seneca sanoi: "Kuolema on muutamien toive, monien lohdutus, kaiken loppu." Tässä havaitaan esimerkki retorisesti nousevasta kliimaksista (ja asymmetriasta). Sellainen sopii kelpo sofistin eli konsultin suuhun. Kumma, kun Seneca, toisin kuin maanmiehensä Titus Lucretius Carus, ei eksplikoi kuolemanpelkoa (horror vacui, kenofobia) tässä yhteydessä, mutta mitäpä siitä.

Jos noin on, kuten Seneca väittää, ei liene pahitteeksi miettiä, pitäisikö oma arvojärjestys laittaa uusiksi ja kääntyä viivyttelemättä lähimmän rakastavan konsultin eli päivystävän kanssaihmisen puoleen, kysyä neuvoa siitä, miten pitää elää lopun elämänsä, mihin alkaa uskoa kuin vuoreen. Toisaalta voi huomauttaa, että jos Seneca on oikeassa, on melkein tai tyystin se ja sama, miten on tähän asti elänyt ja miten lopun ajat elää. Tämänkin neuvon voi konsultti symbolista maksua vastaan ystävällisesti ja kenties nöyrästi antaa.

Sukupuolten tasa-arvo

Luonnontiede katsoo todistaneensa, että koiraat, miehet, naaraat ja naiset kuolevat, kuka mitenkin; tarkoitan yksilöitä, jotka ovat sukupuolesta riippumatta tasa-arvoisia sen kautta, että ne poistuvat vuorollaan olemassaolosta kuolemaan eli ikuiseen kadotukseen. Se on ainoa poistumistie; sitä sopii kutsua myös pelastustieksi. Karl Marx sanoi viisaasti kuolemaa lajin voitoksi yksilöstä. Lajin yksilöstä korjaamaa voittoa voisi kutsua riemuvoitoksi, triumfiksi, jos laji osaisi viettää triumfia, tiedostaisi sen, mutta sitähän se ei osaa. Eikä se ole muutenkaan voitostaan tietoinen, minkä Marx varmasti tajusi. Toisaalta mikään ei ole ikuista. Lajitkin kuolevat, samoin filosofiset opit ja oikeastaan jokainen ajatus. Ja tähdet sammuvat.

Kristinuskoa mainostetaan sukupuolten katsannossa tasa-arvoiseksi ja edistykselliseksi uskonnoksi. Paljon on toisaalta niitäkin, joiden mukaan kristinusko, samaten kuin kummasti samoilla, "monoteistisillä" nurkilla syntyneet juutalaisuus ja islam, ovat syntyneet palvelemaan paljossa vain miesten tarpeita; naiset ovat saaneet kokea patriarkkojen periaatteessa holhoavassa syynissä käytännön riistoa ja sortoa, eikä menolle näy ainakaan lähitulevaisuudessa loppua tulevan. Tasa-arvon toteutuminen antaa tällä tiellä odottaa itseään.

Kristinuskon Isä, Poika ja Pyhä Henki eli kaikkivaltiaan jumaluuden kolme, yhtäläisesti kaikkivaltiasta persoonaa, ovat maskuliinisia olioita. Luin joskus ja itsekin esitin luennolla ikäänkuin mainitsemisen arvoisena asiana, että varhaisimmat kristityt olivat varsin tasa-arvoisesti ja tasapainon periaatetta noudattaen (mutta lopussaan erheellisesti) pitäneet Pyhää Henkeä feminiinisenä voimana.

Elaine Pagels puolestaan sanoo, huomaan nyt, että kaikki naiset kokevat kaikkina aikoina Isän Jumalan aivan toisin kuin miehet, mitä pidän mainitsemisen arvoisena asiana siksi, että harva mies ja harva nainen tulee tuskin asiaa koskaan ajatelleeksi. Ja vaikka nais- ja mieskristityt tulisivatkin sitä eroa luojaties mistä syystä ajatelleiksi, heillä olisi kuitenkin opillisesti yhteinen Isä-Jumala ja Poika-Jumala ja historiassa miehisiä tekoja suorittava Pyhä Henki eli suunnilleen Hegelin Maailmanhenki.