Kuolema piirretyssä ohjelmassa

Kerroin sarjan edellisessä tekstissä ihmisestä, joka hänen omissa hautajaisissaan lyötiin (varsin mielekkäästi) hengiltä; hän heräsi, valekuollut kun vain oli, saastuttaen pyhän toimituksen. Niin ei olisi saanut käydä, mutta kun niin pääsi käymään, hänen täytyi hyvittää tekosensa, jotta hautajaisina alkanut proseduuri olisi kunniallisesti viety hautajaisina kauniiseen loppuun asti. Ja onneksi niin kävikin; viimeisiksi tarkoitetuista jäähyväisistä tuli oikeasti viimeiset jäähyväiset. Biokoneesta (elävästä ihmisestä) tehtiin biojäte (kuollut ruumis). Sielu eli nykykielen mukaan ohjelmisto pimeni. Tapaus kirjataan triumfiksi molemille osapuolille, sekä vainajalle että saattoväelle.

Idean tekstiin sain romanialaisesta piirretystä ohjelmasta, jonka olin nähnyt Suomen televisiosta joskus kultaisella, totalitaristisella 1980-luvulla. Muutin muuttujat. Muistikin on voinut tehdä tehtävänsä, kuva vääristyä aavistuksen, mutta tuskin paljoa. Ymmärrän hyvin niitä, jotka pitävät koko tarinaa absurdina tai (suomeksi) sairaana. Elämä itse taitaa olla sairaus; ennuste on huono; elämä päättyy kuolemaan. - Ei siitä muuten niin kauan ole, kun ihmisiä Euroopassakin haudattiin sekä tahallisesti että vahingossa elävältä. Moraali tuskin on siitä parantunut, mutta lääketiede on - siinä määrin, ettei klaustrofobiasta kärsivien liene syytä vaipua suorastaan epätoivoon, kun he ajattelevat edessä siintävää hautaustaan, ihmiselon tähtihetkeä.

Kreikkalaisessa ja roomalaisessa (ja muussa) mytologiassa kerrotaan Feeniks-linnusta. Se tekee aktiivisen itsemurhan omissa hautajaisissaan; sen täytyy polttaa itsensä, jotta se syntyisi uudelleen omasta tuhkastaan. Kirjoitin pyhästä linusta joskus Parnassoon ja toisen kerran Scriptaan.

Kaikki hyväksi kääntyi

Erään kerran vainaja saadaan arkkuun ja haudalla veisataan Luojan ja Ihmisen ylistystä. Itkua siinä vääntävät herkimmät, ja kivikasvojen naamari jotenkin rakoilee. Mutta kesken sen viime virren arkku alkaa täristä; siihen loppuu veisuu. Ihmiset katsahtavat toisiinsa. Sekaisin ovat pasmat (skeemat) menneet. Yhteisen vihan puuska nousee kuin tuuli kirkkomaalle, kun kuolleeksi luultu huutaa, rukoileekin apua. "Minähän se täällä olen! Auttakaa Herran nimeen!" Ja kyllä häntä autetaan. Rakastava suku nuijii yhtenä miehenä ja naisena kuolleista heränneen niin tehokkaasti ja tulosvastuullisesti, että tämä kuolee sataprosenttisesti, ellei ylikin, mutta varmasti viimeisen kerran. Sitten veisuuta jatketaan. Muita välikohtauksia ei merkitä raporttiin. Sukulaiset, ystävät ja työtoverit astelevat hyväntuulisina seurakuntasaliin syömään ja juomaan.

***

Jos olisi päässyt niin käymään, että suku olisi viime hetkellä paljastanut arkun sisäisessä tarkastuksessa tyhjäksi, urakoitsija olisi lahjottu myymään käyttövalmis ruumis. Toisaalta joku elävistä olisi voinut suostua erkaantumaan maailmasta jo etuajassa ja päästämään muut pälkähästä. Ja vielä: arkku olisi voitu yhteisestä sopimuksesta neuvokkaasti siunata tyhjänä haudan lepoon. Innovatiivinen valhe olisi saattanut mennä täydestä Tuomiopäivään saakka.

"Väärä vainaja"

Menneen torstain Ilta-Sanomat uutisoi, että väärä vainaja oli jossain tuotu hautajaisiin. Pahalta tuntuu, kun tällaista pääsee sattumaan. So unheimlich! Voi sentään! Sitä se kiire teettää, ja kiirettä piisaa teknologisen maailmanajan hautaustoimessa. Olisin mieluusti suonut, ettei vainajan identiteetti olisi paljastunut. Toiselta puolen filosofi tahtoo korostaa, alleviivata ja tähdentää sitä tosiasiaa, että vainaja oli kuin olikin oikea, mutta saattoväki pahan kerran väärä. Toivottavasti kukaan ei ole ruvennut syyttämään aitoa vainajaa, saati purkamaan tähän vihaansa. Saapa nähdä, miten sille aidolle ruumiille eli raadolle (cadaver) käy. Pahimman vision mukaan se kaivetaan ylös, laitetaan säkkiin ja kuljetetaan pois pyhältä kirkkomaalta torvien soidessa ja tavisten huutaessa solvauksia pitkin katuja ja tienvarsia; sitten raato juhlavasti kirotaan torilla, poltetaan ja jäännökset heitetään kaatopaikalle. - Thales opetti elämän ja kuoleman perustavaa samuutta. Eipä näytä hänen oppinsa perille menneen, kun tyhjästä numero tehdään, tyhjästä maksetaan ja tyhjää luetaan.

Vain luonnonhistoriaa

Rudolf Eucken (1846 - 1926), humanisti & idealisti, sanoi aivan oikein, että ihmiselo ja kulttuuri saavat tarkoituksen vain siitä, että postuloidaan, otaksutaan vahvasti henkielämän todellisuus. Henkielämä murtautuu Euckenin mukaan esiin historiassa; sehän se nostaa ihmisen luontotason yläpuolelle. Voi sentään, mitä toiveajattelua ja harhaoppia! Kaikkea ne saksalaisetkin keksivät. Rangaista pitäisi vääriä julistajia, ellei se olisi myöhäistä, mutta oikeastaan he ovat jo rangaistuksensa kärsineet. Meillä ei ole kertakaikkiaan mitään takeita henkielämän olemassaolosta. Humanismi, kuten kaikki idealismi, kuuluu eiliseen. Ja sinne kuuluu myös kristinusko, kunnes viimeinenkin tavis, "Das Man", tajuaa siitä luopua. Materialismista, siis filosofisesta(kin) materialismista, on tullut päivän tunnussana ja ihmiskunnan lopullinen vakaumus; siinä uskonto ja tiede osuvat yksiin. Temporibus generi humano extremis, religio & scientia coincidunt. - Tieteellisestä uskonvarmuudesta voi käyttää termiä religio. Kristinusko edusti aikansa lapsekasta taikauskoa (superstitio). Primitivisissä ja virikeköyhissä oloissa tarvittiin kristillistä taikauskoa, vaan eipä tarvita enää.

Sosiobiologi Edward O. Wilson osoittaa vakuttavasti, että elämä, ihmisenkin elämä, on silkkaa luonnonhistoriaa. "Kehitys" (evolution) tarkoittaa aineellista, mekanistista ja ohjelmoitua prosessia ja projektia. Ne jotka uskovat jumalan eli Mister Sebaotin tai paholaisen luomistyöhön, pettävät itseään ja vielä tietämättömämpiä lapsiaan. Jumala on (occamilaisen säästön periaatteen mukaan) täysin turha oletus. Eikä ihminen ole suinkaan ilmaantunut Tellukselle jonkin humanistis-kognitivistisen itsetoteutuksen vuoksi. Ihmiset eivät ole olemassa, he eivät eksistoi itseään varten. Kaikki organismit, sikäli kuin ne lisääntyvät, vain toimittavat "eteenpäin" ne samaiset geenit, joiden satunnaisia ja täysin ohimeneväisiä kantajia organismit itse ovat. Ihmisen "tarkoitus" on vain lisääntyä (ja mahdollisesti nauttia nuptiaalisista ja ekstranuptiaalisista ja muista iloista, kuten kulutuksesta ja menestyksestä).

Geenit ovat virtuaalisesti kuolemattomia. Niille kuuluu pääosa evoluution teatterissa. Kukin elimistö eli siis vieraileva tähti sivuosassa (sic!) on DNA:n keino, instrumentum (organon) tuottaa lisää sitä itseään, siis DNA:ta. Turha udella lapsosen lailla, mitä varten DNA on olemassa. Se vain on, sanoo lakonisesti Svante Folin, sosiobiologian tutkija lahden takaa.

Tellus-planeetalla on sattumoisin ilmakehä. Jos se puuttuisi / olisi puuttunut, ei orgaanista elämää olisi päässyt syntymään eikä näitä blogeja sen kummemmin kirjoitettaisi kuin luettaisikaan. Eikä televisiosta ja radiosta ja muista tuuteista tulisi tavantakaa luonto-ohjelmia ja -iltoja iltojen päälle. Eikö luonto olekin ihmeellinen?

Rigor mortis

Kuolema oli filosofian Muusa Sokrateelle, Heideggerille ja Carlos Castanedalle. Minunkin lienee hyvä treenata kuolleena olemista niin kauan, kuin aikaa vielä on. Asetun sänkyyn selälleni, suljen silmäni ja ajattelen, etten niitä enää olisi avaava; sanon latinaksi: "Mortuus sum"(ind.perf.) ja saman kreikaksi (mitä en nyt luvattoman vajailla taidoillani kykene tähän kirjoittamaan; en ole edes pituusmerkkiä opetellut tarkkaa transkribointia varten). Jäseniin on levinnyt torpor, enkä pysty liikkumaan. Tietoisuus kirkastuu ensin, kunnes tunnen räjähtäväni atomeiksi. Sitten kaikki pimenee. Minua ei enää ole aistimassa sitä, että rigor löystyy ja mätäminen alkaa. Luonto tahtoo, että biokone "kehittyy" biojätteeksi. Ja biojätteen käsittely työllistää väkeä, joka tähyää luottavaisesti tulevaisuuteen. Jätealalla tehdään vahvistuvaa tulosta. Hautajaisista tosin luovutaan, mutta onneksi laki pakottaa bioromut käsittelemään. Osa menee kierrätykseen, osa ikuiseen kadotukseen.

Te tiedätte tai olette ainakin kuulleet sanottavan, että kirveellä on työtä tässä maassa ja maailmassa. Tein tässä eräänä päivänä ja vielä sitä seuraavana päivänä halkoja. Pölkyt olivat niin paksuja, pahkaisia ja kuivia, että työtä teetti. Koivut oli pihasta sahattu pois; ne kun pimittivät kesäisen näkymän tehden elämän vielä kaksin verroin synkemmäksi, kuin se itsessään näytti. Kymmenenkin kertaa piti polkkyä jos toistakin lyödä olan takaa, ennen kuin se suostui halkeamaan. Hakkasin kuin viimeistä päivää, ja urakka valmistui ennen, kuin viimeinen päivä koitti.

Serkkuni Kalevi oli kertonut halonteon ainakin häntä rentouttavan. Minulle kävi toisin. Jäykistyin niin hartioista ja niskasta, että kärsin viikon ja jouduin käymään hierojalla peräti kolmena perättäisenä päivänä, ennenkuin jumitus helpotti. Oli siinä esimakua kuolonkankeudesta. - Pilkkimiehillä ahvenet näkyvät avannon vierellä käppyröityvän mihin asentoon sattuvat, kun jäinen kuolema saaliinsa korjaa ja kärsimys loppuu. Hyvä on kylmään kuolla, ja jokainen asento käy postmodernismissa ja järven jäällä. Anything goes. Ja silti kuolema on elämän tarkoitus. Jos pidätte tätä liioiteltuna, todettakoon, että kuolema on elämän loppu (télos, finis). Jokainen elävä olento on koodautunut kuolemaan; hänen kohtalostaan ei Luonto piittaa tippaakaan. Luontoa kiinnostaa vain geenien levitys, ja siitä aktista hedonismin rahastavat konsultit neuvovat meitä taviksia ottamaan irti kaiken ja vähän lisääkin.

Latinan 'mors' on sukua suomen marrakselle (vrt. marraskuu). 'Mors' on genuksensa puolesta feminiini; kreikan thánatos on maskuliini.