"Nemo nisi mors"

Martin Heideggerin 'Sein und Zeit' oli ilmestynyt jo 1927, mutta suomennosta saatiin odottaa kauan: Reijo Kupiainen päiväsi tulkintansa, nimeltään 'Oleminen ja aika', marraskuun 20:lle 1999. Ja siitä on jo pian vuosikymmen päässyt kulumaan. Heidegger tunnetaan meillä hyvin. Samaa ei valitettavasti voi sanoa Oswald Spengleristä, jota täydentää Heidegger ja Heidegger täydentää Spengleriä. Suomessa on Spengleriä pahasti vierastettu. Vain Erik Ahlman, Georg Henrik von Wright ja minä olimme jossakin määrin koettaneet pitää esillä Spenglerin teosta 'Der Untergang des Abendlandes' (jonka suomennos, vieläpä lyhennelmänä tullut, oli käännösmurha vailla vertaa).

Kuolema on Heideggerille, siinä missä Sokrateelle, filosofian Muusa. Heidegger kirjoittaa Kupiaisen mukaan mm.: "Kuolema on yksi olemisen tapa, jonka täälläolo omaksuu, niin pian kuin se on. "Niin pian kuin ihminen alkaa elämään, on hän heti riittävän vanha [ja kelvollinen - JS] kuolemaan" [tässä alanootti]. Loppumista, olemista kohti loppua, on selvitettävä ontologisesti täälläolon olemistavan pohjalta. Ja luultavasti vasta nyt, kun loppumista luonnehditaan eksistentiaalisesti, tulee ymmärrettäväksi mahdollisuus, että tähän ennen "loppua" sijoittuvaan "ei-vielään" liittyy eksistoiva oleminen. Vasta selvitettäessä eksistentiaalisesti olemista kohti loppua meillä on riittävästi pohjaa määrittää mikä mieli on mahdollisesti puheella täälläolon eheydestä, jos nimittäin kuoleman on "loppuna" määrä konstituoida tätä eheyttä" (Heidegger, 'Oleminen ja aika, 2000, 301-302).

Heidegger puhuu ihmisen hyveestä ja saa ajattelemaan Herodotoksen kuolematonta tarinaa filosofi Solonista ja Lyydian kuningas Kroisoksesta. Solonin viesti Kroisokselle oli se (minkä Kroisos tajusi vasta omalla polttoroviollaan), ettei kukaan ole onnellinen ennen kuolemaansa (latinaksi: "Nemo ante mortem beatus"), mikä tarkoittaa, ettei kenenkään elämää sovi arvioida ennen, kuin se on päättynyt, valmiiksi tullut. Kroisos oli palavasti halunnut, että hänen kunniansa päivinä hänen hovissaan vieraillut Solon olisi kehunut häntä onnelliseksi ihmiseksi. Solon ei kuitenkaan maininnut Kroisosta onnellisten joukossa vaan esitti Kroisoksen mielipahaksi muita ja tälle ventovieraita ja ennen kaikkea kuolleiden nimiä. Mietin, kertoisinko koko stoorin Solonista ja Kroisoksesta, jonka konsulttina toimi Delfoin rahastava oraakkeli.

[Otsikon sanat "Nemo nisi mors" ovat tiettävästi ensinnä lukeneet Katarina Jagellonican sormuksessa: "Nemo nisi mors" (nos separare potest / poterit / potuerit): "Vain kuolema voi meidät erottaa".]

Ikuisuus takana, loppu edessä

Minkä joskus kirjoitin, sen kirjoitin ja nyt pitkästä aikaa otsikossa toistan. Loogisessa katsannossa otsikkoa voi moittia pahoin ontuvaksi. Sellainen se nimenomaan onkin, hyvänen aika! Retorisesti ja poeettisesti se kuitenkin toimii kohtuullisesti. Retoriikassa pitää olla särmää aika ajoin tai (melkein) aina. Syy on mm. psykologinen. Asymmetria taitaa olla melkoinen ase vaikuttamisessa. Ainakin sanataidetta tämä väite mielestäni koskee.

Filosofi Seneca sanoi: "Kuolema on muutamien toive, monien lohdutus, kaiken loppu." Tässä havaitaan esimerkki retorisesti nousevasta kliimaksista (ja asymmetriasta). Sellainen sopii kelpo sofistin eli konsultin suuhun. Kumma, kun Seneca, toisin kuin maanmiehensä Titus Lucretius Carus, ei eksplikoi kuolemanpelkoa (horror vacui, kenofobia) tässä yhteydessä, mutta mitäpä siitä.

Jos noin on, kuten Seneca väittää, ei liene pahitteeksi miettiä, pitäisikö oma arvojärjestys laittaa uusiksi ja kääntyä viivyttelemättä lähimmän rakastavan konsultin eli päivystävän kanssaihmisen puoleen, kysyä neuvoa siitä, miten pitää elää lopun elämänsä, mihin alkaa uskoa kuin vuoreen. Toisaalta voi huomauttaa, että jos Seneca on oikeassa, on melkein tai tyystin se ja sama, miten on tähän asti elänyt ja miten lopun ajat elää. Tämänkin neuvon voi konsultti symbolista maksua vastaan ystävällisesti ja kenties nöyrästi antaa.

Virtus post nummos

Vaihtui vuosi. Arvot eivät ole vaihtuneet, eikä niiden järjestys. Sama on hierarkia, pyhä järjestys. Otin otsikon Horatiukselta, joka tahtoo sanoa, että hyve (virtus, kr. areté) tulee hyvänä kakkosena heti rahan jälkeen. Voi miten hienoa! Samaa mieltä oli Marx: vain rahan voimalla ja rahan päälle voidaan rakentaa henkisiä arvoja, kuten filosofiaa, runoutta ja muuta sellaista vapaa-ajan täytettä, josta esim. Paavo Lipponen ja yleensäkin "Das Man", minut mukaanlukien, pitää. - Otetaan tarkemmin: sinulla on värkeissä varaa olla hyveellinen, tehdä vaikka laupeudentyötä sitten, kun auditoijat uskovat, että taloutesi on kunnossa. Jos hoidat moitteettomasti raha-asiasi (sen ratkaisevat auditoijat eli konsultit), tunnet ehkä jopa pakottavaa tarvetta tehdä jotakin hyvää edes jonkun lajitoverisi eteen, olkoon hän sitten vaikka oma lapsesi.

Tuntemani humanistit ovat nikotelleet jonkun joskus sanottua, että raha on maailmassa tärkein asia. Vain se mahdollistaa muun. Vain raha antaa aikaa. Vain raha antaa ihmiselle mahdollisuuden tuntea itsensä ihmiseksi, kunnon humanistiksi, jopa "uomo universaleksi". Surkea on häviäjän, siis rahattoman osa, koska häneltä ihmisarvo puuttuu. Kovin epätasaisesti, täysin epäoikeudenmukaisesti on raha maailmassa jakautunut; sitä on tarpeeksi mutta enimmäkseen väärissä käsissä.

Rahan ratkaiseva merkitys, sen kaikkivaltius tajuttiin antiikissa ja toki myös pimeämmäksi moititulla keskiajalla. Joku onneton idealisti sanoi latinaksi: "In terra summus rex est hoc tempore nummus." Modernissa maailmassa raha on korkein kuningas. On se! Mikään ei ole muuttunut, ellei sitten muutokseksi (turhaan) lasketa sitä, että nykyään rahan merkitys on itsestään selvä ja ettei etiketti oikein hyväksy suoraa puhetta rahasta; esim. akateeminen elämä, konversaatio, edellyttää mukana roikkujalta säännöllisiä, hyviä tuloja ja varmuuden vuoksi vielä huomattavaa perinnöllistä varallisuutta useine kaupunkiasuntoineen ja järeine tukkimetsineen.

Itsemurha omissa hautajaisissa

On se luonto niin ihmeellinen. Intian Paratiisissa elää Feeniks-lintu. Siellä se myös vanhenee. Sitten kun korkea ikä jo painaa, lintu lentää Foinikiaan. Se rakentaa pesän tai haudan ja polttaa sen mukana itsensä. Ja tuhkasta syntyy uusi Feeniks (kuten myös logiikan identiteettiongelma). Olen kuvannut ja analysoinut Feeniksin elo- ja kuolinprosessin, samoin kuin koko eksistentialistisen projektin kirjassani 'Scripta serenissima' (ja osoittanut outoja virheitä Mircea Eliaden Feeniks-tulkinnassa).

Kreikan ja Rooman Feeniks edustanee joillekuille "ikuista naista". Toiset näkevät linnun mieheksi. Samahan se on. Mutta kiinalaiset ovat tiukkapipoisesti esittäneet oman Feeniksensä vain feminiiniksi (vastapoolina vain maskuliininen Lohikäärme). Mutta loppukoon tämä genus-puhe nyt tähän, koska "das Man" ei tajua mitään kieliopillisen suvun päälle ja on ehkä juuri siksi tosi sikiävää lajia. Pahaa ihan tekee. "Das Man" lisääntyy kuin kani tässä kivun ja säryn maailmassa.

Otan seksuaalisen tasa-arvon nimissä toisenkin esimerkin mytologian alalta. Herakles päättää roviolla päivänsä; hän saa mustasukkaiselta naiselta myrkytetyn viitan; se tekee hänen mieskunnostaan lopun; muutkin maiset uroteot ovat taakse jäänyttä elämää; toki Herakles otetaan Olympokselle eli Taivaaseen ansioidensa tähden. Siellä odottavat kehityskeskustelut jumalten tasokkaassa seurassa. Herakleesta tehdään olympolainen hallintovirkamies. Rauhaisat ovat olot ja juhla seuraa toistaan niin, ettei ikävystyminen uhkaa.

Taivaasta Herakleen ei anneta palata, eikä hän toki itsekään tahdo palata "boddhisattvana" eli Platonin luolavertauksen sankarina Maan päälle kertomaan, mitkä palkinnot odottavat sitä, joka lähtee Hyveen (Areté, Virtus) kaidalle tielle, lajitovereita auttamaan.

Antiikin filosofit nimesivät Herakleen ihmiskunnan hyväntekijäksi. Modernit, "das Man" -tasoiset filosofian harrastajat palvovat Teräsmiestä tai jotakuta oikeaa, mieluiten kansallista urheilusankaria, mutta eihän heiltä voi muutakaan odottaa. Jokainen on valmis vain siihen, mihin hänen tämänhetkinen kehitysvaiheensa antaa mahdollisuuden. Ja kovin vähissä ovat "das Manin" potentiat; hänen potenssiaan, tai jos käytän tyylitajuttoman hallinnon kapulakieltä, hänen potenssinsa rakenteita kehittää jokin potenssilääke.

Agragaan eli Agrigenton Empedokles hyppäsi Etnan kraateriin ilman, että kukaan oli todistamassa hänen eksistentialistista valintaansa. Empedokles tahtoi ihmisten uskovan, että hän on päässyt jumalain seuraan; siksi hän tahtoi hävittää ruumiinsa, biojätteensä siis. Se oli hyvä idea ja voi edelleen olla, kun muuttujat muutetaan (mutatis mutandis). Kuinka ollakaan, kraateri sylkäisi ulos filosofin huippukalliin sandaalin. Pian kaikki tiesivät, että Empedokles oli vain surmannut itsensä. Skandaali oli valmis.

Empedokles oli kovin turhamainen mies. Tarinan todenperäisyydestä ei ole takeita. Tämän filosofin itsemurhapoltto lienee keksitty juttu, se kun on omiaan vetoamaan "das Manin" eli hentoisen filosofian taimen mielikuvitukseen. Ajatella, että filosofia elää paljossa siitä, että filosofeja kuolee. Sokrates olisi oikeastaan voinut nostaa myrkkymaljan rumille huulilleen ja tyhjentää sen heti, kun hän sai ansionsa mukaan ja piti kuolemaan tuomittuna puheensa 399 eaa. Useammat "das Manit" olisivat saaneet nauttia elämyksestä ja palanneet koteihinsa iloisella mielellä.

Kuitenkin Sokrates ajatteli, ettei hänen tullut kehittää toimintansa rakenteita sataprosenttisen transparenteiksi (läpinäkyviksi). Miksi juoda myrkkymalja vasta vankilan seinien sisällä? No, pääsihän Sokrates toki filosofian marttyyriksi. Tuotteistaminen onnistui. Sokrateen brandi saa "das Manin" asiakaspalautteissa tyydyttävät pisteet (3/5); Brahman kimmeltää Sokrateen tekojen ja jopa hänen nimikirjaintensa läpi, sikäli kuin näin voi sanoa "das Manille"; tämän poloisen eväät eivät riitä vertailevan filosofian historian tarkasteluun.

Kovin on Intia kaukana. Silti Feeniks tulee sieltä, ellei vieläkin kauempaa.

STOA PERUSTELEE ITSEMURHAN

Antiikin stoalaiset kutsuivat itsemurhaa "järkeväksi lähdöksi" (eúlogos exagogé, rationalis e vita excessus). Latinaksi itsemurha on joko mors voluntaria tai (vasta sydänkeskiajalla yleistynyt) suicidium. Joissakin tilanteissa asutaan ulos elämästä oman käden kautta. Hyve (areté, virtus) on monelle stoalaiselle periaatteessa aina ja käytännössä joskus tärkeämpi kuin itse elämä. Stoalainen viisas ei tuomitse kuolemaan itseään, kuten ei ketään toistakaan. Mutta Kohtalon tahtoa tulee noudattaa. Filosofi odottaa merkkiä Jumalalta. Saatuaan sen hän palaa ilomielin luonnon kiertoon. Pitää rakastaa kohtaloaan. "Kohtalo johdattaa halukasta, vastahakoisen se repii väkisin mukaansa." Sanonta on roomalaisen Senecan, ja sen on kulttuurifilosofi Oswald Spengler ottanut motokseen. Moderni "das Man", pitää ehkä rakkautta kohtaloon masokismina.

 

Vapaaehtoisen kuolon oikeuttaa taistelu oman maan tai ystävien puolesta - samoin kuin (ihmisarvon vievä) sietämätön tuska tai parantumaton sairaus. Niissä itse Jumala / Luonto näyttää ihmiselle tien. Sokrates taisi kärsiä hartia-, selkä- ja niskavaivoista. Ja kaipa lemmentoimet eivät korkeassa ukkoiässä ottaneet sujuakseen. Nuoret ajoivat ohi taisteltaessa kauniiden kehojen suosiosta. Antiikissa Sokrateen kuolemaa (399 eaa) pidettiin varsin yleisesti itsemurhana. Sokrates oli aistillinen ja rohkea mies. Kun elämän ns. laatuaika loppui, Sokrates lähti. Miksi jatkaa elämää, kun se vaipuu kasvin tai ainakin "das Manin" tasolle? - Sokrates tahtoi myös päästä filosofian marttyyriksi. Hänestä tuli miehisen hyveen malli (parádeigma) Kreikan ja Rooman viisaille.

Minustakaan elämä ei ole jatkon arvoinen kaikissa oloissa ja joka hintaan. Stoan analyysi kehitti viisi argumenttia (perustelua). Ne oikeuttivat aktiivisen lähdön; niitä voi käyttää logiikan harjoituksissa. Stoalaiset rinnastivat elämän pitoihin (sympósion). Analogia toimii tässä kohtuullisesti, mutta se ei koskaan todista mitään. Siis: vieraita poistuu pidoista 1) äkillisen tarpeen, kuten ystävien kylääntulon takia; 2) meluisaa ja kiroilevaa sakkia tunkeutuu juhlatiloihin; 3) ruoka paljastuu kehnoksi; 4) ruoka loppuu kesken kaiken; 5) muut pitovieraat hoipertelevat silmät ristissä.

Aivan vastaavasti Stoan mies antaa pois elon lahjan, kun 1) kutsu kuuluu ja hän pääsee miehisesti ja kollektivistisesti uhrautumaan isänmaansa (patrís, lat. patria) puolesta; 2) hän joutuu tyrannin silmätikuksi; 3) vakava sairaus rajoittaa kehon toimintoja; 4) köyhyys vie hänen ihmisarvonsa. Hänen ihmisarvonsa vie myös 5) hulluus, joka on sielun juopumusta (oik. kastumista).

Hyvä elämä (konsultin 'laatuaika' < quality time) on sitä, että 1) osoitetaan kollektivistisia hyveitä (aretaí, virtutes) ja 2) tyydytetään individualistisesti keholliset tarpeet. Kun kvaliteetti menetetään, alkaa tuska ja vaiva (sa Qual, ru kval). Epäelämästä astutaan yksisuuntaisesti Kuoleman maahan (vaikka epäelämän voisi koettaa palauttaa oikeaksi elämäksi). Moinen luopumisen filosofia sopii vaikeisiin oloihin, joita ei aina pysty normalisoimaan.

 

En ole löytänyt parempia perusteluja, vaikka olen ahminut tuhansittain sivuja eksistentialistista kirjallisuutta. Toistan kuitenkin, ettei analogia sinänsä todista koskaan yhtään mitään. Silti se saattaa retoriikassa vakuuttaa. - Eksistentialismi ei edusta tiukkaa tiedettä vaan retoriikkaa ja elämänfilosofiaa. Metodit ovat "heikot" kaikissa ihmistieteissä / sumean logiikan alueella. Metodien heikkouden korvaa hyvä tyyli.

Yksilön hulluus heijastaa koko yhteisön sairautta. Yksilö suhtautuu yhteisöön kuten mikrokosmos makrokosmokseen. Onhan se näkemys sekin eikä yhtään huono. Sopii tosin ajatella mahdollisuutta, että vain filosofi olisi sairas ja hullu, kun taas yhteisö eli jättiläiskokoinen "das Man" olisi kaikissa sielun ja ruumiin voimissa.

 

Rooman keisariajalla poliittisen vapauden menetys sai liian monen stoalaisen muuttamaan autuaampiin pilarihalleihin. "Järkevän lähdön" periaate johti itsemurhaepidemioihin. Sitten nousi vastareaktio: stoalaisen tuli seistä "elämän vartiopaikalla" viimeiseen mahdollisuuteen asti, vaan ei kauemmas.

 

Sellaisia sotureita on Mika Waltari kuvannut teoksessaan 'Johannes Angelos' (1952). Se kertoo riipaisevasti Konstantinopolin viime hetkistä kreikkalaisena kaupunkina. Uljaasti taistelleet italialaiset palkkasoturit kiiruhtavat laivoihinsa ja purjehtivat kotia kohden. Kaupunki, Pólis, on jo menettetty. Eikä ilmaiseksi ehkä kannata taistella menetetyn asian vuoksi.

 

Muinaisen Rooman armeija muistetaan tiukasta kuristaan. Jos legioonalainen yritti itsemurhaa, mutta epäonistui ja hänet pelastettiin elämälle, hänet teloitettiin. Itsemurha katsottiin karkuruudeksi.