Filosofia saa ansionsa mukaan

Mitäpä elämä olisi ilman nautintoja? Aristippokselle, kyreneläisen hedonismikoulun perustajalle, hyve (areté) merkitsi tietoa, "korkeinta hyvää". Sen Aristippos määritteli nautinnollisten hetkien suurimmaksi mahdolliseksi summaksi. Mutta Hegesias (n. 320-280 eaa), eräs Aristippoksen oppilaista, laski pessimistisesti tai realistisesti, että ihmiselämässä moisten huippuhetkien (sanokaamme kliimaksien) summa paljastuu ilman muuta pienemmäksi kuin mielipahan ja suoranaisen tuskan hetkien summa. Hegesias väitti teoksessaan Apokarterwn varsin buddhalaiseen tai mielestäni pikemminkin jainalaiseen tapaan, että halu kokea mielihyvää tai nautintoja aiheuttaa tuskatiloja; mielihalujen tukahduttaminen on elämän aikana ainoa metodi eli tie tuskattomuuteen ("heikko" ataraxía). Tuskattomuutta Hegesias piti ainoana onnen muotona tai pikemminkin onnen korvikkeena. Parasta on kuitenkin, hän korosti, kuolemaa seuraava tunnon ja tietoisuuden täydellinen puute ("vahva" ataraxia).

Termit "heikko" ja "vahva" ataraxia ovat omiani. Tässä sopii korostaa sitä, että Hegesiaan mukaan ainoa varma tie ulos tuntevasta ja tietoisesta elämästä käy vain itsemurhan kautta. Hegesias sai lisänimen ho Peisithánatos (Itsemurhakonsultti) viimeistään silloin, kun joukko hänen kuulijoitaan riisti Aleksandriassa itseltään hengen (vaikka se ei ollut ainakaan jainismin katsannossa kehittynyt henkisesti tarpeeksi pitkälle). Hegesias joutui poistumaan kaupungista, kuten kuuluikin käydä. - Hegesiaasta ovat kertoneet Diogenes Laertios (2,86 ja 93ff.) ja Marcus Tullius Cicero (Tusculanae disputationes 1,83f.). Minäkin olen yhdessä Maija-Leena Kallelan kanssa sanonut sanottavani Hegesiaasta kolmikielisessä kirjassamme Ne mainiot helleenit (Jyväskylä 2010, 104 ja 135).

Hegesias on hyvä esimerkki siitä, että nautinto-oppi voi "lyödä yli" radikaaliin pessimismiin. Ja Hegesiasta sopii (tai ei sovi) pitää Platonia parempana Sokrateen oppilaana. Ongelmaksi tulee, mitä "parempi" tässä tapauksessa kullekin tulkitsijalle tarkoittaa. Mutta mitäpä siitä, koska elämä pysyy joka tapauksessa ongelmana aikojen loppuun.

Quid viri virtus sibi voluerit

Epaminondas imperator Thebanorum, qui proelio apud Leuctra commisso Lacedaemonios devicit, clarissimus exstitit. Deinde cum Thebani iterum Lacedaemoniis bellum inferrent, Epaminondas omnium consensu denuo imperator declaratus est. Qui animos suorum religione excitandos arbitratus arma in templis affixa clam noctis silentio detraxit atque hac pia fraude persuasit militibus, cum illa abesse viderent, caelestes iter suum sequi, ut ipsis bellum gerentibus auxiliarentur. Idem cum aput Mantineam post impetum in hostes factum ipse milites suos in prima acie pugnans duceret hortareturque, Lacedaemonii facillime, quis esset, cognoverunt. Quam ob rem eum solum universi aggressi sunt Lacedaemonii; neque hi prius proeliando destiterunt, quam Epaminondan hasta percussum concidere conspexerunt.

Ast ille ubi primum animam recepit et mortiferum vulnus se accepisse animadvertit, quaesivit ex amicis circumstantibus, an clipeus salvus esset et quae pars eo temporis momento superior esset. Posteaquam clipeum suum iam in tuto esse atque Thebanos hostibus fusis praeclaram victoriam reportavisse audivit, "satis", inquit, "iam mihi vixisse videor; invictus debitum meum naturae persolvam". Quibus verbis placide dictis hastam ex corpore extrahi iussit et confestim animam reddidit.

Virum vera memoria dignum praestitit se Epaminondas non tantum in bello sed in etiam in pace. Tanta inerat in eo parsimonia, abstinentia, integritas morum, ut nihil in supellectili praeter aenum et veru haberet. Et hic vir uxorem nunquam duxisse fertur. Cum a civibus quibusdam reprehenderetur, quod liberos ad usum patriae non relinqueret, virtutis bellicae memor respondit natam ex se pugnam Leuctricam. Quam non modo sibi superstitem, sed etiam immortalem fore.

Non altera post hanc vita

Hegesias Cyrenaeus certam de vita morteque sententiam habuisse perhibetur. Vitam humanam expositam omnibus adversae fortunae telis plenissimam esse malorum et dolorum. A quibus incommodis mortem, quae sola esset amica universis animantibus, et nos homunculos serius aut citius abducere. Non solum corpora sed animas quoque morte dissolvi. "Mehercle", inquit sapiens ille, "mihi persuasum est optime nobis evenire, quod animae una cum corporibus exstinguantur!"

Tanta virtute oratoria sententiam suam Hegesias expressit, ut a rege Ptolomaeo de ea in scholis docere prohiberetur, cum aequo plures discipuli doctrina eius exaudita odio vitae capti essent atque sponte se occidissent.

Hegesiae fuit sodalis Theodorus, qui negans divos esse Atheos vocatus est.

Exemplum docet

Mithridates rex Ponti saepe venenum bibere solebat, ut sibi a clandestinis caveret insidiis. Quo factum est, ut cum a Pompeio devictus mortem sibi consciscere conaretur, ne velocissima quidem venena ei nocerent. Neque tamen male existimemus de rege, quippe qui malis ominibus, i.e sub astris non faustis genitus fuerit.

"Nemo nisi mors"

Martin Heideggerin 'Sein und Zeit' oli ilmestynyt jo 1927, mutta suomennosta saatiin odottaa kauan: Reijo Kupiainen päiväsi tulkintansa, nimeltään 'Oleminen ja aika', marraskuun 20:lle 1999. Ja siitä on jo pian vuosikymmen päässyt kulumaan. Heidegger tunnetaan meillä hyvin. Samaa ei valitettavasti voi sanoa Oswald Spengleristä, jota täydentää Heidegger ja Heidegger täydentää Spengleriä. Suomessa on Spengleriä pahasti vierastettu. Vain Erik Ahlman, Georg Henrik von Wright ja minä olimme jossakin määrin koettaneet pitää esillä Spenglerin teosta 'Der Untergang des Abendlandes' (jonka suomennos, vieläpä lyhennelmänä tullut, oli käännösmurha vailla vertaa).

Kuolema on Heideggerille, siinä missä Sokrateelle, filosofian Muusa. Heidegger kirjoittaa Kupiaisen mukaan mm.: "Kuolema on yksi olemisen tapa, jonka täälläolo omaksuu, niin pian kuin se on. "Niin pian kuin ihminen alkaa elämään, on hän heti riittävän vanha [ja kelvollinen - JS] kuolemaan" [tässä alanootti]. Loppumista, olemista kohti loppua, on selvitettävä ontologisesti täälläolon olemistavan pohjalta. Ja luultavasti vasta nyt, kun loppumista luonnehditaan eksistentiaalisesti, tulee ymmärrettäväksi mahdollisuus, että tähän ennen "loppua" sijoittuvaan "ei-vielään" liittyy eksistoiva oleminen. Vasta selvitettäessä eksistentiaalisesti olemista kohti loppua meillä on riittävästi pohjaa määrittää mikä mieli on mahdollisesti puheella täälläolon eheydestä, jos nimittäin kuoleman on "loppuna" määrä konstituoida tätä eheyttä" (Heidegger, 'Oleminen ja aika, 2000, 301-302).

Heidegger puhuu ihmisen hyveestä ja saa ajattelemaan Herodotoksen kuolematonta tarinaa filosofi Solonista ja Lyydian kuningas Kroisoksesta. Solonin viesti Kroisokselle oli se (minkä Kroisos tajusi vasta omalla polttoroviollaan), ettei kukaan ole onnellinen ennen kuolemaansa (latinaksi: "Nemo ante mortem beatus"), mikä tarkoittaa, ettei kenenkään elämää sovi arvioida ennen, kuin se on päättynyt, valmiiksi tullut. Kroisos oli palavasti halunnut, että hänen kunniansa päivinä hänen hovissaan vieraillut Solon olisi kehunut häntä onnelliseksi ihmiseksi. Solon ei kuitenkaan maininnut Kroisosta onnellisten joukossa vaan esitti Kroisoksen mielipahaksi muita ja tälle ventovieraita ja ennen kaikkea kuolleiden nimiä. Mietin, kertoisinko koko stoorin Solonista ja Kroisoksesta, jonka konsulttina toimi Delfoin rahastava oraakkeli.

[Otsikon sanat "Nemo nisi mors" ovat tiettävästi ensinnä lukeneet Katarina Jagellonican sormuksessa: "Nemo nisi mors" (nos separare potest / poterit / potuerit): "Vain kuolema voi meidät erottaa".]

Ikuisuus takana, loppu edessä

Minkä joskus kirjoitin, sen kirjoitin ja nyt pitkästä aikaa otsikossa toistan. Loogisessa katsannossa otsikkoa voi moittia pahoin ontuvaksi. Sellainen se nimenomaan onkin, hyvänen aika! Retorisesti ja poeettisesti se kuitenkin toimii kohtuullisesti. Retoriikassa pitää olla särmää aika ajoin tai (melkein) aina. Syy on mm. psykologinen. Asymmetria taitaa olla melkoinen ase vaikuttamisessa. Ainakin sanataidetta tämä väite mielestäni koskee.

Filosofi Seneca sanoi: "Kuolema on muutamien toive, monien lohdutus, kaiken loppu." Tässä havaitaan esimerkki retorisesti nousevasta kliimaksista (ja asymmetriasta). Sellainen sopii kelpo sofistin eli konsultin suuhun. Kumma, kun Seneca, toisin kuin maanmiehensä Titus Lucretius Carus, ei eksplikoi kuolemanpelkoa (horror vacui, kenofobia) tässä yhteydessä, mutta mitäpä siitä.

Jos noin on, kuten Seneca väittää, ei liene pahitteeksi miettiä, pitäisikö oma arvojärjestys laittaa uusiksi ja kääntyä viivyttelemättä lähimmän rakastavan konsultin eli päivystävän kanssaihmisen puoleen, kysyä neuvoa siitä, miten pitää elää lopun elämänsä, mihin alkaa uskoa kuin vuoreen. Toisaalta voi huomauttaa, että jos Seneca on oikeassa, on melkein tai tyystin se ja sama, miten on tähän asti elänyt ja miten lopun ajat elää. Tämänkin neuvon voi konsultti symbolista maksua vastaan ystävällisesti ja kenties nöyrästi antaa.

Virtus post nummos

Vaihtui vuosi. Arvot eivät ole vaihtuneet, eikä niiden järjestys. Sama on hierarkia, pyhä järjestys. Otin otsikon Horatiukselta, joka tahtoo sanoa, että hyve (virtus, kr. areté) tulee hyvänä kakkosena heti rahan jälkeen. Voi miten hienoa! Samaa mieltä oli Marx: vain rahan voimalla ja rahan päälle voidaan rakentaa henkisiä arvoja, kuten filosofiaa, runoutta ja muuta sellaista vapaa-ajan täytettä, josta esim. Paavo Lipponen ja yleensäkin "Das Man", minut mukaanlukien, pitää. - Otetaan tarkemmin: sinulla on värkeissä varaa olla hyveellinen, tehdä vaikka laupeudentyötä sitten, kun auditoijat uskovat, että taloutesi on kunnossa. Jos hoidat moitteettomasti raha-asiasi (sen ratkaisevat auditoijat eli konsultit), tunnet ehkä jopa pakottavaa tarvetta tehdä jotakin hyvää edes jonkun lajitoverisi eteen, olkoon hän sitten vaikka oma lapsesi.

Tuntemani humanistit ovat nikotelleet jonkun joskus sanottua, että raha on maailmassa tärkein asia. Vain se mahdollistaa muun. Vain raha antaa aikaa. Vain raha antaa ihmiselle mahdollisuuden tuntea itsensä ihmiseksi, kunnon humanistiksi, jopa "uomo universaleksi". Surkea on häviäjän, siis rahattoman osa, koska häneltä ihmisarvo puuttuu. Kovin epätasaisesti, täysin epäoikeudenmukaisesti on raha maailmassa jakautunut; sitä on tarpeeksi mutta enimmäkseen väärissä käsissä.

Rahan ratkaiseva merkitys, sen kaikkivaltius tajuttiin antiikissa ja toki myös pimeämmäksi moititulla keskiajalla. Joku onneton idealisti sanoi latinaksi: "In terra summus rex est hoc tempore nummus." Modernissa maailmassa raha on korkein kuningas. On se! Mikään ei ole muuttunut, ellei sitten muutokseksi (turhaan) lasketa sitä, että nykyään rahan merkitys on itsestään selvä ja ettei etiketti oikein hyväksy suoraa puhetta rahasta; esim. akateeminen elämä, konversaatio, edellyttää mukana roikkujalta säännöllisiä, hyviä tuloja ja varmuuden vuoksi vielä huomattavaa perinnöllistä varallisuutta useine kaupunkiasuntoineen ja järeine tukkimetsineen.