Näytetään tekstit, joissa on tunniste 'Johannes Angelos'. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 'Johannes Angelos'. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 7. joulukuuta 2008

Edustavat tavikset

Filosofi Hannah Arendt seurasi silmä kovana juutalaisia tehokkaasti haastaneen Adolf Eichmannin oikeusprosessia Jerusalemissa. 'Haaste', 'haastaminen' (konsulttitermejä), tarkoittavat tässä juutalaisten murhauttamista. Eichmann sai projektinsa kaaduttua kovan tuomion sikäli, kuin teloitusta siksi sopii laskea. Jos natsit olisivat voittaneet sotansa, he olisivat juhlineet Eichmannia suurena kansallisena heeroksena. Arendtin huomiota kiinnitti Jerusalemissa varsinkin se, että Eichmann totesi kylmän rauhallisesti ja konsultatiivisen edustavasti tehneensä velvollisuutensa, toimineensa niin, kuin käskystä piti toimia ja tulosta tehdä konsulttien isoeleisesti viitoittaman mission, strategian ja vision mukaan. Paremmin ei kukaan olisi voinut puolustautua. Ei tietoakaan katumuksesta. Eichmann kohtasi arvokkaasti, roomalaismiehen tyyliin, kuolemansa. Hänen tuhkansa heitettiin miltei kunnioittavasti Välimereen, mutta se tapahtui aikana, jolloin luonnon saastuttamisesta tuskin paljoa puhuttiin.


Katumus, kuten yleensäkään korkea moraali (velvollisuus on muuten yhtä hyvin ellei paremminkin pahe kuin hyve) ei totisesti kuulu liike-elämän menestyskuvioihin: niissä operoidaan (Nietzschen) sanoin "hyvän ja pahan tuolla puolen". Sota muuten on aina ollut, on nyt ja tulee aina olemaan liiketoimintaa. Kyllä konsultit sen tietävät, mitä taviskansa tuskin voi tajuta.



Eichmannissa puhui ja loisti Das Man, minkä Arendt, natsi-ideologiaa yhteen aikaan kannattaneen Heideggerin oppilas ja rakastajatar (kaiken aikaa hyvän ja pahan tällä puolen) oitis tajusi. Ja siitä Arendt sai maksaa kalliin hinnan. Arendt menetti ison osan (sentimentalismiinsa sortuneita) juutalaisia ystäviään, kun hän ymmärsi "liikaa" Eichmannin tavis-luonnetta eikä leimannut tätä demoniksi. Niin sanottu "paha" näyttäytyy moderniteetissa enää, korosti Arendt, vain banaalina, Das Manille luonnostaan asiaan kuuluvana ja trendikkäänä vulgarismina. Vulgarismia ei muuten saa kutsua vulgarismiksi. Sitä kutsutaan moniarvoisuudeksi (pluralismiksi) tai paremminkin demokratiaksi. Latinan 'vulgus' tarkoittaa kansaa, rahvasta, enemmistöä. - Meillä Suomessa Das Mania, matti ja maija meikäläistä paapovat näin suhteellisen rauhan oloissa sellaiset ohjelmat kuin YLEn 'Ihan perheestä' , jonkin toisen palveluntarjoajan 'Maajussille morsian' tai 'Sinkkuäidille sulhanen', aiemmin 'Kymppitonni' jne). Myös 'Linnan juhlat' on Das Manille mannaa, "must", "pakko seurata". Ja kuten eilen nähtiin ja myös kuultiin, juhlavieraiden joukossa loisti erityisesti "Das Man", asianomaisen edustajan yhteiskunnallisesta asemasta tai varallisuudesta tai varattomuudesta lainkaan riippumatta.



Mika Waltari muuten ajatteli aivan vakavasti mm. 'Johannes Angelosta' kirjoittaessaan, että oikeastaan vain Das Man eli hänen partikulaarinen edustajansa (kukin tapaus) jää eloon, selviäjiin kuuluu, kaikkina aikoina. Toisaalta Eichmannille tuli noutaja, kuten sanoin, mutta eipä olisi tullut, ellei hän olisi jäänyt kiinni. Kiinnijääminen on menestyjän ainoa uhka, ja menestys voi kääntyä katkerasti tappioksi, kun kaikki projektit eivät mahdu tähän maailmaan.



Mainitsen lopuksi Heideggerin käsityksen, jonka mukaan "Das Man" hallitsee jokaista, kuta enemmän, kuta vähemmän. Sokrates sentään sanoi pystyvänsä pitämään orgaaniset motiivinsa kurissa; hän ei kompromisseja tehnyt. Heideggerille ei voi laskea kunniaksi sitä, että hän eräässä vaiheessa lähti intomielisesti natsien kelkkaan; hän halusi jokaisen Das Manin tavoin lukeutua menestyjien seurapiiriin.

tiistai 19. kesäkuuta 2007

STOA PERUSTELEE ITSEMURHAN

Antiikin stoalaiset kutsuivat itsemurhaa "järkeväksi lähdöksi" (eúlogos exagogé, rationalis e vita excessus). Latinaksi itsemurha on joko mors voluntaria tai (vasta sydänkeskiajalla yleistynyt) suicidium. Joissakin tilanteissa asutaan ulos elämästä oman käden kautta. Hyve (areté, virtus) on monelle stoalaiselle periaatteessa aina ja käytännössä joskus tärkeämpi kuin itse elämä. Stoalainen viisas ei tuomitse kuolemaan itseään, kuten ei ketään toistakaan. Mutta Kohtalon tahtoa tulee noudattaa. Filosofi odottaa merkkiä Jumalalta. Saatuaan sen hän palaa ilomielin luonnon kiertoon. Pitää rakastaa kohtaloaan. "Kohtalo johdattaa halukasta, vastahakoisen se repii väkisin mukaansa." Sanonta on roomalaisen Senecan, ja sen on kulttuurifilosofi Oswald Spengler ottanut motokseen. Moderni "das Man", pitää ehkä rakkautta kohtaloon masokismina.

 
Vapaaehtoisen kuolon oikeuttaa taistelu oman maan tai ystävien puolesta - samoin kuin (ihmisarvon vievä) sietämätön tuska tai parantumaton sairaus. Niissä itse Jumala / Luonto näyttää ihmiselle tien. Sokrates taisi kärsiä hartia-, selkä- ja niskavaivoista. Ja kaipa lemmentoimet eivät korkeassa ukkoiässä ottaneet sujuakseen. Nuoret ajoivat ohi taisteltaessa kauniiden kehojen suosiosta. Antiikissa Sokrateen kuolemaa (399 eaa) pidettiin varsin yleisesti itsemurhana. Sokrates oli aistillinen ja rohkea mies. Kun elämän ns. laatuaika loppui, Sokrates lähti. Miksi jatkaa elämää, kun se vaipuu kasvin tai ainakin "das Manin" tasolle? - Sokrates tahtoi myös päästä filosofian marttyyriksi. Hänestä tuli miehisen hyveen malli (parádeigma) Kreikan ja Rooman viisaille.

Minustakaan elämä ei ole jatkon arvoinen kaikissa oloissa ja joka hintaan. Stoan analyysi kehitti viisi argumenttia (perustelua). Ne oikeuttivat aktiivisen lähdön; niitä voi käyttää logiikan harjoituksissa. Stoalaiset rinnastivat elämän pitoihin (sympósion). Analogia toimii tässä kohtuullisesti, mutta se ei koskaan todista mitään. Siis: vieraita poistuu pidoista 1) äkillisen tarpeen, kuten ystävien kylääntulon takia; 2) meluisaa ja kiroilevaa sakkia tunkeutuu juhlatiloihin; 3) ruoka paljastuu kehnoksi; 4) ruoka loppuu kesken kaiken; 5) muut pitovieraat hoipertelevat silmät ristissä.

Aivan vastaavasti Stoan mies antaa pois elon lahjan, kun 1) kutsu kuuluu ja hän pääsee miehisesti ja kollektivistisesti uhrautumaan isänmaansa (patrís, lat. patria) puolesta; 2) hän joutuu tyrannin silmätikuksi; 3) vakava sairaus rajoittaa kehon toimintoja; 4) köyhyys vie hänen ihmisarvonsa. Hänen ihmisarvonsa vie myös 5) hulluus, joka on sielun juopumusta (oik. kastumista).

Hyvä elämä (konsultin 'laatuaika' < quality time) on sitä, että 1) osoitetaan kollektivistisia hyveitä (aretaí, virtutes) ja 2) tyydytetään individualistisesti keholliset tarpeet. Kun kvaliteetti menetetään, alkaa tuska ja vaiva (sa Qual, ru kval). Epäelämästä astutaan yksisuuntaisesti Kuoleman maahan (vaikka epäelämän voisi koettaa palauttaa oikeaksi elämäksi). Moinen luopumisen filosofia sopii vaikeisiin oloihin, joita ei aina pysty normalisoimaan.
 
En ole löytänyt parempia perusteluja, vaikka olen ahminut tuhansittain sivuja eksistentialistista kirjallisuutta. Toistan kuitenkin, ettei analogia sinänsä todista koskaan yhtään mitään. Silti se saattaa retoriikassa vakuuttaa. - Eksistentialismi ei edusta tiukkaa tiedettä vaan retoriikkaa ja elämänfilosofiaa. Metodit ovat "heikot" kaikissa ihmistieteissä / sumean logiikan alueella. Metodien heikkouden korvaa hyvä tyyli.

Yksilön hulluus heijastaa koko yhteisön sairautta. Yksilö suhtautuu yhteisöön kuten mikrokosmos makrokosmokseen. Onhan se näkemys sekin eikä yhtään huono. Sopii tosin ajatella mahdollisuutta, että vain filosofi olisi sairas ja hullu, kun taas yhteisö eli jättiläiskokoinen "das Man" olisi kaikissa sielun ja ruumiin voimissa.

 
Rooman keisariajalla poliittisen vapauden menetys sai liian monen stoalaisen muuttamaan autuaampiin pilarihalleihin. "Järkevän lähdön" periaate johti itsemurhaepidemioihin. Sitten nousi vastareaktio: stoalaisen tuli seistä "elämän vartiopaikalla" viimeiseen mahdollisuuteen asti, vaan ei kauemmas.
 
Sellaisia sotureita on Mika Waltari kuvannut teoksessaan 'Johannes Angelos' (1952). Se kertoo riipaisevasti Konstantinopolin viime hetkistä kreikkalaisena kaupunkina. Uljaasti taistelleet italialaiset palkkasoturit kiiruhtavat laivoihinsa ja purjehtivat kotia kohden. Kaupunki, Pólis, on jo menettetty. Eikä ilmaiseksi ehkä kannata taistella menetetyn asian vuoksi.
 
Muinaisen Rooman armeija muistetaan tiukasta kuristaan. Jos legioonalainen yritti itsemurhaa, mutta epäonistui ja hänet pelastettiin elämälle, hänet teloitettiin. Itsemurha katsottiin karkuruudeksi.