Kuolema piirretyssä ohjelmassa

Kerroin sarjan edellisessä tekstissä ihmisestä, joka hänen omissa hautajaisissaan lyötiin (varsin mielekkäästi) hengiltä; hän heräsi, valekuollut kun vain oli, saastuttaen pyhän toimituksen. Niin ei olisi saanut käydä, mutta kun niin pääsi käymään, hänen täytyi hyvittää tekosensa, jotta hautajaisina alkanut proseduuri olisi kunniallisesti viety hautajaisina kauniiseen loppuun asti. Ja onneksi niin kävikin; viimeisiksi tarkoitetuista jäähyväisistä tuli oikeasti viimeiset jäähyväiset. Biokoneesta (elävästä ihmisestä) tehtiin biojäte (kuollut ruumis). Sielu eli nykykielen mukaan ohjelmisto pimeni. Tapaus kirjataan triumfiksi molemille osapuolille, sekä vainajalle että saattoväelle.

Idean tekstiin sain romanialaisesta piirretystä ohjelmasta, jonka olin nähnyt Suomen televisiosta joskus kultaisella, totalitaristisella 1980-luvulla. Muutin muuttujat. Muistikin on voinut tehdä tehtävänsä, kuva vääristyä aavistuksen, mutta tuskin paljoa. Ymmärrän hyvin niitä, jotka pitävät koko tarinaa absurdina tai (suomeksi) sairaana. Elämä itse taitaa olla sairaus; ennuste on huono; elämä päättyy kuolemaan. - Ei siitä muuten niin kauan ole, kun ihmisiä Euroopassakin haudattiin sekä tahallisesti että vahingossa elävältä. Moraali tuskin on siitä parantunut, mutta lääketiede on - siinä määrin, ettei klaustrofobiasta kärsivien liene syytä vaipua suorastaan epätoivoon, kun he ajattelevat edessä siintävää hautaustaan, ihmiselon tähtihetkeä.

Kreikkalaisessa ja roomalaisessa (ja muussa) mytologiassa kerrotaan Feeniks-linnusta. Se tekee aktiivisen itsemurhan omissa hautajaisissaan; sen täytyy polttaa itsensä, jotta se syntyisi uudelleen omasta tuhkastaan. Kirjoitin pyhästä linusta joskus Parnassoon ja toisen kerran Scriptaan.

Kaikki hyväksi kääntyi

Erään kerran vainaja saadaan arkkuun ja haudalla veisataan Luojan ja Ihmisen ylistystä. Itkua siinä vääntävät herkimmät, ja kivikasvojen naamari jotenkin rakoilee. Mutta kesken sen viime virren arkku alkaa täristä; siihen loppuu veisuu. Ihmiset katsahtavat toisiinsa. Sekaisin ovat pasmat (skeemat) menneet. Yhteisen vihan puuska nousee kuin tuuli kirkkomaalle, kun kuolleeksi luultu huutaa, rukoileekin apua. "Minähän se täällä olen! Auttakaa Herran nimeen!" Ja kyllä häntä autetaan. Rakastava suku nuijii yhtenä miehenä ja naisena kuolleista heränneen niin tehokkaasti ja tulosvastuullisesti, että tämä kuolee sataprosenttisesti, ellei ylikin, mutta varmasti viimeisen kerran. Sitten veisuuta jatketaan. Muita välikohtauksia ei merkitä raporttiin. Sukulaiset, ystävät ja työtoverit astelevat hyväntuulisina seurakuntasaliin syömään ja juomaan.

***

Jos olisi päässyt niin käymään, että suku olisi viime hetkellä paljastanut arkun sisäisessä tarkastuksessa tyhjäksi, urakoitsija olisi lahjottu myymään käyttövalmis ruumis. Toisaalta joku elävistä olisi voinut suostua erkaantumaan maailmasta jo etuajassa ja päästämään muut pälkähästä. Ja vielä: arkku olisi voitu yhteisestä sopimuksesta neuvokkaasti siunata tyhjänä haudan lepoon. Innovatiivinen valhe olisi saattanut mennä täydestä Tuomiopäivään saakka.

"Väärä vainaja"

Menneen torstain Ilta-Sanomat uutisoi, että väärä vainaja oli jossain tuotu hautajaisiin. Pahalta tuntuu, kun tällaista pääsee sattumaan. So unheimlich! Voi sentään! Sitä se kiire teettää, ja kiirettä piisaa teknologisen maailmanajan hautaustoimessa. Olisin mieluusti suonut, ettei vainajan identiteetti olisi paljastunut. Toiselta puolen filosofi tahtoo korostaa, alleviivata ja tähdentää sitä tosiasiaa, että vainaja oli kuin olikin oikea, mutta saattoväki pahan kerran väärä. Toivottavasti kukaan ei ole ruvennut syyttämään aitoa vainajaa, saati purkamaan tähän vihaansa. Saapa nähdä, miten sille aidolle ruumiille eli raadolle (cadaver) käy. Pahimman vision mukaan se kaivetaan ylös, laitetaan säkkiin ja kuljetetaan pois pyhältä kirkkomaalta torvien soidessa ja tavisten huutaessa solvauksia pitkin katuja ja tienvarsia; sitten raato juhlavasti kirotaan torilla, poltetaan ja jäännökset heitetään kaatopaikalle. - Thales opetti elämän ja kuoleman perustavaa samuutta. Eipä näytä hänen oppinsa perille menneen, kun tyhjästä numero tehdään, tyhjästä maksetaan ja tyhjää luetaan.

Vain luonnonhistoriaa

Rudolf Eucken (1846 - 1926), humanisti & idealisti, sanoi aivan oikein, että ihmiselo ja kulttuuri saavat tarkoituksen vain siitä, että postuloidaan, otaksutaan vahvasti henkielämän todellisuus. Henkielämä murtautuu Euckenin mukaan esiin historiassa; sehän se nostaa ihmisen luontotason yläpuolelle. Voi sentään, mitä toiveajattelua ja harhaoppia! Kaikkea ne saksalaisetkin keksivät. Rangaista pitäisi vääriä julistajia, ellei se olisi myöhäistä, mutta oikeastaan he ovat jo rangaistuksensa kärsineet. Meillä ei ole kertakaikkiaan mitään takeita henkielämän olemassaolosta. Humanismi, kuten kaikki idealismi, kuuluu eiliseen. Ja sinne kuuluu myös kristinusko, kunnes viimeinenkin tavis, "Das Man", tajuaa siitä luopua. Materialismista, siis filosofisesta(kin) materialismista, on tullut päivän tunnussana ja ihmiskunnan lopullinen vakaumus; siinä uskonto ja tiede osuvat yksiin. Temporibus generi humano extremis, religio & scientia coincidunt. - Tieteellisestä uskonvarmuudesta voi käyttää termiä religio. Kristinusko edusti aikansa lapsekasta taikauskoa (superstitio). Primitivisissä ja virikeköyhissä oloissa tarvittiin kristillistä taikauskoa, vaan eipä tarvita enää.

Sosiobiologi Edward O. Wilson osoittaa vakuttavasti, että elämä, ihmisenkin elämä, on silkkaa luonnonhistoriaa. "Kehitys" (evolution) tarkoittaa aineellista, mekanistista ja ohjelmoitua prosessia ja projektia. Ne jotka uskovat jumalan eli Mister Sebaotin tai paholaisen luomistyöhön, pettävät itseään ja vielä tietämättömämpiä lapsiaan. Jumala on (occamilaisen säästön periaatteen mukaan) täysin turha oletus. Eikä ihminen ole suinkaan ilmaantunut Tellukselle jonkin humanistis-kognitivistisen itsetoteutuksen vuoksi. Ihmiset eivät ole olemassa, he eivät eksistoi itseään varten. Kaikki organismit, sikäli kuin ne lisääntyvät, vain toimittavat "eteenpäin" ne samaiset geenit, joiden satunnaisia ja täysin ohimeneväisiä kantajia organismit itse ovat. Ihmisen "tarkoitus" on vain lisääntyä (ja mahdollisesti nauttia nuptiaalisista ja ekstranuptiaalisista ja muista iloista, kuten kulutuksesta ja menestyksestä).

Geenit ovat virtuaalisesti kuolemattomia. Niille kuuluu pääosa evoluution teatterissa. Kukin elimistö eli siis vieraileva tähti sivuosassa (sic!) on DNA:n keino, instrumentum (organon) tuottaa lisää sitä itseään, siis DNA:ta. Turha udella lapsosen lailla, mitä varten DNA on olemassa. Se vain on, sanoo lakonisesti Svante Folin, sosiobiologian tutkija lahden takaa.

Tellus-planeetalla on sattumoisin ilmakehä. Jos se puuttuisi / olisi puuttunut, ei orgaanista elämää olisi päässyt syntymään eikä näitä blogeja sen kummemmin kirjoitettaisi kuin luettaisikaan. Eikä televisiosta ja radiosta ja muista tuuteista tulisi tavantakaa luonto-ohjelmia ja -iltoja iltojen päälle. Eikö luonto olekin ihmeellinen?

Rigor mortis

Kuolema oli filosofian Muusa Sokrateelle, Heideggerille ja Carlos Castanedalle. Minunkin lienee hyvä treenata kuolleena olemista niin kauan, kuin aikaa vielä on. Asetun sänkyyn selälleni, suljen silmäni ja ajattelen, etten niitä enää olisi avaava; sanon latinaksi: "Mortuus sum"(ind.perf.) ja saman kreikaksi (mitä en nyt luvattoman vajailla taidoillani kykene tähän kirjoittamaan; en ole edes pituusmerkkiä opetellut tarkkaa transkribointia varten). Jäseniin on levinnyt torpor, enkä pysty liikkumaan. Tietoisuus kirkastuu ensin, kunnes tunnen räjähtäväni atomeiksi. Sitten kaikki pimenee. Minua ei enää ole aistimassa sitä, että rigor löystyy ja mätäminen alkaa. Luonto tahtoo, että biokone "kehittyy" biojätteeksi. Ja biojätteen käsittely työllistää väkeä, joka tähyää luottavaisesti tulevaisuuteen. Jätealalla tehdään vahvistuvaa tulosta. Hautajaisista tosin luovutaan, mutta onneksi laki pakottaa bioromut käsittelemään. Osa menee kierrätykseen, osa ikuiseen kadotukseen.

Te tiedätte tai olette ainakin kuulleet sanottavan, että kirveellä on työtä tässä maassa ja maailmassa. Tein tässä eräänä päivänä ja vielä sitä seuraavana päivänä halkoja. Pölkyt olivat niin paksuja, pahkaisia ja kuivia, että työtä teetti. Koivut oli pihasta sahattu pois; ne kun pimittivät kesäisen näkymän tehden elämän vielä kaksin verroin synkemmäksi, kuin se itsessään näytti. Kymmenenkin kertaa piti polkkyä jos toistakin lyödä olan takaa, ennen kuin se suostui halkeamaan. Hakkasin kuin viimeistä päivää, ja urakka valmistui ennen, kuin viimeinen päivä koitti.

Serkkuni Kalevi oli kertonut halonteon ainakin häntä rentouttavan. Minulle kävi toisin. Jäykistyin niin hartioista ja niskasta, että kärsin viikon ja jouduin käymään hierojalla peräti kolmena perättäisenä päivänä, ennenkuin jumitus helpotti. Oli siinä esimakua kuolonkankeudesta. - Pilkkimiehillä ahvenet näkyvät avannon vierellä käppyröityvän mihin asentoon sattuvat, kun jäinen kuolema saaliinsa korjaa ja kärsimys loppuu. Hyvä on kylmään kuolla, ja jokainen asento käy postmodernismissa ja järven jäällä. Anything goes. Ja silti kuolema on elämän tarkoitus. Jos pidätte tätä liioiteltuna, todettakoon, että kuolema on elämän loppu (télos, finis). Jokainen elävä olento on koodautunut kuolemaan; hänen kohtalostaan ei Luonto piittaa tippaakaan. Luontoa kiinnostaa vain geenien levitys, ja siitä aktista hedonismin rahastavat konsultit neuvovat meitä taviksia ottamaan irti kaiken ja vähän lisääkin.

Latinan 'mors' on sukua suomen marrakselle (vrt. marraskuu). 'Mors' on genuksensa puolesta feminiini; kreikan thánatos on maskuliini.

Astutaan pois olemassaolosta

"Kuinka Jumala tai Paholainen tohti keskeyttää ei-olevan pyhän levon luodakseen loputtomasti kärsimystä ja tuskaa?" Tämä Schopenhauerin retorinen kysymys demonisoi kristittyjen jumalan; konsultti Jahve ja konsultti Saatana ovat yksi ja sama, pahansuopa persoona; hän se tekee elämän meille lisääntyvässä määrin surkeaksi. Tämä "meidän" eli Jahven tai Mister Sebaotin maailma on meille pahin mahdollinen. Kunnon pessimisti haikailee olemattomuutta, pääsyä ei-olevan lepoon (joka onneksi kerran vääjäämättä koittaa, kun ihmislajin taru päättyy, mutta voidaan kysyä, eikö moista projektia tulisi nopeuttaa). Nyt intellektuellin kuuluu sanoa, ettei Mister Sebaot Demon eksistoi muualla kuin (metafyysisenä projektiona) "Das Man"-ihmisen eli taviksen aivokuorella (cortex). Giacomo Leopardi runoilee luonnosta, ihmisen kavalasta äitipuolesta (noverca). Meikäläinen intellektuelli tyytyy sanomaan, että ihmisenkin elämä, kulttuureineen kaikkineen on pelkkää luonnonhistoriaa, joka kosmeettisesti peitetään ja lapsilta puuhamain salataan, kunnes nämä pian itse totuuden oivaltavat; tässä auttaa hienosti moderni, läpinäkyvä ja kaikessa avoin elämänmuoto. Upeaa! Elon raadollisuus ja väkivalta räjähtävät silmille; pessimismi vahvistuu avoimuuden mukana. Se on jo saanut hyväksytyn statuksen jo kaikkialla muualla paitsi yliopistolla. Ei elämänmeno hyvältä näytä, ei sinnepäinkään, kun seuraa uutisia siitä, mitä maailmalla tapahtuu. "Päivämme ovat luetut." Dies nobis sunt enumerati.

Eduard von Hartmann kehaisee ovelasti, että maailmamme on paras mahdollinen, jos toki ratkaisevasti huonompi kuin ei-oleva, olemattomuus. Eräänä päivänä ihmiset saavat (tyyliniekkana Schopenhauerin ja Leopardin rinnalle pääsevän) von Hartmannin mukaan kaikki, vaikeimmatkin projektinsa valmiiksi keksimättä enää ainuttakaan uutta tilalle. Konsultit kuolevat aikanaan sukupuuttoon. Ja elämään väsynyt ihmiskunta astuu yksimielisesti pois olemassaolosta, mutta minusta von Hartmannin visio kärsii, ainakin näillä näkymin, hänen liiallisesta optimismistaan. Tähän hän huomauttaisi, että jokaiikan ja -likan intomielinen osallistuminen, sitoutuminen maailmaan niin pienessä kuin suuressakin jouduttaa automaattisesti viimeistä päivää & ja pohjustaa viisasta lähtöpäätöstä. Kukaan ei, Herra Sebaot Demon paratkoon, saa jäädä istuksimaan kädet ristissä. Vetkuttelu pitää lailla kiellettämän. Kaikkien on syytä jo nyt elää niin kuin viimeistä päivää rahastavien konsulttien komentoja seuraten. Teknologia auttaa, koska se pakottaa meidät elämään yhä nopeampaan tahtiin. Kiitos keksijäneroille, kiitos toisenkin kerran. Voidaan myös kasvattaa miljardit tavikset (Das Manit) filosofeiksi, kunes kaikki ovat vapaaehtoisesti valmiit luopumaan elämän "lahjasta". Onhan se kaunista, että me odotamme, kunnes vähäisemmät veljemme ja sisaremme kypsyvät valmiiksi lähtöön. Rakkaus voittaa. "Omnia vincit amor." Joku silti muistanee Arnold Toynbeen varsin rohkean muotoilun, että sivilisaatiot (kulttuurit) tekevät kukin vuorollaan hitaan itsemurhan, mikä vaikuttaa häijymmältä, kuin Toynbee, kovin uskova kristitty, tarkoittaa. Itse kannatan agnostikko Oswald Spengleriä. Ja jos joku haluaa terapoivasti itkettää yleisöä, Spengler, suggestiivisen tyylin ja kirjallisen retoriikan mestari, on tosi otollinen valinta luennon tai muun puheen aiheeksi. Toynbee on lattea ja - kuten sanoin - kristitty; ei häntä enää voi lavealle tielle käännyttää, kun hän on kuollut ja kuopattu. Ei Toynbee ollut mikään suurten sanojen ystävä, kuten ei ollut myöskään Immanuel Kant.

Ingemar Hedenius (1908-1982) pitää elämää sokeana, pahana ja mätänä, jos toki myös kauniina. Tämä viisas Uppsalan professori toivoo, että keksitään jokin keino niin, että ihmiskunta voi päättää kivuttomasti päivänsä. Tuskaa ei kaiken jo koetun jälkeen saisi kenellekään aiheuttaa. Hedenius peräänkuuluttaa humanistista lopetusprojektia; hän ei ole saanut vielä poliitikkojen & ja teknokraattien rintamaa puolelleen, rahastavista konsulteista puhumattakaan. Vaatii paljon hikeä ja kyyneleitä ja mitä ilmeisimmin myös verta, ennen kuin koko ihmiskunta voidaan nukuttaa yhtäaikaisesti euforistiseen kuolonuneen. Ruotsissa on asioista voinut keskustella paljon avoimemmin kuin Suomessa, jossa Pentti Linkola on saanut porttikiellon Tampereen yliopistoon. Toki hän siellä incognito käväistä saa, mutta esiintyminen on häneltä kielletty. Kampuksella tiedetään jo kertoa Linkolan tulosta puhumaan Telakalle, jonne yliopistopopulaa painuu häntä kuuntelemaan, ja on syytäkin yliopiston sinne illaksi vaivihkaa telakoitua. Näet Linkola voi hyvinkin tietää paremmin kuin moni muu, siis "Das Man", missä mennään. Linkolassa, kuten yleensäkin pessimisteissä, on upeaa tyyliä, ollaanpa hänen asiastaan mitä mieltä tahansa. Pessimistit saavat korvikevoimaa ja -lohtua estetisoimalla luonnon ja ajattelemalla siitä suuria, miltei uskonnollisia ajatuksia. Korkea tyyli heillä kukoistaa; kaikki muu menee ja menetetään. Kovin on Suomi jäänyt kehitysmaaksi kirjallisen ja muunkin tyylitajun katsannossa. Esteettinen elin on Suomen pojalla ja tytöllä surkeaksi jäänyt. Ja kun näin on, he eivät, sitäpaitsi lisääntyvässä määrin tajua suuren tyylin mestareita, kuten vaikkapa Schopenhaueria, Leopardia ja Spengleriä. Suomalainen koululaitos, yliopistoa myöten, sanoo ihmisille, että he saavat ja heidän pitääkin kirjoittaa, miten sattuu ja mistä ikinä lystäävät silloin harvoin, kun enää ylipäänsä kirjoitetaan, koska kaikki, kunhan se on arkista ja yksinkertaista, käy. Muu ei käy; siis perinteinen tyyli ei käy mitenkään. Muuan professori toi ns. sosiaalisen kieliopin Amerikasta. Hän ja se löivät heti läpi lupaamalla laatuaikaa. Hurraa! Sosiaalisessa kieliopissa ei opetella perinteistä, vaikeaa, latinalähtöistä muoto-uskollista syntaksikielioppia; kielioppi heitetään kaikkine normeineen menemään. Kirjatkin ovat kyytiä saaneet, koska he, "Das Manin" edustajat, ovat keksineet, että kirjat estävät "Das Manin", taviksen oppimisen ja "elämänläheisen" kommunikoinnin kuten myös kirjoittaminen sen kuulemma estää; siksi keskitytään puhumiseen, jutusteluun. Vain sen nämä gurut kelpuuttavat oikeaksi kommunikoinniksi, "up to date". Kysykää tarkemmin professori Auli Hakuliselta ja professori Anna Mauraselta, koska he tuntevat sosiaalisen grammatiikan pohjia myöten. He ovat tehneet Suomen tieteen historiaa ja ansaitsevat siitä halaukset. Seuratkaa myös silmä kovana ostoskanavia TV-kolmoselta ja TV-neloselta sekä viihdeohjelmia kaikkinensa. Vulgarismi on päivän tunnussana ja se avaa kaikki ovet. Laatuaikaa! Minusta ei ole vastaamaan Hakulisen ja kumppanien tivaamiin "ajan haasteisiin". Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis; horoskooppimerkkini on peruuttamattomasti väärä. Jos se olisi oikea, olisin ajannut jo vuosikymmenet vulgarismin asiaa uraohjuksena toisten joukossa ja muille mallia tai jopa keppiä tai ainakin porkkanaa näyttäen. Onneksi laatuaika on toteutunut ilman minun ponnistuksiani tai huolimatta minun vastustuksestani. Kehittäkääpä lisää "laatuajan rakenteitanne", olkaa niin hyvät, niin saadaan tämä maailma valmiimmaksi.

PS. Muuan uneksija sanoi päiväkirjassaan nimenomaan pessimistien argumentteja niin vahvoiksi, jopa tieteellisiksi, että sydän niitä lukiessa särkyy. Mutta optimistien argumentit ovat paljastuva, elleivät ne ole jo paljastuneet, vain "retorisiksi", tämän sanan huononpuoleisessa merkityksessä.

"Sisilian iltamessu" (1282)

Asiakkaiden ja palveluntarjoajien hauras suhde voi katketa kuin kanan lento. Vuoden 1282 pääsiäisenä Sisilian asiakas-alkuasukkaat karkaavat saarelle asettuneiden fransmannien päälle; nämä vallanpitäjät (eli siis komentopalvelujen tarjoajat) ovat kohdelleet alkuasukas-asiakkaita kaltoin. Hybristä eli uhoa seuraa nemesis eli tuho. Osat vaihtuvat. Mister Sebaotin inspiroimassa lahtauksessa saa surmansa 8000 ranskalaista; Anjoun Kaarle menettää Sisilian, jota hän olisi mielellään rahastanut (riistänyt, nylkenyt) päiviensä loppuun. Kaunis on Sisilian ilta, latinaksi vesper, jos saan tuoda subjektiivisen käsitykseni näin poikkeuksellisesti julki. Suren, toki edelleen vain subjektiivisesti sitä, että ne ranskalaisrukat joutuivat kohtaamaan kuolonsa impromptu. Kaikkein pahinta on äkkikuolema; niin opetttavat kuolemisen taidon (ars moriendi) konsultit niin idässä kuin lännessä.

Historia mainitsee tapauksen hieman kaunistelevasti "Sisilian iltamessuna". Oikeassa kirkkomessussa syödään Kristuksen ruumista tai ehtoollisleipää hänen pyhän ruumiinsa representaationa ja juodaan Kristuksen verta tai viiniä pyhän veren edustajana (aivokuorella). Anno 1282 pääsiäisenä olisi pitänyt idealistien mukaan kauniissa Sisiliassa viettää "Jumalan rauhaa" ja lukita aseet kaappeihin. Mutta toisin kävi. Tuli ruumiita ja tuli verta. Tehtiin sentään tulosta, kuten asia konsulttikielellä on meillä tapana ilmaista. Ikävä vain, että tunnetusti pimeältä keskiajalta puuttui kunnon teknologia; lapsenkengissään taapersi vielä tieteen yhteiskunnallinen käyttö (eli teknologia). Sed ut deficiant vires, tamen est laudanda voluntas (temporibus sub sole universis).