Erään kerran vainaja saadaan arkkuun ja haudalla veisataan Luojan ja Ihmisen ylistystä. Itkua siinä vääntävät herkimmät, ja kivikasvojen naamari jotenkin rakoilee. Mutta kesken sen viime virren arkku alkaa täristä; siihen loppuu veisuu. Ihmiset katsahtavat toisiinsa. Sekaisin ovat pasmat (skeemat) menneet. Yhteisen vihan puuska nousee kuin tuuli kirkkomaalle, kun kuolleeksi luultu huutaa, rukoileekin apua. "Minähän se täällä olen! Auttakaa Herran nimeen!" Ja kyllä häntä autetaan. Rakastava suku nuijii yhtenä miehenä ja naisena kuolleista heränneen niin tehokkaasti ja tulosvastuullisesti, että tämä kuolee sataprosenttisesti, ellei ylikin, mutta varmasti viimeisen kerran. Sitten veisuuta jatketaan. Muita välikohtauksia ei merkitä raporttiin. Sukulaiset, ystävät ja työtoverit astelevat hyväntuulisina seurakuntasaliin syömään ja juomaan.
***
Jos olisi päässyt niin käymään, että suku olisi viime hetkellä paljastanut arkun sisäisessä tarkastuksessa tyhjäksi, urakoitsija olisi lahjottu myymään käyttövalmis ruumis. Toisaalta joku elävistä olisi voinut suostua erkaantumaan maailmasta jo etuajassa ja päästämään muut pälkähästä. Ja vielä: arkku olisi voitu yhteisestä sopimuksesta neuvokkaasti siunata tyhjänä haudan lepoon. Innovatiivinen valhe olisi saattanut mennä täydestä Tuomiopäivään saakka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti