Kerroin sarjan edellisessä tekstissä ihmisestä, joka hänen omissa hautajaisissaan lyötiin (varsin mielekkäästi) hengiltä; hän heräsi, valekuollut kun vain oli, saastuttaen pyhän toimituksen. Niin ei olisi saanut käydä, mutta kun niin pääsi käymään, hänen täytyi hyvittää tekosensa, jotta hautajaisina alkanut proseduuri olisi kunniallisesti viety hautajaisina kauniiseen loppuun asti. Ja onneksi niin kävikin; viimeisiksi tarkoitetuista jäähyväisistä tuli oikeasti viimeiset jäähyväiset. Biokoneesta (elävästä ihmisestä) tehtiin biojäte (kuollut ruumis). Sielu eli nykykielen mukaan ohjelmisto pimeni. Tapaus kirjataan triumfiksi molemille osapuolille, sekä vainajalle että saattoväelle.
Idean tekstiin sain romanialaisesta piirretystä ohjelmasta, jonka olin nähnyt Suomen televisiosta joskus kultaisella, totalitaristisella 1980-luvulla. Muutin muuttujat. Muistikin on voinut tehdä tehtävänsä, kuva vääristyä aavistuksen, mutta tuskin paljoa. Ymmärrän hyvin niitä, jotka pitävät koko tarinaa absurdina tai (suomeksi) sairaana. Elämä itse taitaa olla sairaus; ennuste on huono; elämä päättyy kuolemaan. - Ei siitä muuten niin kauan ole, kun ihmisiä Euroopassakin haudattiin sekä tahallisesti että vahingossa elävältä. Moraali tuskin on siitä parantunut, mutta lääketiede on - siinä määrin, ettei klaustrofobiasta kärsivien liene syytä vaipua suorastaan epätoivoon, kun he ajattelevat edessä siintävää hautaustaan, ihmiselon tähtihetkeä.
Kreikkalaisessa ja roomalaisessa (ja muussa) mytologiassa kerrotaan Feeniks-linnusta. Se tekee aktiivisen itsemurhan omissa hautajaisissaan; sen täytyy polttaa itsensä, jotta se syntyisi uudelleen omasta tuhkastaan. Kirjoitin pyhästä linusta joskus Parnassoon ja toisen kerran Scriptaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti