Amicitia aeterna

Cicero maalaa De amicitia -teoksessaan lukijan silmien eteen kaikki ne edut, jotka sisältyvät ystävyyteen. Loppuhuipennuksessaan hän sanoo: "Ystävyys luo toivorikasta valoa myös tulevaan aikaan eikä se anna masennuksen vallata mieltä. Se joka katselee mielessään tosiystävää, katselee tavallaan omaa kuvaansa: siten ovat myös poissaolevat läsnä, siten ovat köyhät rikkaita, heikot voimissaan ja - mikä kulostaa vielä oudommalta - siten jopa kuolleet ovat elossa. Niin kunnioittavin, muistelevin ja kaihoisin mielin ystävät heitä yhäti ajattelevat."

Latina oli Vladimir Uljanovin suuri intohimo ennen, kuin hän lähti politiikkaan ja alkoi latinalaisen retoriikkansa avulla "lukea lakia" tsaristiselle Venäjälle. Kutsumme häntä Leniniksi hänen oman eksistentiaalisen valintansa mukaisesti. Kaikki ei mennyt "marxismin Ciceroksi" nimetyllä Leninillä suorastaan erinomaisesti kuten ei mennyt oikeallakaan Cicerolla, joka lopussaan julistettiin henkipatoksi: Ciceron pää ja kädet spiikattiin pitämään puheita Rooman Forumin rostralle. Visibiliteetin, näkyvyyden periaate, toteutui käytännössä.

Ciceron kaulan oli hänen huvilansa lähistöllä sivaltanut poikki muuan tribuuni, jota Cicero itse oli vähän aiemmin oikeudessa voittoisasti puolustanut. Tribuunilla oli kylmä sydän mutta tarkka käsi. Vladimir Uljanovin osa osoittautui ilman muuta paremmaksi. Hän sai tiettävästi kuolla omaan sairauteensa käyttämättä tai saamatta toveri Stalinilta eräässä vaikeassa paikassa pyytämäänsä myrkkyä.

Vladimir Lenin on vuodesta MDCCCCXXIV (1924) maannut mustassa puvussaan kokonaisena ja missiotaan edelleen urbi & orbi, kaupungille ja maailmalle julistavana kaunopuheisena ruumiina Moskovan, uusimman Rooman Kremlissä. Hänen balsamointinsa sopi mainiosti uudelle imperaattorille, Stalinille, sitten kun senaatti eli keskuskomitea (eli Stalin) väärensi historiaa ilmoittamalla, että tehdastyöläiset olivat (niin sanoakseni) palautteen palautteessaan vaatineet Revoluution Isän konservoimista eli näytteillepanoa ikuisiksi ajoiksi.

Lenin ei olisi halunnut tulla balsamoiduksi, mutta Stalin katsoi ilmeisen eettisesti tai ainakin maksimaalisen visibiliteetin periaatetta soveltaen, ettei Leninin ruumis kuulunut tälle itselleen. Sitä se ystävyys teettää. Stalinin piti ikuistaa kaikkien ihmisten ja ennen muuta tehdastyöläisten ystävä, humanisti, latinisti ja Rooman edesmennyt tsaari.

HOC EST SOLUM CORPUS

[Teksti on neljää majuskelilla kirjoitettua sanaa lukuun ottamatta julkaistu Historian lehdessä (01/10) ja Aikalaisessa (3/2010)]

De "esse" in corpore

Luonnontiede sanoo ilmeisen lopullisesti vahvistaneensa, että ihmisen elo on ainoastaan ruumiissa eli, oikeammin, kehossa olemista. 1950-luvun alussa 'ruumis' herätti lääkäripiireissä närää. Ne suorastaan vaativat "up to date", että pikimmiten otettaisiin käyttöön 'keho' merkitsemään elävää ruumista, jolloin 'ruumis' rajoittuisi tarkoittamaan kuollutta ruumista. Ja niin "ruumiinkulttuuria" seurasi, tietysti ajanhengen mukaisesti, "kehonrakennus".

Uutiskynnys

Joku vanhus onnistui vaihteeksi makaamaan kuolleena Helsingin-asunnossaan yli puoli vuotta. Löytö tehtiin viime viikolla. Lehdet kertoivat tapauksesta varsin asiallisesti. On siinä saavutusta kerrakseen, kun saa mahdollisesti itse tekemänsä eksistentiaalisen valintansa ansiosta nauttia kotinsa hautarauhasta edes rapiat kuusi kuukautta. Kunnioitukseni! Mikä mahtaa olla tilanne kaupungin ja maaseudun vastaisessa vuosituhantisessa mittelössä?

Konsultit alleviivaavat, korostavat ja tähdentävät, että jokaisen pitää skarpata, koska muuten ei kunnian kukko laula YT-neuvotteluissa eikä elämässä muutenkaan. Miten kuollut voisi skarpata lisää? - Parhaassa tapauksessa niin, ettei häntä oikeastaan milloinkaan löydettäisi, mutta ihanteellista löytymättömyyttä voi tuskin perustella ekotekona, vaikka itse Cicero tai Lenin pitäisi aiheesta retorisen saarnan. Sanottakoon nyt vaikka niin, että on sitä parempi, mitä kauemmin (mutta ei loputtomiin) saa olla omissa oloissaan (vaikka tämä onkin ristiriidassa virallisen visibiliteetin ja transparenssin kanssa). Kaiketi useimmat vainajat, niin aktuaaliset, kuin virtuaalisetkin (eli potentiaaliset) haluavat löytyä, koska ihminen on Aristoteleen sanoin sosiaalinen olento. Pitääkö koteihinsa linnoittautuneita vainajia kritisoida turhamaisuudesta? Eikö vanitas (lat.) ole kuolemansynti, unum ex peccatis mortalibus?

Tosin vainaja ei silloin, jos häntä ei koskaan löydettäisi, myöskään koskaan ylittäisi uutiskynnystä. Toisaalta uutiskynnyksen ylittäminen ei välttämättä kuulu elämän tärkeimpiin asioihin. Epikuros puhui vakuuttavasti matalan profiilin taktisista eduista. Mitäpä tästä nyt sen enempää kirjoittamaan kuin ettei piilossa elämistä tule mielestäni kriminalisoida sen kummemmin kuin piilossa kuolemista ja piilossa kuolleena olemistakaan.

"Lopullinen ratkaisu"

Jopa Das Man saattaa hämärästi muistaa lukeneensa tai kuulleensa Saksan kansallissosialistien eufemistista puhetta "juutalaiskysymyksen (lopullisesta) ratkaisusta". Hitler ja kumppanit pyrkivät tahtotilansa mukaisesti ja teknologiansa avulla raivaamaan elintilaa (Lebensraum), mikä lupasi totaalista kärsimystä ja kuolemaa miljoonille "ali-ihmisille", mutta useamman konsulttipisteen arvoista ja auvoista laatuaikaa arjalaiselle rodulle.

Ingemar Hedenius kehitti edelleen Schopenhauerin pessimismiä. Hedenius argumentoi, että koska elämä, jopa ihmisen elämä, on sokea, paha ja mätä, sen aktiivista lopetusta kaikkien osalta voitaisiin hetikohta harkita, edellyttäen, että mahdollinen lopullinen ratkaisu tehtäisiin kohtuuajassa aiheuttamatta kipua, mieluiten hellästi. Olisiko siis ihmiskunnan ja kaiken elollisen kivuton, mieluiten hellä tai kerrassaan euforiselta tuntuva tuho eettinen teko? - Vastaus riippuu tietysti mm. siitä, montako pistettä tai tähteä kukin konsulttinsa neuvomana mieluusti vapaaehtoisessa kyselyssä antaa, jotta kaikki pääsisivät näkemään yhteislähdön hetkellä tähtiä. Sekin tässä ratkaisee, mikä käsitys ihmisestä ja elämästä kaikkinensa katsotaan kestävämmäksi kuin muut. Onko ihmiskunnalla oikeus antaa itselleen elon lahja maailmassa, jossa ei ole jumalaa?

Minusta tuntuu, että lottovoittajat ja muut, kuten omnipotenssi-illuusiosta ja piristeistä puhtinsa (potentia) ja nautintonsa saavat kilpaurheilijat ovat elämän jatkamisen kannalla. Kaiken jatkaminen on heistä mitä eettisintä. Mutta myös kaikki työn raskaan raatajat ja työttömät ja nälkää näkevät halunnevat pääsääntöisesti jatkaa nykyistä menoa toivoen, että hekin pääsisivät joskus maanpäällisestä laatuajasta osallisiksi, tuonpuoleisesta viis (koska sitä ei ole).

Quid viri virtus sibi voluerit

Epaminondas imperator Thebanorum, qui proelio apud Leuctra commisso Lacedaemonios devicit, clarissimus exstitit. Deinde cum Thebani iterum Lacedaemoniis bellum inferrent, Epaminondas omnium consensu denuo imperator declaratus est. Qui animos suorum religione excitandos arbitratus arma in templis affixa clam noctis silentio detraxit atque hac pia fraude persuasit militibus, cum illa abesse viderent, caelestes iter suum sequi, ut ipsis bellum gerentibus auxiliarentur. Idem cum aput Mantineam post impetum in hostes factum ipse milites suos in prima acie pugnans duceret hortareturque, Lacedaemonii facillime, quis esset, cognoverunt. Quam ob rem eum solum universi aggressi sunt Lacedaemonii; neque hi prius proeliando destiterunt, quam Epaminondan hasta percussum concidere conspexerunt.

Ast ille ubi primum animam recepit et mortiferum vulnus se accepisse animadvertit, quaesivit ex amicis circumstantibus, an clipeus salvus esset et quae pars eo temporis momento superior esset. Posteaquam clipeum suum iam in tuto esse atque Thebanos hostibus fusis praeclaram victoriam reportavisse audivit, "satis", inquit, "iam mihi vixisse videor; invictus debitum meum naturae persolvam". Quibus verbis placide dictis hastam ex corpore extrahi iussit et confestim animam reddidit.

Virum vera memoria dignum praestitit se Epaminondas non tantum in bello sed in etiam in pace. Tanta inerat in eo parsimonia, abstinentia, integritas morum, ut nihil in supellectili praeter aenum et veru haberet. Et hic vir uxorem nunquam duxisse fertur. Cum a civibus quibusdam reprehenderetur, quod liberos ad usum patriae non relinqueret, virtutis bellicae memor respondit natam ex se pugnam Leuctricam. Quam non modo sibi superstitem, sed etiam immortalem fore.

Ruumis sensuurin kohteena

Kriitikko Lasse Koskela muistelee uudessa Hiidenkivessä (5 /2009, 45) kaipauksella anno 2000 kuollutta satiirikko Erno Paasilinnaa, jonka ystävä, Antti Tuuri, julkaisi vastikään teoksensa Lähikuvassa Erno Paasilinna (Otava 2009). Aikaa on totisesti päässyt kulumaan, mutta ajan kulku ei ehkä ole pahemmin muistoa kullannut.

Paasilinna oli ollut määrä laskea juhlallisesti Tervolan hautuumaan sukuhautaan. Mutta miten kävikään? - Paikallinen kirkkoherra kielsi Tuurin mukaan siunaustilaisuuden pitämisen sillä mielestään vahvalla argumentilla, että se Paasilinna "kirjoitti niin ikävästi kirkosta." Koskela sanoo luulleeensa noitavainojen ajan jo olleen ohi (ibidem). Koskela hieman liioittelee, mutta se kuuluu genreen.

Ruumis on toki kirkon kaiken näkevissä silmissä kantanut vastuun siitä hyvästä tai pahasta, mitä siinä aikansa asunut korkea ja kuolematon tai vain kuolevainen henkiriepu on omalle luonteelleen uskollisena muille tiettäväksi tehnyt.

Paasilinna sai sentään elää varsin hyvän elämän, ellen erehdy. Ja eivätkö ne kaikki Paasilininnat ole olleet melkoisia satiirikkoja suomalaista yhteiskuntaa kohtaan, siis nekin heistä, jotka nukkuvat viimeistä untaan siellä kolean Tervolan sukuhaudassa? Olisiko sinne pitänyt laskea juhlavin menoin vielä yksi satiirikkoruumis entisten viereen? - Hyvä sentään, ettei koko sukua ekshumoida.

Siunaustilaisuuden kieltäminen pitää laskea kunniaksi Paasilinnalle eikä kirkolle, joka, pelkään, lienee vajaassa vuosikymmenessä menettänyt asemiaan pohjolan perukoilla eikä vain Ruotsin suurissa kaupungeissa, joissa hautajaisista on kovin monessa tapauksissa luovuttu siksi, että ne ovat niin ikäviä ("såå trist, va?"). Rahaakin palaa, poltetaanpa ruumis tai ei.

Koskela lausuu kannustavasti, että "Paasilinnan kaltaisille satiirikoille olisi Suomessa paljon töitä". - Epäilemättä, mutta tänne sopii vain yksi satiirikko kerrallaan, hyvänen aika! Ja muistettakoon, että Paasilinna vei eläessään tilaa joltakulta toiselta, joten hänen väistymistään voi muotitermiä käyttäen kutsua eettiseksi teoksi. Jonkun toisen pitää nyt toimia satiirikkona eli tehdä siltä osin eettisiä tekoja ihmisen hengen hyväksi ja herroja pelkäämättä.

FINIS FIDEI

Non altera post hanc vita

Hegesias Cyrenaeus certam de vita morteque sententiam habuisse perhibetur. Vitam humanam expositam omnibus adversae fortunae telis plenissimam esse malorum et dolorum. A quibus incommodis mortem, quae sola esset amica universis animantibus, et nos homunculos serius aut citius abducere. Non solum corpora sed animas quoque morte dissolvi. "Mehercle", inquit sapiens ille, "mihi persuasum est optime nobis evenire, quod animae una cum corporibus exstinguantur!"

Tanta virtute oratoria sententiam suam Hegesias expressit, ut a rege Ptolomaeo de ea in scholis docere prohiberetur, cum aequo plures discipuli doctrina eius exaudita odio vitae capti essent atque sponte se occidissent.

Hegesiae fuit sodalis Theodorus, qui negans divos esse Atheos vocatus est.