"Lopullinen ratkaisu"

Jopa Das Man saattaa hämärästi muistaa lukeneensa tai kuulleensa Saksan kansallissosialistien eufemistista puhetta "juutalaiskysymyksen (lopullisesta) ratkaisusta". Hitler ja kumppanit pyrkivät tahtotilansa mukaisesti ja teknologiansa avulla raivaamaan elintilaa (Lebensraum), mikä lupasi totaalista kärsimystä ja kuolemaa miljoonille "ali-ihmisille", mutta useamman konsulttipisteen arvoista ja auvoista laatuaikaa arjalaiselle rodulle.

Ingemar Hedenius kehitti edelleen Schopenhauerin pessimismiä. Hedenius argumentoi, että koska elämä, jopa ihmisen elämä, on sokea, paha ja mätä, sen aktiivista lopetusta kaikkien osalta voitaisiin hetikohta harkita, edellyttäen, että mahdollinen lopullinen ratkaisu tehtäisiin kohtuuajassa aiheuttamatta kipua, mieluiten hellästi. Olisiko siis ihmiskunnan ja kaiken elollisen kivuton, mieluiten hellä tai kerrassaan euforiselta tuntuva tuho eettinen teko? - Vastaus riippuu tietysti mm. siitä, montako pistettä tai tähteä kukin konsulttinsa neuvomana mieluusti vapaaehtoisessa kyselyssä antaa, jotta kaikki pääsisivät näkemään yhteislähdön hetkellä tähtiä. Sekin tässä ratkaisee, mikä käsitys ihmisestä ja elämästä kaikkinensa katsotaan kestävämmäksi kuin muut. Onko ihmiskunnalla oikeus antaa itselleen elon lahja maailmassa, jossa ei ole jumalaa?

Minusta tuntuu, että lottovoittajat ja muut, kuten omnipotenssi-illuusiosta ja piristeistä puhtinsa (potentia) ja nautintonsa saavat kilpaurheilijat ovat elämän jatkamisen kannalla. Kaiken jatkaminen on heistä mitä eettisintä. Mutta myös kaikki työn raskaan raatajat ja työttömät ja nälkää näkevät halunnevat pääsääntöisesti jatkaa nykyistä menoa toivoen, että hekin pääsisivät joskus maanpäällisestä laatuajasta osallisiksi, tuonpuoleisesta viis (koska sitä ei ole).

Siunatut punaiset

Tänään 23.11.2008 kirkko siunaa Lappeenrannassa punakaartilaisia, niin sanoakseni vapauttaa pannasta tai interdiktistä ne urhot, jotka kaatuivat paremman isänmaan puolesta kansalaissodassa 1918. Aivan kohtuuton on kauan ollut heidän osansa ja arpansa, mutta iloittakoon siitä, että monet sielut pääsevät tänään varjojen tai jopa demonien joukosta valoon ja löytävät rauhan. Requiem aeternam! Konsultit yrittävät saada kansan kutsumaan rekviemiä supisuomalaisesti laatuajaksi. Minä toivotan heille menestystä, etten sanoisi peräti siunausta, heidän innovatiivisuutensa eli heuristisuutensa tähden.

Epäilemättä pyhä toimitus rauhoittaa eläviäkin; ellei se niin tekisi, sitä tuskin voisi sanoa tarpeeksi pyhäksi. Joku toveri saattaa näinä pimeinä päivinä pyörtää päätöksensä eikä eroakaan kirkosta. Joku toinen innostuu kirkon punakaartia kohtaan postuumisti osoittamasta inhimillisyydestä ja liittyy pyhään seurakuntaan, joka tarjoaa pelastuksen option. Extra ecclesiam nulla salus. Nämä sanat tarkoittavat erään Cyprianuksen noin anno 249 muotoilemaa eksklusiivisen pelastuksen oppia. Lukija tarvinnee filosofian maisterin paperit tai vastaavat tiedot tajutakseen nämä oppisanat, mutta vaikka hän ei niitä tajuaisikaan, pelastus on hänenkin ulottuvillaan. Niin on kirkko opettanut sekä vielä alleviivannut, korostanut ja tähdentänyt, että oikea usko on itsestään selvä asia. Historia, se mitä on tapahtunut, res gestae, panee tosin muistelemaan, mitä kirkko(kin) on aikain kuluessa tullut vallan- ja rahanhimossaan tehneeksi.

Jos muuten joku valkohenkinen edelleen kantaa kaunaa punaisille, niin häntä pitää pontevasti kovistella sanoen, että aloittamalla laittoman kapinan tai oikeutetun kansannousun riistäjiä vastaan Suomen puna-armeija antoi valkoisten hyveille ["hyville valkoisille"] mahdollisuuden loistaa mitä kirkkaimmin silloisessa pimeydessä. Ja kun siinä sitten kävi, niin kuin kävi, valkoiset pääsivät viettämään uljaan triumfin ja kohottamaan kiitolliset katseensa Jumalan tähtitarhoihin.

Itsemurhan eettinen herkkyys

Schopenhauer tarinoi, että Massiliassa ja Keoksella maistraatti antoi myrkkymaljan jokaiselle, joka kykeni loogisesti ja retorisesti eli siis akateemisesti esittämään, ettei juuri hänen elämänsä ollut enää jatkon väärti (vrt. Sokrateen "itsemurha"). Intellektuellien määrä oli paisunut liian isoksi. Tarvittiin "kirurgisia" poistoja, kuten viisaat konsultit ehdottivat. Ja saatiinhan niitä kysynnän ja tarjonnan lain mukaisesti. Tavikset saattoivat hengittää vapaammin; heistä muuten ei ole logiikan eikä myöskään retoriikan mestareiksi, eikä tarvitse ollakaan, herra paratkoon. Roomassa gladiaattorit olivat julkkiksia parhaasta päästä, etupäässä miehiä tietysti ja naisten ja tyttösten kestosuosikkeja, "suspiria". Kovin usein gladiaattori päätyi toki areenan ja sängyn asemesta itsemurhaan tajutessaan katkerasti, ettei Rooma naisineen kaikkineen ollutkaan hänelle mikään Unto Monosen satumaa. Tekivätpä gladiaattorit itsemurhia joukoittainkin. Kirjallisuudessa on niistä mainintoja säilynyt, ikävä kyllä tai mikäpä siinä. Roomalainen tavisyleisö pettyi raskaasti, kun se ei saanut nähdä luvattua laatuaikaista taistelua, kun areenalla oli parhaimmilaan tai pahimmillaan niin paljon verta, että lipsumisen estämiseksi tai minimoimiseksi hiekoitusta jouduttiin täydentämään kesken parhaan formula-ajon.

Kristinuskon erään tulkinnan mukaan elämä on jumalan lahja, eikä sitä sovi halveksivasti ja jumalaa pilkaten heittää pois. Otetaanpa maallisemmin: jokaisen työpanos tarvitaan, jotta tämä maailma saataisiin valmiiksi. Lähdetään sitten yhdessä, kun ei keksitä enää mitään projektia (Eduard von Hartmann). Työttömyys (kuten muutenkin rahattomuus ja sairaus ja elämän tyhjyys, yksinäisyys) tulee kuitenkin kovin pahaksi ongelmaksi ja on sekin eettisesti herkkä laji, olotila, josta ihmisarvo puuttuu, kuten luulen, mutta voihan sitä ihmisarvoa jostakin muusta koettaa itselleen toistaiseksi rakentaa, aina uudestaan joka aamu, kun "väistyy yö ja valkenee kirkas aamu" (Lessing).

Suomella ei asiantuntijoiden mukan ole hädän päivää. Mielenterveysongelmia on mutta ne ovat erään Hesarin asiantuntijakirjoittajan mukaan aivan maltillisella tolalla (HS 1.11. 2008). Onneksi olkoon, Suomi ja suomalaiset, jos kerran asiat ovat yhtä hyvin kuin ennenkin. On edelleen lottovoitto syntyä Suomeen, kuten eräs onneton ministeri sanoi (todistaen oikeastaan vain sen, että on lottovoitto syntyä ministeriksi Suomeen; tai on lottovoitto kuolla ministerin statuksella Suomessa, toisin kuin jossain Afrikan nälkämaassa, jossa ministeri näkee ainakin toisten näkevän nälkää niin, että pahaa tekee).

Itsemurhia tehdään meillä edelleen noin tuhat vuodessa. Ongelmaksi näkyy tulleen "laajennettu itsemurha", kun itsemurhakandidaatti ei uskalla kuolla yksin vaan tappaa "sosiaalisesti" joukon mukaansa. Ja niin nämä suomalaiset gladiaattorit saavat tukea toisistaan taistellessaan Haadeksen kunnian kentillä.

Itsemurha pitäisi määritellä uudelleen. Sen kriminalisoimista pohditaan kapakkakeskusteluissa. Jos muinaisen Rooman legioonasotilas epäonnistui itsemurhayrityksessään, jäi kiinni ja pelastettiin elämälle, hänet teloitettiin. Itsemurha rinnastettiin niissä barbaarisissa oloissa kiintoisasti rintamakarkuruudeksi.

Tuleman vuoro on nyt. Oikaisen kaksi, kolme mutkaa ja sanon suoraan, että olisi parasta, jos se, joka itsemurhaan omana valintanaan päätyy, tekee tekosensa ypöyksin ja salaa ihmisiltä ja medialta. Itsemurhauutisointi, otsikoilla revittely, täytyy kriminalisoida. Ellei näin tehdä, kuten ei varmaan tehdäkään, kun sama turha joukko valtaa pitää ja media tekee mitä lystää, ikäviä uutisia saadaan jatkossakin. Sitä se avoimuus, transparenssi tekee.

"Leones - Christiani 7-0"

Ensimmäiset kristityt uskoivat käyvänsä suurta, kosmista taistelua Pimeyden, siis Saatanan eli Herra Sebaotin voimia vastaan. Paljon tuli marttyyrejä, tuhatmäärin, ja heille kunnia kuuluu, ellei sitten itsensä uhraamista pidetä suurimpana typeryytenä, kuten suomalaiset intellektuellit sitä nykyään pitävät. Kristityille marttyyreille kuuluisi ikilaatuaika Taivaassa Isän ja Karitsan seurassa, apud Patrem et Agnum, jos uskovaisten Taivas olisi olemassa. Toisaalta voimme antaa yhtä korkeat tähdet (4/5) myös roomalaisille, jotka tajusivat järjestää amfiteattereissaan ja muuallakin laatuelämyksiä katsojille, todellisia kulttuuritekoja virikeköyhänä aikana. Nykyisin osataan tuottaa niin elämyksiä kuin biojätettäkin paljon tehokkaammin, kiitos teknologian, joten voimme antaa itsellemme täydet viisi tähteä ja olla syystäkin ylpeitä.

Roomalaiset tekivät parhaansa, mutta eihän se alkuunkaan riittänyt. Maija-Leena oli jostakin saanut kirjasen, joka sisälsi todellisia tai vääriä tilasto- ja muuta nippelitietoa menneiltä, säälittävän primitiivisiltä ajoilta. Oskulla ja Liisalla oli kahvipöytä valmiina, kun saavuimme, muistaakseni kutsumatta, heidän rantamökilleen. Siinä jutellessamme ja Oskun selatessa tuliaiskirjaa sattui siitä silmiini tuo otsikon tilannetieto Pompejin tai jonkin toisen tyhmän roomalaiskapungin amfiteatterista. Kristityt olivat häviöllä leijonia vastaan jo 0-7. Tilanne ei ollut aivan toivoton, joskin varsin huolestuttava kristittyjen kannalta muun muassa siksi, että leijonat joutuivat taistelemaan vieraskentällä ja tekivät silti niin vahvaa tulosta, että minulla kävisi kateeksi, jos olisin jonkin firman, esim. yliopiston laatupäällikkö. Minua tapaus nauratti silti hillittömästi. Liisa katsoi aivan ymmärrettävästi minun ylittäneen kohtuuden rajat, minkä seurauksena jouduin lähtemään Tampereelle ennen määräaikaa. Liisa ei huomannut ollenkaan, että Osmokin nauroi. Minusta tuntui, kuin olisin tehnyt syntiä.

Kirkko poltti Giordano Brunon Rooman Kukkaiskentällä, Campo dei Fiorilla, Mister Sebaotin vuonna 1600. Kirkko ei tahtonut vuodattaa verta, kuten se nimenomaan tähdensi (eli alleviivasi). Brunon rintamuksiin oli asiakasystävällisesti kiinnitetty ruutipusseja. Eihän se olisi ollut kivaa, jos katsojat olisivat joutuneet tyytymään tylsänharmaaseen savustukseen. Voi sitä intensiivistä ja riemukasta tunnelmaa, kun saatiin vahdata silmä kovana kerettiläisen Brunon matkaa alas Helvettiin! Kiitos siitä, edes näin postuumisti. Bruno oli kitunut vuosikaudet vankilassa, masentunutkin siellä mutta toipunut lopulta kohtaamaan rohkeasti kauhean loppunsa ja vielä (kuka tietää) ikuisen kadotuksen in massa perditionis. En osaa sanoa, paljonko inkvisitiolle ja paavin kirkolle yleensäkin tulisi antaa tähtiä Brunon kiinniottamisesta, mutta kaipa tämän poltosta kuuluisi antaa ainakin kolme tähteä. Ja olisihan se kirkko voinut vastustamisen asemasta suosia luonnontieteellistä tutkimusta läpi pimeäksi jääneen keskiajan niin, että teknologia olisi kehittynyt nopeammin ja asiakaslähtöiset elämykset kehittyneet kohtuulliselle tasolle aiemmin. Monta, monta sukupolvea on joutunut elämään virikeköyhissä tai miltei virikkeettömissä oloissa. Onhan se kauhea menetys, sellainen osattomuus laatuajan onnesta.

Vainaja istuu sohvalla

Iltalehti kertoo torstaina 13. maaliskuuta nelisen päivää asunnossaan kuolleena viruneesta helsinkiläisestä miehestä. Neljän päivänlaskun vainaa ei toki pärjää sille toiselle, kolmen vuoden vainajalle, josta Hesari teki jutun, mutta tämäkin tapaus säväyttää. Näet tämä tuoreempi, viisikymppinen mies löytyi istumasta hengettömänä sohvaltaan. Sohvakuolo (istuallaan) täyttää laatuajan kriteerit paremmin kuin kuolleenaolo pitkin pituuttaan, ihmisen luonollisimmassa, vaan ei parhaimmassa asennossa. Jos jollekulle on epäselvää, mitä 'laatuaika' tarkoittaa, ottakoon selvää konsulttien, kuten Sarasvuon visioista, strategioista ja missioista ja seuratkoon, miten YLEN ohjelmakuuluttajat tuotteistavat sohva-asennossa itsensä ja sen, mitä tuutista on milloinkin tulossa. - En osaa nyt äkkiseltään laskea, milloin tämä vallitseva sohvakulttuuri on niin elämän kuin kuolemankin merkeissä alkanut. Valaiskoon asiaa joku, joka on paneutunut tai kerrassaan uppoutunut sohvan ynnä sohvaihmisen taikka sohvaperunan kulttuurihistoriaan (hengenviljelyyn). Sohva symboloi (representoi) laatuaikaa (ja toisin päin, vice versa). Istuva voi olla kuollut siinä missä eläväkin; tyhjä sohva kelpaa edustamaan symbolismia esim. maalaus- tai muussa visuaalisessa taiteessa. Sohvassa lienee enemmän substanssia kuin sillä istuvalla (makaavalla) biokoneella ja biojätteellä voi uskoa olevan; 'biojäte' tarkoittaa (melkoisena sanahirviönä) kuollutta ruumista, jota meidän valistunut ja valaistunut aikamme ei laisinkaan pelkää.

Ennen vanhaan piti kuolla interaktiivisesti, omaisten ympäröimänä kotona tahi taistossa vihollista vastaan tai edes jonkun pitäessä seuraa hospitaalissa tai hotellissa. Vaikuttaa siltä, että nykyään on "in", peräti trendikästä ja sinkkuseksikästä kupsahtaa kotiinsa ypöyksin ja saada olla edes muutaman päivän, mieluiten pidempäänkin siinä ei-pyhässä, vain oman, vahvan läsnäolon täyttämässä tilassa. Kaiken maailman konsultit eivät moista tajua eivätkä siksi hyväksy; he eivät pääse rahastamaan joka ihmistä tämän eläessä, paitsi toki vainajaa ja tämän tiliä.

Tehdään siis päivitys: toisin kuin ns. Ateenalaisten laulussa veisattiin, kaunis ei enää ole kuolla minkäänlaisten joukkojen eessä vaan yksin ja saada kuolleena olla, epäinteraktiivisesti omassa rauhassa. Vielä parempi olisi, jos yksikään tapaus ei ylittäisi uutiskynnystä. Mutta on vaikea elää ilman uutisia. Saadaan valoa sohvalle, joka sijaitsee pimeän keskellä; on sohvasta vahva visio.

Filosofian tuli puhdistaa (jäähyväiset Peregrinukselle)

Peregrinus Proteus, vaeltava filosofi, näytti miehen mallia. Hullun ja viisaan välillä on vinha ero. Peregrinus ei sekoillut, toisin kuin "Das Man" luulee. Feeniks-linnun tavoin hän tervehti nousevaa aurinkoa ja poltti itsensä. Annan Peregrinuksen suorituksesta täydet 5/5. Tosin rovio-projekti aiheutti Peregrinukselle, elämästä pois menevälle sankarille, noin 10.000 euron menoerän. Mutta kerranhan se vain kirpaisee. Hän oli kauan säästänyt. Puihin paloi neljä tonnia, kuusi tonnia suitsukkeisiin, koko summa omasta pussista. Nousevan auringon säteet sekoittuivat liekkeihin. Ja katsojat nauttivat urheiluhenkisen filosofin tarjoamasta elämyksestä. Kun roihu ylsi korkeimmilleen, flow-aalto pyyhkäisi katsomon läpi. Joka sielu puhdistui. Siinä vasta katharsis.

"Omatpahan ovat hautajaiseni," virkkoi Peregrinus. Hänen turhamainen egonsa torjui viinin- ja oliiviöljytuottajain liiton ehdottaman kulukorvauksen. "Vai palkkaa itsemurhasta? Enpä huoli!" Filosofi ei liioin halunnut, että hänen liekkimereensä heitettäisiin turhaan öljyä. Ja Peregrinus kuoli selvin päin. Hän ei takertunut niihin maailmallisiin ajatuksiin, jotka kriittisinä hetkinä kävivät hänen ylitseen. Suuntaisin toki ystävällisen ajatuksen Peregrinus Proteukseen siinäkin tapauksessa, että hän, vastoin toimintastrategiaansa, olisi jakanut rahat sielutieteen burn-outia poteville, kiertäville opettajille tai Ateenan yliopistolaitoksen feodaalis-byrokraattisten rakenteiden kehittäjille erityisten, säännöittä toistuvien suunnittelupäivien merkeissä, ja siis palanut varsin askeettisesti elävältä ilman suitsukkeiden tuomaa laatuaikaa. Mutta kyllä se 5/5 on lyömätön tulos ilman plussaakin (+). Siitä viis, mitä "Das Man" tähän sanoo.

Feeniks, miehen esikuva, oli kerännyt satoisasta metsästä suitsukkeiden "kyynelkarpaloita" pyhälle itsemurhapaikalleen. Ja aina kun uusi aioni, tuhat vuotta, täyteen tulee, uusi Feeniks tekee saman. Miksei vastaavasti ilmaannu uusia Peregrinuksia vuosituhannen välein? Ehkä heitä tuleekin, ja jopa hyvin usein, tiedä häntä. Asiakirjat kuitenkin vaikenevat, tai sitten ne on poltettu.

Modernina eli "Das Manin" aikana on olympialaisia v:sta 1896 juhlittu keskimäärin joka neljäs vuosi. Miksei joku edellisten kisojen likaisista eli kärynneistä mitalisteista polta itseään livenä puhtaaksi seuraavien olympiaisten päättäjäisissä? "Das Man" katsoo hämmästyneenä eikä sanaa suustaan saa. "Kysytäänpä vielä toiselta "Das Manilta", joka tähän tuli. Mitä olet mieltä, sinä miehen varjo?" - Hän vastaa:

"Nyt kunnioitetaan elämää enemmän kuin antiikissa. Hullun hommaa sellainen meno! Sanoohan sen järkikin, ja laki, kamalaa --"

"Riittää, riittää, riittää jo! Ei tuohon mitään lisätä. " Totuus tulee lasten ja imeväisten ja yleensäkin "Das Manin" suusta. Toiset ovat nyt ajat, elämän kunnioitus ja ihmisarvo huipussaan siis. "Das Man" luulee tietävänsä, mikä on oikein. Mutta hän ei ironiaa ymmärrä yhtään. "Das Man" on mielin määrin hallinnut moderniteettia eli kahta viimeistä vuosisataa. Ja kun "Das Manille" ei ole enempää annettu, niin ei häneltä voi enempää vaatia. Enemmistö päättää, mikä on oikein ja kohtuullista. Olkoon sitten niin. Ja tässä tapauksessa täysi konsensus vallitsee siinä, etteivät Modernit olympialaiset mikään holokaust ole. Mutta voihan paradigma muuttua.

Muutoin "Das Man" on väkivaltaan mieltynyt. Sitä tulee kaiken aikaa tuutin täydeltä. Faktat ja fiktio sekoittuvat samaksi massaksi; faktat lähenevät fiktiota, fiktio lähenee faktoja modernin menon esityksessä. Ja levitykseen päästetään esim. aitoja, etelä-afrikkalaisia murhavideoita "Das Manin" käyttöön. Aidotkin murhavideot kai edustavat vain fiktiivistä väkivaltaa; sen ansiosta filmi saa jo lähdössä yhden ekstratähden (*), kun tähtisilmäinen "Das Man" sitä käy katsomaan.

***

Tuskin kukaan on koskaan osoittanut suurempaa mielenlujuutta kuin Peregrinus. Rohkeus tai mielenlujuus on todella arvokas siveellinen (moraalinen) hyve. Siihen ei "Das Man" yltää voi. Hän kelpaa korkeintaan hyveen varjoksi; sellaisia ovat esim. huippu-urheilijat ja sotilaat ja myös poliitikot - esim. silloin, kun he huipputehtävissään masinoivat sotia ja muita koettelemuksia omilleen eli "Das Man"- massalle, jonka rivejä Kuolema niittää.

Vapaan filosofin polttoitsemurha tarjoaa kognitiivista tehoterapiaa katsojille. Peregrinus todistaa tuona historian tähtihetkenä, että hänen elämässään on tarkoitus ('logos'). Tärkeämmäksi kuin elämä osoittautuu rohkeus ja mielenjuus. Tämän hyveen kertakaikkiseksi havainnollistamiseksi filosofi Peregrinus luopuu elon lahjasta. Toistan: hyve on tärkeämpi kuin elämä. Onhan se käsitys sekin, eksistentialismia, mutta aivan liian vaativaa. Eikö elämä ole kaikissa oloissa arvo sinsänsä, ja siis yli kaiken muun? - Jos kristitty"Das Man" sanoo, että Peregrinus oli pelkuri, koska hän ei uskaltanut jäädä katsomaan, mitä annettavaa elämällä vielä hänelle saattaisi olla, niin "Das Manin" suu pitää tukkia. Tai jaaritelkoon hän niin kauan, kuin jaksaa, mutta hän erehtyy pahan kerran.

Kristinuskosta ei vielä ollut tullut hallitsevaa pakkoideologiaa; jos olisi, Peregrinuksen valorikkaasta itsemurhasta ei silloin 165 olisi tullut mitään. Sikäli kuin filosofi olisi edes yrittämään päässyt, hän olisi saanut jonkun fanaatikon tikarista selkäänsä. Tai ehkä kristitty rahvas eli "Das Man" olisi nylkenyt Peregrinuksen elävältä, niinkuin se nylki jalon Hypatian ja sitten hänet poltti (Herran vuonna) 415. Tai Peregrinus olisi vangittu itse teossa (ellei jo kehityskeskustelussa toimitsijoidensa kanssa) ja sitten rikollisena teloitettu. Tietenkin Peregrinus olisi voinut esikuvansa Feniksin tavoin tehdä itsemurhan erämään yksinäisyydessä. Mutta mitä mieltä polttoitsemurhassa silloin olisi ollut? Susihan siitä olisi tullut. - Filosofiset polttoitsemurhat tehdään julkisessa sfäärissä, "inter homines", vaan ei petojen parissa, "inter bestias".