Amicitia aeterna

Cicero maalaa De amicitia -teoksessaan lukijan silmien eteen kaikki ne edut, jotka sisältyvät ystävyyteen. Loppuhuipennuksessaan hän sanoo: "Ystävyys luo toivorikasta valoa myös tulevaan aikaan eikä se anna masennuksen vallata mieltä. Se joka katselee mielessään tosiystävää, katselee tavallaan omaa kuvaansa: siten ovat myös poissaolevat läsnä, siten ovat köyhät rikkaita, heikot voimissaan ja - mikä kulostaa vielä oudommalta - siten jopa kuolleet ovat elossa. Niin kunnioittavin, muistelevin ja kaihoisin mielin ystävät heitä yhäti ajattelevat."

Latina oli Vladimir Uljanovin suuri intohimo ennen, kuin hän lähti politiikkaan ja alkoi latinalaisen retoriikkansa avulla "lukea lakia" tsaristiselle Venäjälle. Kutsumme häntä Leniniksi hänen oman eksistentiaalisen valintansa mukaisesti. Kaikki ei mennyt "marxismin Ciceroksi" nimetyllä Leninillä suorastaan erinomaisesti kuten ei mennyt oikeallakaan Cicerolla, joka lopussaan julistettiin henkipatoksi: Ciceron pää ja kädet spiikattiin pitämään puheita Rooman Forumin rostralle. Visibiliteetin, näkyvyyden periaate, toteutui käytännössä.

Ciceron kaulan oli hänen huvilansa lähistöllä sivaltanut poikki muuan tribuuni, jota Cicero itse oli vähän aiemmin oikeudessa voittoisasti puolustanut. Tribuunilla oli kylmä sydän mutta tarkka käsi. Vladimir Uljanovin osa osoittautui ilman muuta paremmaksi. Hän sai tiettävästi kuolla omaan sairauteensa käyttämättä tai saamatta toveri Stalinilta eräässä vaikeassa paikassa pyytämäänsä myrkkyä.

Vladimir Lenin on vuodesta MDCCCCXXIV (1924) maannut mustassa puvussaan kokonaisena ja missiotaan edelleen urbi & orbi, kaupungille ja maailmalle julistavana kaunopuheisena ruumiina Moskovan, uusimman Rooman Kremlissä. Hänen balsamointinsa sopi mainiosti uudelle imperaattorille, Stalinille, sitten kun senaatti eli keskuskomitea (eli Stalin) väärensi historiaa ilmoittamalla, että tehdastyöläiset olivat (niin sanoakseni) palautteen palautteessaan vaatineet Revoluution Isän konservoimista eli näytteillepanoa ikuisiksi ajoiksi.

Lenin ei olisi halunnut tulla balsamoiduksi, mutta Stalin katsoi ilmeisen eettisesti tai ainakin maksimaalisen visibiliteetin periaatetta soveltaen, ettei Leninin ruumis kuulunut tälle itselleen. Sitä se ystävyys teettää. Stalinin piti ikuistaa kaikkien ihmisten ja ennen muuta tehdastyöläisten ystävä, humanisti, latinisti ja Rooman edesmennyt tsaari.

HOC EST SOLUM CORPUS

[Teksti on neljää majuskelilla kirjoitettua sanaa lukuun ottamatta julkaistu Historian lehdessä (01/10) ja Aikalaisessa (3/2010)]

Korvausta kansalaissodan punaisille

Kaikennäkevä kirkko suostuu viimein antamaan taivasosan aikanaan rikollisiksi tuomitsemilleen punaisille, jotka nousivat "laillista esivaltaa" vastaan. Lappeenrannassa siunattiin marraskuulla punaisten hautoja yhden jos toisenkin harmaantuneen valkoisen miehen mielipahaksi tai (toivottavasti) iloksi. Humanistisesti ajatellen on kovin ilahduttavaa, ettei punaisten tarvitse jäädä pidemmäksi aikaa Siunaamattomaan maahan eli Kadotukseen eli Gehennaan tai Kiirastuleen. Ja jos edelleen ajatellaan humanistisen positiivisesti, sopii huomauttaa, että sinivalkoisen Suomen kirkkaasti häviämä jatkosota (1941-44) lasketaan tai se ainakin voidaan retorisessa harjoituksessa laskea postuumiksi hyvitykseksi, ellei peräti moraaliseksi tai symboliseksi voitoksi, kansalaisssodan ajan Suomen puna-armeijalle (niin fenneille kuin venäläisillekin). Vai sanoisimmeko, että punaiset kostivat, olkoonkin viiveellä eli postuumisti? Kosto on kieltämättä voimakas ilmaisu, mutta onhan se elämä ja historia (res gestae) kaikkinensa yhtä väkivallan näytöstä siinä määrin, että meno vallan hirvittää tai ainakin uuvuttaa. Tauon paikka. Voidaan kuunnella jotakin kohottavaa, vaikkapa Franz Lehárin 'Volgalied'. Siitä ne sivistyneet vartijasotilaat kovin pitivät, ennen kuin rock saastutti heidän mielensä.

Stalin voitti hyvinkin monen punaisen tähden arvoisesti. Onneksi olkoon! Malja Stalinille (mutta vain kuvaannollisesti). Tämä puolestaan oikeuttaa päättelemään tasapainon periaatteen nojalla, ettei amputoidun ja muutenkin kärsineen Suomi-Neidon enää tarvitse alentua maksamaan ainakaan rahassa eikä "luonnossa" postuumeja korvauksia valkoisen ja punaisen miehen välisissä yhteenotoissa surmatuille, murhatuille tai muuten vain kovia kokeneille punaisille miehille, naisille, pojille ja tytöille, sen kummemmin kuin valkoisenkaan kansanrodun edustajille.

"Oppia ikä kaikki"

Stalinin valtakaudella (1924-1953) kommunismi teki tuhoisaa jälkeä (tai modernilla uus- eli konsulttikielellä vahvaa tulosta) etenkin Ukrainassa. Bolshevikit hävittivät ukrainalaisten kansallisen identiteetin. Monet olivat keinot. Paljossa keinotekoinen nälkä raivosi 1932-1933. Sitä on kuvannut mm. Juri Mytsyk toimittamassaan silminnäkijäkertomusten kokoelmassa 'Ukrainski holokost' (2003). Ukrainan kielessä nälkää tarkoittaa 'holod'. Kun nälkä pääsee pahaksi, tulee kylmä ja kalmoja kasapäin. Visibiliteetin, näkyvyyden hyve korostuu.

Otan esille yhden tapauksen; Dniprovetrovskin alueelta kertoo muistikuvansa opettaja Oles Derhatshov:

"Nälänhädän aikana koululaisia kuoli jopa oppitunneilla. Eräänkin kerran oppilas luki ulkomuistista kotiläksyä, menenetti tajuntansa ja kuoli pois. -- Naapurin naisella, toisella puolen tietä, oli tytär, seitsemäsluokkalainen. Häntä ei kuitenkaan ollut näynyt, ja mentiin kotoa kysymään. Siellä odotti kamala näky. Äiti makasi kuolleena, ja pöydällä oli tytöstä tehtyä lihahyytelöä."

'Kamala' on vahva, sanoisin, niinkuin muutkin kai sanovat, eksistentialistinen termi. Ja se sopii myös nykymenoon, onpa sitten nälkä tai ei.

PS. Olen ottanut tiedot lähinnä Kaija Virran erinomaisesta artikkelista, joka ilmestyi Helsingin Sanomissa 23.4. 2006 (otsikolla "Ukraina koki stalinismin muita raskaammin").