Kärsimyksen vaikeus

Tuota pikaa (26.9. 2009) tulee kuluneeksi tasan 30 vuotta filosofi Matti Juntusen kuolemasta Jyväskylässä, "Suomen Ateenassa" (26.9. 1979). Minulla oli onni, ja sanoisin myös suru, tuntea Matti Jyväskylän yliopiston filosofian laitokselta. Ja minulla oli onni ja ehdottomasti myös ilo tutustua toisiin Rouva Filosofian lapsiin, kuten Toivo Saloseen. Gunnar Aspelin kutsuu Severinus Boëthiusta tämän viime hetkillä lohduttanutta Rouva Filosofiaa (Domina Philosophia) Filosofian hengettäreksi. Boëthius ei ollut jo kuollessaan kuollut, sanoisi Toivo.

Matti Juntunen tuli tähän maailmaan, jota kärsimys edelleen hallitsee, 2.1. 1943, kävi (Vladimir Uljanovin tavoin) pitkän latinakoulun, opiskeli ja valmistui ja ehti vain 36-vuotiaaksi, kun tälle filosofian assistentille, Rouva Filosofian omimmalle oppilapselle tuli Noutaja, joka muuten oli lähes jaspersmaisesti tulostaan merkein koettanut ilmoittaa... Mutta sitä Matti ei osannut panna merkille, ellei hän sitten ekshibitoinut itselleen piittaamattomuuden hyvettä (joka osaa näyttäytyä myös paheena, kuten Vladimir Uljanov, siis Lenin, hyvin tiesi).

Voimiensa päivinä Matti iloitsi luennoista ja keskusteluista. Minun argumentointiani Matti luonnehti eräässä symposiumissa kaikkien kuullen oikeaksi mutta sanoi lisäksi, että se vaikutti joltakin osin kumman porvarilliselta. Teemaan ei koskaan palattu, kun jouduin lähtemään maasta. Jyväskylässä asiat menivät omaa rataansa - ja huonompaan suuntaan.

Paremmin kuin minä ja ainakin pidemmältä ajalta tunsi Matin filosofi Toivo Salonen. Rovaniemen Toivo on uudessa kirjassaan 'Ihmisen idea' (Rovaniemi 2008) antanut Juntu-Matin muistolle tilaa. Esittelen nyt sitä henkilökuvaa, jota Toivo on kirjassaan hahmotellut ('Ihmisen idea', ss. 189-194). Kiinnostuneet saavat lukea Toivon Juntu-luonnehdinnat kokonaan. Olen ottanut Tampereella Toivon opuksen aate- ja oppihistorian tenttikirjaksi.

"Matti Juntunen (---) oli klassisesti sivistynyt filosofian harrastaja. Hän oli säkenöivä ajattelija ja vajavainen ihminen. Juntunen tunsi laajasti filosofian historiaa, oli perehtynyt Kantin, Hegelin, Marxin, Husserlin ja Heideggerin raskaisiin teorioihin. Juntusen ideat ravistelivat akateemista sivistyneistöä ajattelemaan. Hän kritisoi näkyvästi [ja esimerkillisen retorisesti ja loogisesti - JS] yliopistojen [DDR-lähtöistä] tutkinnonuudistusta perusteisiin paneutuen ja ideaaleja hahmottaen (---). Esittäessään ajatuksiaan sivistyksestä Juntunen todellisti filosofia perennistä" (Salonen, op. cit. 189).

Sitten kun Salonen on kuvannut Juntusta intohimoisena totuudenetsijänä ja taistelijana, hän sanoo, miksi tälle lopulta kävi, niinkuin kävi. Salonen sanoo ymmärtävänsä, jopa suorastaan kokevansa, "miksi Matti Juntunen oli viimeisinä aikoinaan loputtoman katkera, väsynyt ja itsetuhoa etsivä. Hän näki ympärillään pelkkää barbariaa eikä saanut perusteita koettelevaa vastakaikua omille ideoilleen. Hänellä ei ollut keskustelukavereita, totuutta etsiviä vastaanväittäjiä. Hänellä oli pelkkiä kuuntelijoita tai neuvoja kaipaavia, visiottomia järjestöjyriä" (Salonen 192).

Esitän nyt Toivo Salosen 'Ihmisen idea' -kirjasta vielä yhden, pitkän sitaatin filosofi Matti Juntusesta, tämän elämän siitä vaiheesta, kun tältä luonto jo vaati takaisin saataviaan:

"Matti Juntunen oli yksinäinen ja se ei hänelle sopinut. Hän ei osannut kärsiä yksinäisyytensä tähden vaan yritti olla sekä seuransa kaltainen että sen keskipiste. Lopulta hän sitten koki yksin yksinäisyytensä. Hän oppi tuntemaan kuoleman luonnossa ja oman kuolemansa itsessään. Lopulta hän oppi kaipaamaan yksinäisyyden jyskyttäviä hetkiä" [eksistentialistisessa rajakokemuksessa - JS].

"Kerran talvella Matin fyysiset voimat romahtivat; hänet oli autettava istumaan seinän viereen; eräät olivat kutsumassa jo ambulanssia. Käden [retorisella] liikkeellä Matti sai sen silloin estetyksi. Mutta hänen silmistään välkkyi iäisyyden kajo; hänen ajatuksissaan paloi kirkkaana ja selkeänä Hegelin Absoluutti. Se oli tila, jonka voi kokea kuolinhetken lyödessä. Se oli tila, jonka jälkeen pikkunäppärät puheet, akateemiset meriitit, poliittiset voitot ja koetut tappiot menettävät merkityksensä, painuvat mitättömyyteen. Tässä tilassa asiapakkojen ketju kirpoaa samalla kun nouseva ja laskeva aurinko tuo mukanaan aavistuksen iäisyydestä sekä vaihtuva päivä kertoo hengen jatkuvuudesta. Kuinka vaikeaa Matille olikaan sopeutua turhuuteen ja kuinka helposti kaikki sitten kävikään" (193).

Filosofit tulevat ja menevät. Philosophia perennis elää.

FINIS

Toivo Salonen, Ihmisen idea. Ihminen filosofiassa ja ihmisen ongelma filosofisessa ihmistutkimuksessa. Lapin yliopistokustannus. Rovaniemi 2008 (ISBN 978-952-484-246-4).

www.ulapland.fi/julkaisut

Itsemurhan eettinen herkkyys

Schopenhauer tarinoi, että Massiliassa ja Keoksella maistraatti antoi myrkkymaljan jokaiselle, joka kykeni loogisesti ja retorisesti eli siis akateemisesti esittämään, ettei juuri hänen elämänsä ollut enää jatkon väärti (vrt. Sokrateen "itsemurha"). Intellektuellien määrä oli paisunut liian isoksi. Tarvittiin "kirurgisia" poistoja, kuten viisaat konsultit ehdottivat. Ja saatiinhan niitä kysynnän ja tarjonnan lain mukaisesti. Tavikset saattoivat hengittää vapaammin; heistä muuten ei ole logiikan eikä myöskään retoriikan mestareiksi, eikä tarvitse ollakaan, herra paratkoon. Roomassa gladiaattorit olivat julkkiksia parhaasta päästä, etupäässä miehiä tietysti ja naisten ja tyttösten kestosuosikkeja, "suspiria". Kovin usein gladiaattori päätyi toki areenan ja sängyn asemesta itsemurhaan tajutessaan katkerasti, ettei Rooma naisineen kaikkineen ollutkaan hänelle mikään Unto Monosen satumaa. Tekivätpä gladiaattorit itsemurhia joukoittainkin. Kirjallisuudessa on niistä mainintoja säilynyt, ikävä kyllä tai mikäpä siinä. Roomalainen tavisyleisö pettyi raskaasti, kun se ei saanut nähdä luvattua laatuaikaista taistelua, kun areenalla oli parhaimmilaan tai pahimmillaan niin paljon verta, että lipsumisen estämiseksi tai minimoimiseksi hiekoitusta jouduttiin täydentämään kesken parhaan formula-ajon.

Kristinuskon erään tulkinnan mukaan elämä on jumalan lahja, eikä sitä sovi halveksivasti ja jumalaa pilkaten heittää pois. Otetaanpa maallisemmin: jokaisen työpanos tarvitaan, jotta tämä maailma saataisiin valmiiksi. Lähdetään sitten yhdessä, kun ei keksitä enää mitään projektia (Eduard von Hartmann). Työttömyys (kuten muutenkin rahattomuus ja sairaus ja elämän tyhjyys, yksinäisyys) tulee kuitenkin kovin pahaksi ongelmaksi ja on sekin eettisesti herkkä laji, olotila, josta ihmisarvo puuttuu, kuten luulen, mutta voihan sitä ihmisarvoa jostakin muusta koettaa itselleen toistaiseksi rakentaa, aina uudestaan joka aamu, kun "väistyy yö ja valkenee kirkas aamu" (Lessing).

Suomella ei asiantuntijoiden mukan ole hädän päivää. Mielenterveysongelmia on mutta ne ovat erään Hesarin asiantuntijakirjoittajan mukaan aivan maltillisella tolalla (HS 1.11. 2008). Onneksi olkoon, Suomi ja suomalaiset, jos kerran asiat ovat yhtä hyvin kuin ennenkin. On edelleen lottovoitto syntyä Suomeen, kuten eräs onneton ministeri sanoi (todistaen oikeastaan vain sen, että on lottovoitto syntyä ministeriksi Suomeen; tai on lottovoitto kuolla ministerin statuksella Suomessa, toisin kuin jossain Afrikan nälkämaassa, jossa ministeri näkee ainakin toisten näkevän nälkää niin, että pahaa tekee).

Itsemurhia tehdään meillä edelleen noin tuhat vuodessa. Ongelmaksi näkyy tulleen "laajennettu itsemurha", kun itsemurhakandidaatti ei uskalla kuolla yksin vaan tappaa "sosiaalisesti" joukon mukaansa. Ja niin nämä suomalaiset gladiaattorit saavat tukea toisistaan taistellessaan Haadeksen kunnian kentillä.

Itsemurha pitäisi määritellä uudelleen. Sen kriminalisoimista pohditaan kapakkakeskusteluissa. Jos muinaisen Rooman legioonasotilas epäonnistui itsemurhayrityksessään, jäi kiinni ja pelastettiin elämälle, hänet teloitettiin. Itsemurha rinnastettiin niissä barbaarisissa oloissa kiintoisasti rintamakarkuruudeksi.

Tuleman vuoro on nyt. Oikaisen kaksi, kolme mutkaa ja sanon suoraan, että olisi parasta, jos se, joka itsemurhaan omana valintanaan päätyy, tekee tekosensa ypöyksin ja salaa ihmisiltä ja medialta. Itsemurhauutisointi, otsikoilla revittely, täytyy kriminalisoida. Ellei näin tehdä, kuten ei varmaan tehdäkään, kun sama turha joukko valtaa pitää ja media tekee mitä lystää, ikäviä uutisia saadaan jatkossakin. Sitä se avoimuus, transparenssi tekee.

Addenda

Jos mielikuvitus laukkaa ja huumorintaju sallii, sopinee lisätä surutta, että hautajaiset kaikkinensa (in toto) vallan hyvin voisi ulkoistaa hautaustoimistoilta ja mitä urakoitsijoita niitä onkin - omaisille, sikäli kuin vainajalta jää omaisia elävien kirjoihin. Edellytyksenä moiseen olisi - totta mooses - se, että omaisten täytyisi ensin ulkoistaa oma tavis-elämänsä, lunastaa se itselleen, oppia olemaan oman itsensä herroja (compotes sui / sui iuris). Termit edustavat kuolleen (tai elävän) latinan moraalifilosofiaa ja juridiikkaa nykyaikana, jolloin meidän sanotaan jo elävän "hyvän ja pahan tuolla puolen".

Jatkoajan ongelmasta

Toiset mielipiteet ovat terveempiä kuin toiset, ja jos suinkin mahdollista, kannattaa ottaa järki käteen. Mihin vainaja oikeastaan tarvitsee jatkoaikaa? - Ei sitten mihinkään, koska kuolleena olemista ei sovi katsoa laatuajaksi (toisin kuin ehkä Heideggerin konseptia elämästä kuolemaa-kohti-olemisena). Ja tuskinpa hautaamattomuutta eli hautauksen viivästymistä voi pitää kaksisena voittona yleiselle ihmisyydelle, saati ihmiskunnalle (joka on pelkkä sana). Mitä pikemmin vainaja saatetaan hautaan tai käsitellään asianmukaisesti (mitä se sitten missäkin kulttuurissa tarkoittaa), sitä parempi (eko- tai ilmastoteko se on). - Sattumuksilta ja oheisvahingoilta ei silti kokonaan vältytä, mutta lienee vain retorinen kysymys, pitääkö loppupeleissä jatkoajalle siirtyneitä ruumiita postuumeina lottovoittoina niille, jotka taisivat jäädä eläessään kunnon voittoja paitsi.

Vainajan jatkoaika päättyi

Laatuaikaa! Muuan Helsingin heeros oli onnistunut makaamaan kuolleena kodissaan kuusi vuotta, kunnes Onnetar selkänsä käänsi, luunkova ja kaiketi muumioitunut totuus paljastui; mies nousi jokseenkin väliaikaisesti ylös seitsemäntenä vuonna. Niin (ei-kenellekään rakas) vainaja saatiin laskea maan poveen. Tapaus luetaan kunniaksi individualismille ja urbaanille elämänmuodolle. Niin sitä pitää! Filosofi Thales oli 2600 vuotta aiemmin kehua retostellut aikaa (khrónos) siitä hyvästä, että se tuo aivan kaiken ilmi. Thales hieman liioitteli mutta menköön nyt. Nukahtaahan toisinaan jopa Homeros, eikä filosofi liene runoilijaa huonompi, jos ei parempikaan.

Helsingin vainaa on saattanut kuolinhetkellään tiedostaa eksistentialistisesti, sanoisin, ettei häntä kukaan jäisi itkuisasti kaipaamaan ja että hänen kotinsa olisi toimittava hänen hautansa virkaa, olisi toistaiseksi hänen hautansa. "Kotini on hautani". Niin siinä pääsi kuusi vuotta vierähtämään, ennen kuin ankara yhteiskunta vihelsi pelin poikki. Ja jos sielu on kuolematon, ja sen miehen sielu ei olisikaan pujottautunut vielä uuteen kehoon vaan jäänyt uteliaana seuraamaan, mitä kaikkea kivaa tässä osaajien maassa hänen ruumiinsa hyväksi tehtäisiin ja miten hänet siunaillen haudattiin, hän olisi lausunut juhlavasti: "Nyt hautani on kotini."

"Kaunis on kuolla" / "Kotini on hautani"

"Kaunis on kuolla, kun joukkosi eessä urhona kaadut" jne. Tämä ns. 'Ateenalaisten laulu' raikasi meilläkin juhlissa ennen, radiossakin toivottiin ja sitten hartaasti kuunneltiin. Nyt meidän ei kuulemma enää sovi olla, hyvänen aika, niin sotaisia; ja individualistit pitävät itsensä uhraamista isänmaan puolesta "joukkosi eessä" sulana hulluutena. Pasifistit kielsivät 'Ateenalaisten laulun' Suomen kouluista ja yliopistoista. Minun monet tamperelaiset työtoverini halveksivat syvästi sellaisia Kreikan heeroksia kuten Leonidas ja Epameinondas ja siksi he kai harmittelisivat tätä blogitekstiä jos sen lukisivat niin, että kasvot punoittavat; mutta sehän se terveyden merkki onkin, että omat sankarit ovat aikalaisia, etenkin urheilijoita, varmasti puhtaita miehiä ja naisia; nämä eivät kärähdä dopingista koskaan tai ainakaan vielä.

Kaunis on ihmisten silti aina kuolla, sanoisin, ja käy se yksinkin, erakkona infarktiin torpalla maan korvessa, mutta paljon kauniimpi on ihmisten saada olla kuolleina niin, ettei heistä mitään (ainakaan pitkään aikaan, jos koskaan) tiedä se ankara yhteiskunta, joka omistaa ainakin ihmisten kuolleet ruumiit ja kaiketi sielutkin. Kuolleet ruumiit, raadot, kaatuneet biokoneet pitää säädetyssä ajassa käsitellä, tehdä tarvittaessa ruumiinavaus ja aina ehdottomasti kierrättää, painaa kokonaisena mullan alle, pari virttä siihen saatteeksi veisata, tai polttaa yhteiskuntaleirin turbotehoisessa uunissa tuhkaksi. Sen laki sallii ja sitä velvollisuus vaatii.

Romantiikkkaan ja joskus hautaan kallistuvaa mieltäni ilahduttaa, kun saan tietooni poikkeuksia. Eräät ovat onnistuneet makaamaan kuolleina kodeissaan kuukausia, jopa vuosia. Heidän kotinsa on heidän linnansa, mutta, huomatkaa, myös heidän hautansa. Helsingissä oli joku miehenpuoli mitä kunnioittavimmin erakoitunut ja sitten loistavasti muumioitunut kotiinsa, saanut vuoden nauttia privaatista rauhastaan (ks. Iltalehti 9.10.2008). Khiliastisen eli milleniaanisen juhlavuoden 2000 kunniaksi löytyi Helsingistä kuolleena kuin kivi mies (a very dead man), joka oli saanut odottaa käsittelyyn joutumistaan, kotinsa aluksi löyhkäävässä vapaudessa esimerkilliset kuusi vuotta. Tavallaan kateeksi käy. Mitenkähän minä oman projektini ideoisin idioottivarmaksi, jottei kukaan pääsisi välistä viemään? Ehkä minun ei tarvitse tehdä mitään. Muumioitumisen todennäköisyys on silti pienehkö, ja ikuisuuden näkökulmasta (sub specie aeternitatis) on kuin onkin yhdentekevää, saako meikäläisen ruumis jatkoaikaa vai ei. Mutta jos jokin ruumis pääsee vahingossa eli sattumalta jatkoajalle, siitä ei tulisi mielestäni (postuumisti) rangaista vainajahenkeä, vaikka jokainen tapaus punnitaan in casu.

"Oppia ikä kaikki"

Stalinin valtakaudella (1924-1953) kommunismi teki tuhoisaa jälkeä (tai modernilla uus- eli konsulttikielellä vahvaa tulosta) etenkin Ukrainassa. Bolshevikit hävittivät ukrainalaisten kansallisen identiteetin. Monet olivat keinot. Paljossa keinotekoinen nälkä raivosi 1932-1933. Sitä on kuvannut mm. Juri Mytsyk toimittamassaan silminnäkijäkertomusten kokoelmassa 'Ukrainski holokost' (2003). Ukrainan kielessä nälkää tarkoittaa 'holod'. Kun nälkä pääsee pahaksi, tulee kylmä ja kalmoja kasapäin. Visibiliteetin, näkyvyyden hyve korostuu.

Otan esille yhden tapauksen; Dniprovetrovskin alueelta kertoo muistikuvansa opettaja Oles Derhatshov:

"Nälänhädän aikana koululaisia kuoli jopa oppitunneilla. Eräänkin kerran oppilas luki ulkomuistista kotiläksyä, menenetti tajuntansa ja kuoli pois. -- Naapurin naisella, toisella puolen tietä, oli tytär, seitsemäsluokkalainen. Häntä ei kuitenkaan ollut näynyt, ja mentiin kotoa kysymään. Siellä odotti kamala näky. Äiti makasi kuolleena, ja pöydällä oli tytöstä tehtyä lihahyytelöä."

'Kamala' on vahva, sanoisin, niinkuin muutkin kai sanovat, eksistentialistinen termi. Ja se sopii myös nykymenoon, onpa sitten nälkä tai ei.

PS. Olen ottanut tiedot lähinnä Kaija Virran erinomaisesta artikkelista, joka ilmestyi Helsingin Sanomissa 23.4. 2006 (otsikolla "Ukraina koki stalinismin muita raskaammin").