Filosofian kurjuudesta (pakina)

Palaan Thaleen eksistentialismiin. Mies väitti, ettei elo millään muotoa eroa kuolemasta. Asiakas-oppija pamautti, miksei Thales siltä seisomalta tappanut itseään. Filosofi läksytti kysyjää: "Minähän sanoin jo, että elämä ja kuolema ovat yksi ja sama asia." Kireäksi meni tunnelma.

Todella kurjaa, ettei Thales avannut konseptiaan elämän ja kuoleman samuudesta. Oppilasrukka sai pahan mielen, joskaan ei ehkä tehnyt mitään sen pahempaa itselleen; mutta jos teki, pyydämme anteeksi Thaleen puolesta. Sympatiamme ovat asiakas-oppijan puolella, sillä asiakas on aina oikeassa, kuten konsultit evästävät palveluntarjoajia. Elämä on usein kurjaa, kun eväät puuttuvat tai eivät riitä. Tarvitaan lisää konsultteja.

Thales-raukan olisi pitänyt käydä Miletoksen korkean yliopiston opetuksen laadun tukipilarivarmistusyksikön räätälöimä konsulttikurssi. Vain siten hän olisi totisesti kyennyt (ikiaikain haasteiden mukaisesti) "kehittämään oman toimintansa rakenteita" asiakaslähtöiseen suuntaan [ilmaistaksemme asian modernilla konsulttikielellä]. Thales olisi saanut opiskella myös power-pointin hienoudet, sikäli kuin moinen oli mahdollista noissa, jo varsin edistyneissä oloissa. Joonialaiset olivat eteviä alalla kuin alalla, etenkin insinööritaidoissa.

Filosofeissa on taipumusta hybrikseen. Se pitäisi jotenkin de-evolvoida eli "kehittää alas" asiakaslähtöiselle pinnalle. Eihän oppimisesta muuten mitään tule.

Jos Thales olisi toisten tavoin käynyt kurssit harjoituksineen, hän olisi havainnollisesti näyttänyt visuaaliselle asiakas-oppijalleen ns. elämän ja kuoleman luonnonhistoriallisen prosessuaalisuuden. Muitakin perusteluja Thales olisi saattanut leväyttää esille. Miksi ei? Laitan tähän pari huonoa kehityskeskustelua varten:

Filosofi olisi voinut huomauttaa, että hän tahtoi niin sanotusti elää vielä, kun hän kykeni tekemään luonnon tutkimusta miletolaisten ja koko maailman hyväksi. Haadeksessa moinen palveleva tutkimus ei kenties olisi mahdollista. Ja Maa tarjosi lujan perustan mm. astronomiselle tähtäilylle, vai mitä?

Thales katsoi, että luonto kaikkinensa koostuu "vain" vedestä ja vedellisistä prosesseista ja projekteista. Siksi 'elämästä' ja 'kuolemasta' ei sovi numeroa tehdä. Humanisti tekee siitä ongelman ja on siksi ongelma itselleen ja monessa tapauksessa toisille, pahimmassa tapauksessa jopa "das Manille".

Filosofi ennustaa

Thales opiskelee Egyptissä ja asettuu Joonian Miletokseen. Siellä hän aloittaa Euroopan filosofian, kuten myös (tieteellisen) geometrian. Tarkoitus ei suinkaan ole vain luonnon, elämän ja historian (hermeneuttinen) ymmärtäminen. Thaleen tutkimus palvelee käytäntöä, kuten merenkulkua sekä viinin- ja oliiviöljyn tuotantoa. Kaiken elollisen Thales katsoo saavan alkunsa ja koostuvan yhdestä luonnonprinsiipistä l. -substanssista, nimittäin vedestä. Kuivuus piinaa Jooniaa n.v. 600 eaa. Niin Thales päättelee, että elämän ehto on vesi. Aristoteles kehuu Thalesta. Tämä olisi esittänyt ensimmäisen puhtaasti filosofisen maailmankatsomuksen. Aristoteles kai liioittelee, ellei "puhtaasti filosofinen" ole jotakuinkin samaa kuin käytäntö ja "elävä elämä". Ainakin läheltä pitää. Siltä tuntuu.

Thaleen kerrotaan eräällä luennollaan väittäneen, ettei elämä eroa kuolemasta. Tähtisilmäinen oppilas kysyi: "Mikset sitten kuole? Siihen lausui Thales: "Johan minä sen sanoin, että ne ovat yksi ja sama asia." Siinä tuli siivu elävää dialogia. Kirkasotsainen oppilas oli muuten loogisesti katsoen yhtä oikeassa kuin opettajansa. Jos elämä ja kuolema eivät toisistaan eroa, on samantekevää, jatkaako elämää vai päättääkö päivänsä. Sanoisin, että mukavuus- ja muut käytännön asiat toistaiseksi puoltavat elon jatkamista.

Thales kieltäytyy tekemästä itsemurhaa. Sen sijaan hän keskittyy tutkimaan luontoa. Hänelle käy, kuten käy paljon myöhemmin Tyko Brahelle, jos tarinat ovat tosia. Thales putoaa kuoppaan, kun hänen silmänsä kiertävät tähtien tarhoja. Niin joku maan matonen Thalesta moittii (ja Tyko Brahea).

Thales osoittautuu jonkinmoiseksi eksistentialistiksi. Joku voisi huomauttaa minun syyttä suotta laajentavan eksistentialismin käsitettä, koska eksistentialismi rajoittuu moderniteettiin (viimeisen parin vuosisadan aikaan). Mikäpä siinä, mutta eksistentialismiksi kelpaa esim. Intian ikivanha ja uudempi elämänfilosofia - ja vanhassa Kreikassa Platon luolavertauksineen, sitten stoalaisuus, edelleen uusplatonismi ja kristinusko. Voisimme tosin ajatella, että vasta moderniteetissa elämästä on tullut tosi vaikea ongelma, kuten on tainnut tulla, mutta mitäpä siitä nyt sen enempää. Olkoon.


Ainakin tiedettä Thales edustaa. Hän on nelissä kymmenissä, kun hän ennustaa auringonpimennyksen. Se todella tapahtuu 585/4 eaa. Teko ei vie Thalesta vaikeuksiin. Maine vaan kasvaa. Thales listataan Kreikan Seitsemän viisaan joukkoon.


Filosofin maailmankuva ja -katsomus on silti voinut olla vain puoleksi tieteellinen. Ehkä hän tosiaan opetti, että henkiolennot ('daimones') täyttävät kaiken luonnon. "Koko luonto on täynnä daimoneja." Hän sanoi kai myös, että magneetillakin on sielu. Eikö Aristoteles uskonut jumalaan ja edustanut siksi edes puoliksi maagillis-uskonnollista maailmankuvaa?



***

Hyppään nyt pari vuosituhatta eteenpäin. Onko järki kenties vahvistanut asemaansa? Siltä ei näytä, eikä voikaan näyttää, kun kristinusko ja kirkko-instituutio hallitsevat. Ja tuskinpa järki niin vahvoilla edes nykyään on, vaikka Kristuksen uskolla huonosti menee.

Renessanssiajan Euroopassa joillekuille filosofi-profeetoille kävi kehnosti. Girolamo Cardano, nero matemaatikoksi, laati Jeesuksen horoskoopin. Siitä hyvästä hän joutui inkvisition kynsiin. Cardano, jonka elämä oli alkanut ja kulunut tosi surkeissa taivaanmerkeissä, ennusti oman kuolemansa. Kun "dead line" tuli Cardanon eteen, hän tyhjensi myrkkymaljan ja toteutti oman ennustuksensa.

Filosofin kohtalo riippuu siitä, mitkä olot ovat ja mitä tai ke(i)tä ennustus koskee. Hänen ei välttämättä käy kuinkaan. Toisaalta voi huonosti käydä - miten sen nyt ottaa - jos turhamaisuus ajaa viisaan toteuttamaan ennustuksen, joka koskee häntä itseään.

STOA PERUSTELEE ITSEMURHAN

Antiikin stoalaiset kutsuivat itsemurhaa "järkeväksi lähdöksi" (eúlogos exagogé, rationalis e vita excessus). Latinaksi itsemurha on joko mors voluntaria tai (vasta sydänkeskiajalla yleistynyt) suicidium. Joissakin tilanteissa asutaan ulos elämästä oman käden kautta. Hyve (areté, virtus) on monelle stoalaiselle periaatteessa aina ja käytännössä joskus tärkeämpi kuin itse elämä. Stoalainen viisas ei tuomitse kuolemaan itseään, kuten ei ketään toistakaan. Mutta Kohtalon tahtoa tulee noudattaa. Filosofi odottaa merkkiä Jumalalta. Saatuaan sen hän palaa ilomielin luonnon kiertoon. Pitää rakastaa kohtaloaan. "Kohtalo johdattaa halukasta, vastahakoisen se repii väkisin mukaansa." Sanonta on roomalaisen Senecan, ja sen on kulttuurifilosofi Oswald Spengler ottanut motokseen. Moderni "das Man", pitää ehkä rakkautta kohtaloon masokismina.

 

Vapaaehtoisen kuolon oikeuttaa taistelu oman maan tai ystävien puolesta - samoin kuin (ihmisarvon vievä) sietämätön tuska tai parantumaton sairaus. Niissä itse Jumala / Luonto näyttää ihmiselle tien. Sokrates taisi kärsiä hartia-, selkä- ja niskavaivoista. Ja kaipa lemmentoimet eivät korkeassa ukkoiässä ottaneet sujuakseen. Nuoret ajoivat ohi taisteltaessa kauniiden kehojen suosiosta. Antiikissa Sokrateen kuolemaa (399 eaa) pidettiin varsin yleisesti itsemurhana. Sokrates oli aistillinen ja rohkea mies. Kun elämän ns. laatuaika loppui, Sokrates lähti. Miksi jatkaa elämää, kun se vaipuu kasvin tai ainakin "das Manin" tasolle? - Sokrates tahtoi myös päästä filosofian marttyyriksi. Hänestä tuli miehisen hyveen malli (parádeigma) Kreikan ja Rooman viisaille.

Minustakaan elämä ei ole jatkon arvoinen kaikissa oloissa ja joka hintaan. Stoan analyysi kehitti viisi argumenttia (perustelua). Ne oikeuttivat aktiivisen lähdön; niitä voi käyttää logiikan harjoituksissa. Stoalaiset rinnastivat elämän pitoihin (sympósion). Analogia toimii tässä kohtuullisesti, mutta se ei koskaan todista mitään. Siis: vieraita poistuu pidoista 1) äkillisen tarpeen, kuten ystävien kylääntulon takia; 2) meluisaa ja kiroilevaa sakkia tunkeutuu juhlatiloihin; 3) ruoka paljastuu kehnoksi; 4) ruoka loppuu kesken kaiken; 5) muut pitovieraat hoipertelevat silmät ristissä.

Aivan vastaavasti Stoan mies antaa pois elon lahjan, kun 1) kutsu kuuluu ja hän pääsee miehisesti ja kollektivistisesti uhrautumaan isänmaansa (patrís, lat. patria) puolesta; 2) hän joutuu tyrannin silmätikuksi; 3) vakava sairaus rajoittaa kehon toimintoja; 4) köyhyys vie hänen ihmisarvonsa. Hänen ihmisarvonsa vie myös 5) hulluus, joka on sielun juopumusta (oik. kastumista).

Hyvä elämä (konsultin 'laatuaika' < quality time) on sitä, että 1) osoitetaan kollektivistisia hyveitä (aretaí, virtutes) ja 2) tyydytetään individualistisesti keholliset tarpeet. Kun kvaliteetti menetetään, alkaa tuska ja vaiva (sa Qual, ru kval). Epäelämästä astutaan yksisuuntaisesti Kuoleman maahan (vaikka epäelämän voisi koettaa palauttaa oikeaksi elämäksi). Moinen luopumisen filosofia sopii vaikeisiin oloihin, joita ei aina pysty normalisoimaan.

 

En ole löytänyt parempia perusteluja, vaikka olen ahminut tuhansittain sivuja eksistentialistista kirjallisuutta. Toistan kuitenkin, ettei analogia sinänsä todista koskaan yhtään mitään. Silti se saattaa retoriikassa vakuuttaa. - Eksistentialismi ei edusta tiukkaa tiedettä vaan retoriikkaa ja elämänfilosofiaa. Metodit ovat "heikot" kaikissa ihmistieteissä / sumean logiikan alueella. Metodien heikkouden korvaa hyvä tyyli.

Yksilön hulluus heijastaa koko yhteisön sairautta. Yksilö suhtautuu yhteisöön kuten mikrokosmos makrokosmokseen. Onhan se näkemys sekin eikä yhtään huono. Sopii tosin ajatella mahdollisuutta, että vain filosofi olisi sairas ja hullu, kun taas yhteisö eli jättiläiskokoinen "das Man" olisi kaikissa sielun ja ruumiin voimissa.

 

Rooman keisariajalla poliittisen vapauden menetys sai liian monen stoalaisen muuttamaan autuaampiin pilarihalleihin. "Järkevän lähdön" periaate johti itsemurhaepidemioihin. Sitten nousi vastareaktio: stoalaisen tuli seistä "elämän vartiopaikalla" viimeiseen mahdollisuuteen asti, vaan ei kauemmas.

 

Sellaisia sotureita on Mika Waltari kuvannut teoksessaan 'Johannes Angelos' (1952). Se kertoo riipaisevasti Konstantinopolin viime hetkistä kreikkalaisena kaupunkina. Uljaasti taistelleet italialaiset palkkasoturit kiiruhtavat laivoihinsa ja purjehtivat kotia kohden. Kaupunki, Pólis, on jo menettetty. Eikä ilmaiseksi ehkä kannata taistella menetetyn asian vuoksi.

 

Muinaisen Rooman armeija muistetaan tiukasta kuristaan. Jos legioonalainen yritti itsemurhaa, mutta epäonistui ja hänet pelastettiin elämälle, hänet teloitettiin. Itsemurha katsottiin karkuruudeksi.