Jatkoajan ongelmasta

Toiset mielipiteet ovat terveempiä kuin toiset, ja jos suinkin mahdollista, kannattaa ottaa järki käteen. Mihin vainaja oikeastaan tarvitsee jatkoaikaa? - Ei sitten mihinkään, koska kuolleena olemista ei sovi katsoa laatuajaksi (toisin kuin ehkä Heideggerin konseptia elämästä kuolemaa-kohti-olemisena). Ja tuskinpa hautaamattomuutta eli hautauksen viivästymistä voi pitää kaksisena voittona yleiselle ihmisyydelle, saati ihmiskunnalle (joka on pelkkä sana). Mitä pikemmin vainaja saatetaan hautaan tai käsitellään asianmukaisesti (mitä se sitten missäkin kulttuurissa tarkoittaa), sitä parempi (eko- tai ilmastoteko se on). - Sattumuksilta ja oheisvahingoilta ei silti kokonaan vältytä, mutta lienee vain retorinen kysymys, pitääkö loppupeleissä jatkoajalle siirtyneitä ruumiita postuumeina lottovoittoina niille, jotka taisivat jäädä eläessään kunnon voittoja paitsi.

Vainajan jatkoaika päättyi

Laatuaikaa! Muuan Helsingin heeros oli onnistunut makaamaan kuolleena kodissaan kuusi vuotta, kunnes Onnetar selkänsä käänsi, luunkova ja kaiketi muumioitunut totuus paljastui; mies nousi jokseenkin väliaikaisesti ylös seitsemäntenä vuonna. Niin (ei-kenellekään rakas) vainaja saatiin laskea maan poveen. Tapaus luetaan kunniaksi individualismille ja urbaanille elämänmuodolle. Niin sitä pitää! Filosofi Thales oli 2600 vuotta aiemmin kehua retostellut aikaa (khrónos) siitä hyvästä, että se tuo aivan kaiken ilmi. Thales hieman liioitteli mutta menköön nyt. Nukahtaahan toisinaan jopa Homeros, eikä filosofi liene runoilijaa huonompi, jos ei parempikaan.

Helsingin vainaa on saattanut kuolinhetkellään tiedostaa eksistentialistisesti, sanoisin, ettei häntä kukaan jäisi itkuisasti kaipaamaan ja että hänen kotinsa olisi toimittava hänen hautansa virkaa, olisi toistaiseksi hänen hautansa. "Kotini on hautani". Niin siinä pääsi kuusi vuotta vierähtämään, ennen kuin ankara yhteiskunta vihelsi pelin poikki. Ja jos sielu on kuolematon, ja sen miehen sielu ei olisikaan pujottautunut vielä uuteen kehoon vaan jäänyt uteliaana seuraamaan, mitä kaikkea kivaa tässä osaajien maassa hänen ruumiinsa hyväksi tehtäisiin ja miten hänet siunaillen haudattiin, hän olisi lausunut juhlavasti: "Nyt hautani on kotini."

"Kaunis on kuolla" / "Kotini on hautani"

"Kaunis on kuolla, kun joukkosi eessä urhona kaadut" jne. Tämä ns. 'Ateenalaisten laulu' raikasi meilläkin juhlissa ennen, radiossakin toivottiin ja sitten hartaasti kuunneltiin. Nyt meidän ei kuulemma enää sovi olla, hyvänen aika, niin sotaisia; ja individualistit pitävät itsensä uhraamista isänmaan puolesta "joukkosi eessä" sulana hulluutena. Pasifistit kielsivät 'Ateenalaisten laulun' Suomen kouluista ja yliopistoista. Minun monet tamperelaiset työtoverini halveksivat syvästi sellaisia Kreikan heeroksia kuten Leonidas ja Epameinondas ja siksi he kai harmittelisivat tätä blogitekstiä jos sen lukisivat niin, että kasvot punoittavat; mutta sehän se terveyden merkki onkin, että omat sankarit ovat aikalaisia, etenkin urheilijoita, varmasti puhtaita miehiä ja naisia; nämä eivät kärähdä dopingista koskaan tai ainakaan vielä.

Kaunis on ihmisten silti aina kuolla, sanoisin, ja käy se yksinkin, erakkona infarktiin torpalla maan korvessa, mutta paljon kauniimpi on ihmisten saada olla kuolleina niin, ettei heistä mitään (ainakaan pitkään aikaan, jos koskaan) tiedä se ankara yhteiskunta, joka omistaa ainakin ihmisten kuolleet ruumiit ja kaiketi sielutkin. Kuolleet ruumiit, raadot, kaatuneet biokoneet pitää säädetyssä ajassa käsitellä, tehdä tarvittaessa ruumiinavaus ja aina ehdottomasti kierrättää, painaa kokonaisena mullan alle, pari virttä siihen saatteeksi veisata, tai polttaa yhteiskuntaleirin turbotehoisessa uunissa tuhkaksi. Sen laki sallii ja sitä velvollisuus vaatii.

Romantiikkkaan ja joskus hautaan kallistuvaa mieltäni ilahduttaa, kun saan tietooni poikkeuksia. Eräät ovat onnistuneet makaamaan kuolleina kodeissaan kuukausia, jopa vuosia. Heidän kotinsa on heidän linnansa, mutta, huomatkaa, myös heidän hautansa. Helsingissä oli joku miehenpuoli mitä kunnioittavimmin erakoitunut ja sitten loistavasti muumioitunut kotiinsa, saanut vuoden nauttia privaatista rauhastaan (ks. Iltalehti 9.10.2008). Khiliastisen eli milleniaanisen juhlavuoden 2000 kunniaksi löytyi Helsingistä kuolleena kuin kivi mies (a very dead man), joka oli saanut odottaa käsittelyyn joutumistaan, kotinsa aluksi löyhkäävässä vapaudessa esimerkilliset kuusi vuotta. Tavallaan kateeksi käy. Mitenkähän minä oman projektini ideoisin idioottivarmaksi, jottei kukaan pääsisi välistä viemään? Ehkä minun ei tarvitse tehdä mitään. Muumioitumisen todennäköisyys on silti pienehkö, ja ikuisuuden näkökulmasta (sub specie aeternitatis) on kuin onkin yhdentekevää, saako meikäläisen ruumis jatkoaikaa vai ei. Mutta jos jokin ruumis pääsee vahingossa eli sattumalta jatkoajalle, siitä ei tulisi mielestäni (postuumisti) rangaista vainajahenkeä, vaikka jokainen tapaus punnitaan in casu.

"Oppia ikä kaikki"

Stalinin valtakaudella (1924-1953) kommunismi teki tuhoisaa jälkeä (tai modernilla uus- eli konsulttikielellä vahvaa tulosta) etenkin Ukrainassa. Bolshevikit hävittivät ukrainalaisten kansallisen identiteetin. Monet olivat keinot. Paljossa keinotekoinen nälkä raivosi 1932-1933. Sitä on kuvannut mm. Juri Mytsyk toimittamassaan silminnäkijäkertomusten kokoelmassa 'Ukrainski holokost' (2003). Ukrainan kielessä nälkää tarkoittaa 'holod'. Kun nälkä pääsee pahaksi, tulee kylmä ja kalmoja kasapäin. Visibiliteetin, näkyvyyden hyve korostuu.

Otan esille yhden tapauksen; Dniprovetrovskin alueelta kertoo muistikuvansa opettaja Oles Derhatshov:

"Nälänhädän aikana koululaisia kuoli jopa oppitunneilla. Eräänkin kerran oppilas luki ulkomuistista kotiläksyä, menenetti tajuntansa ja kuoli pois. -- Naapurin naisella, toisella puolen tietä, oli tytär, seitsemäsluokkalainen. Häntä ei kuitenkaan ollut näynyt, ja mentiin kotoa kysymään. Siellä odotti kamala näky. Äiti makasi kuolleena, ja pöydällä oli tytöstä tehtyä lihahyytelöä."

'Kamala' on vahva, sanoisin, niinkuin muutkin kai sanovat, eksistentialistinen termi. Ja se sopii myös nykymenoon, onpa sitten nälkä tai ei.

PS. Olen ottanut tiedot lähinnä Kaija Virran erinomaisesta artikkelista, joka ilmestyi Helsingin Sanomissa 23.4. 2006 (otsikolla "Ukraina koki stalinismin muita raskaammin").

"In tristitia hilaris, in hilaritate tristis"

Giordano Brunosta on netissä hieno kuva, aivan sama, jonka Tampereen yliopiston 'Aikalainen' -lehti keväällä 2008 tuskin kovinkaan uhmakkaasti julkaisi. Kuva esittää filosofi Giordanon papin kaavussa ja kirja kädessä. Se kuva on modifioiden otettu siitä patsaasta, jonka myöhään yhdistynyt Italia pystytti Hänen Muistokseen Rooman Campo di Fiorille. Sitä patsashanketta vastusti katolinen kirkko valtaisasti mutta jo köykäisesti raivoten (rabies theologica / odium theologicum).

"Universaali" kirkko oli Mooseksen kirjoissa kuvatun Mister Sebaotin vihaa tyynnyttääkseen antanut polttaa Maisteri Giordanon samalla paikalla anno 1600, koska kirkko ei omien sanojensa mukaan tahtonut vuodattaa verta.

Menin touko-kesäkuun vaihteessa kuluvaa vuotta "Ikuiseen Kaupunkiin" tervehtiäkseni Brunoa paikan päällä. Mielessäni käväisi, että sikäli kuin fundamentalisti- eli vääriä kristittyjä enää pahemmin on, näitä kiusaa ja risoo myös hänen käsissään pitämä komea kirja: harhaoppinen ja kuulemma omien sanojensa mukaan demonien kanssa seurustellut ja muutenkin magiaa (ja manipulatiivista retoriikkaa) harjoittanut Bruno pilkkaa siinä ylimielisen näköisenä Pyhää Raamattua. Ja Bruno oli väittänyt inkvisition dokumenttien mukaan eläneensä monta elämää ja muistavansa niistä jokaisen. Tämä filosofi uskoi valitettavan epäkristillisesti metempsykhosikseen, jälleensyntymiseen. Ja hän sanoi Lucretiusta seuraten jo ennen, kuin häntä kidutettiin, kiduttavan epäkristillisesti (ja materialistisesti), että avaruus on ääretön ja maailmoja loputon määrä. Vähempikin olisi tuomioon riittänyt.

Maisteri Giordano muuten luhistui (monien maagikkojen ja yleensäkin ihmisten tavoin) vankilassa, jossa hän sai virua vuosikaudet, vähän ennen, kuin hänet vietiin juhlallisesti poltettavaksi. Niin olen lukenut. Mutta onnekseen, sanoisin, Giordano sai miehisen rohkeutensa takaisin, toipui täysin ennalleen, olematta jo kuollessaan kuollut.

Ennen kuin aloin naputella tätä tekstiä, koetin printata hänen kuvansa netistä. Kone tukkosi ja paperi pahasti rypistyi, mikä oli loistava enne.

Sadetta ja huijausviestejä

Ellen erehdy, tavantakaiset huijausviestit koettelevat ns. julkista luottamusta (publica fides) pahemmin kuin vielä toistaiseksi jatkuvat sateet. Joku onneton oli täällä päin eli virtuaalisesti missä tahansa ikihyviksi ihastuneena avannut koneelleen tulleen (väärän) lottovoittoilmoituksen: siinä luki, että hänen ("Das Manin") sähköpostiosoitteensa oli voittanut miljoonan. Ikävä vain, että kone kaatui ja kovalevy meni vaihtoon. Eikä onni ole vielä perheeseen palannut, päivä paistanut risukasaan.

Lottovoittoja satelee tuhkatiheään. Itse näyn "voittaneen" viimeksi Espanjasta 920.810 euroa. Jätän kuitenkin summan nostamatta mutta siitä minun ei tarvitse, eikä missään tapauksessa pidä, sanallakaan mainita lähettäjälle, vaikka palautteesta kieltäytymiseni epäilemättä voidaan leimata rikokseksi ihmiskuntaa vastaan.

Kirkolle kehuja (*****)

Habeat ecclesia quinque stellas sive astra! Näköjään Kannattaa kehua kaikkea, mitä kirkko on maailman sivu tehnyt ihmisraukkojen pelastuksen eteen. Ja minä se olen kirkkoa kehuskellut ja siunaillut; enkä ole sanoissa pihtaillut. Itse Mister (Adonai) Sebaot nyt tahtoo palkita minut jo täällä ajassa. Muuan amerikkalainen taivaslottofirma, Plasmanet etc, edustajanaan S[ebaot?] Roman (Prize Administrator), jonka osoite on luottamusta herättävästi Box 4562, Grand Central Station, New York, NY 10163, ilmoitti minun voittaneen lotossa 50 USD, vaikka en ollut noiden uskovaisten lottoon edes osallistunut! Siitä syystä kieltäydyin lunastamasta voittoa; esteeksi tuli minun lapsekkaan korkea moraalini. Seuraavana yönä lottokone oli suosinut minua kerrassaan kolme kertaa; olin voittanut 300 USD ("pending") 10,000,00 USD ("pending") ja vielä varmemmaksi vakuudeksi Mister A. Sebaotin käsittämättömästä avokätisyydestä peräti 50,000,00 USD ("pending"). Jokin lisävoittokin tuli, joskin tarkka miljoonasumma (euroissa muuten) pääsi unohtumaan tässä humussa.

En huoli rahoja tällä kertaa. Siksi en laita visa-korttini tunnuksia enkä tilitietoja muutenkaan Valtoihin, jossa Mister Sebaot hallitsee. Rahat saa puolestani käyttää tietoliikenneyhteyksien ("taivaskanavan") rakentamiseen New Yorkin Suurelta Keskusasemalta suoraan alas Helvettiin, jotta Taivaan ja Helvetin oikein virallista ja lainvoimaista avioliitoa päästäisiin toden teolla juhlimaan. William Blaken ammoiset kirjat eivät ole avioliittoa reaalisoineet, kuvanneet toki; lämmin suhde, rauhanomaisesta rinnakkaiselosta puhumattakaan, ei riitä aikanamme, jolloin transparenssi, läpinäkyvyys on korkea hyve (paitsi byrokratiassa). Mutta uskoisin suuren rahan poistavan ongelman eli toteuttavan Taivaan ja Helvetin avioliiton - sekä poistavan sen mukana kaikki ongelmat, päiväjärjestyksestä, niin että ihmiskunta on valmis astumaan olemassaolosta, kun se ei enää keksi mitään tekemistä ja jopa bloggailu loppuu.