Kosmopoliitin hautakirja

Filosofi Anaxagoras teki kuolemaa Lampsakoksessa. Ystävät tiedustelivat, tahtoiko hän, jos jotakin tapahtuisi, saada kuljetuksen isänmaahansa Klazomenaihin. Anaxagoras vastasi, ettei sillä ollut mitään merkitystä, koska tie Haadekseen on kaikista maailman paikoista yhtä pitkä tai yhtä lyhyt. Ystävät kunnioittivat sellaista puhetta ja järjestivät filosofille hautapaikan Lampsakoksesta, pitkän matkan päässä tämän synnyinkaupungista, isänmaasta.

"Jos jotakin tapahtuisi" on omanlaisensa lause-eufemismi; se koettaa kiertää tai jopa kieltää kuoleman (thánatos, mors, Tod) varmuuden; ja se myös ilmaisee kuolemanpelkoa, kenofobiaa, kuten myös kunnioitusta tulevaa vainajaa kohtaan. Mitä on ihminen? Marcus Aurelius sanoo: "Eilen pisara limaa, huomenna kuollut." Pindaros on myönteisempi. Hän näkee ihmisen varjon unena, joka tosin saa joskus nauttia jumalan lähettämästä valosta.

Impietas in deos et patriam

Anaxagoras philosophus Klazomenius, posteaquam ex Ionia scholam suam Athenas transtulerat, huius urbis iuvenes astronomiam docebat. Qui solem non deum sed globum ignitum magna cum offensione civium vocare ausus est. Quo factum est, ut Anaxagoras impietatis in deos accusatus et pro malo ac noxio damnatus et ex urbe expulsus in Asiam reverteretur. Ibi cum Lampsaci moreretur, quaerentibus amicis, cuperetne, si quid accidisset, Klazomenas in patriam auferri, "nihil interest", inquit, "nam undique ad inferos tantundem viae est." Quibus verbis obsequuti amici Anaxagoran Lampsaci sepeliendum curaverunt.

Hurja joukko (1969)

Blogistania saisi herätä todellisuuteen ja katsoa Hurjan joukon (The Wild Bunch). Sam Peckinpah ohjasi filmin anno 1969. Näyttäisin kuvan opiskelijoilleni, elleivät kaikki tuntemani naiset, jotka olen ylipuhunut katsomaan sen, pitäisi sitä liian väkivaltaisena ja pessimistisenä. Hurjan joukon naiskuvasta olen kuullut happamia huomautuksia ja nähnyt päänpudistuksia.

Mutta niistä viis! Filmi on nimetty miesten äänin elämää suuremmaksi elokuvaksi. Se on kertomus ystävyydestä, petoksesta, kunniasta ja sovituksesta. Paheiden harjoittaminen kuuluu tässä miehuuden genressä asiaan. Mutta paheet sekoittuvat onnistuneesti hyveisiin. Mitään kliseistä en ole Hurjasta joukosta löytänyt. Peckinpah osoittaa, miten väkivallan päälle voi rakentaa unohtumatonta kauneutta.

Hurjassa joukossa soi kaksi kertaa La golondrina (pääsky, swallow). Sitä laulaa meksikolaisen kylän väki hyvästellessään pois lähtevän rosvojoukon. Ja siihen, taivaallisen kauniiseen lauluun päättyy filmi. Rosvot tekevät lopussa komean eksistentialistisen valinnan; he tapaavat itse aloittamassaan armottomassa tulitaistelussa kohtalonsa. Hurjaa joukkoa on oivaltavasti kutsuttu Apokalypsin ratsastajiksi.

La golondrinaa sopii meidän laulaa, mieluiten ehkä kuorossa ja mieluiten espanjaksi ihmisille, jotka lähtevät luotamme pois ikuisiksi ajoiksi (vaikka jotkut pääskyt tulevat takaisin). Siinä laulussa, jos jossakin, loistaa latinalainen sielu pateettisimmin. - Uusi katsoja pääsee testaamaan, kestääkö hän tätä paatosta vai ei (eli onko hänestä vielä mihinkään).

Tämän jäähyväislaulun voi ladata You Tubesta (La golondrina: Grupo salvaje), mutta kannattaa katsoa koko filmi ainakin kerran elämässään. Enkä näin sanoessani tarkoita vain miehiä enkä nuoria koulupoikia. Pitääpä katsoa, ovatko filmihullut professorit Peter von Bagh ja Hannu Salmi sanoneet jotakin Hurjasta joukosta yleensä ja La golondrinasta erikseen.

Vanhan Kreikan viisautta

Teuvo Saavalainen julkaisi 2001 Parnassossa (2,149-159) kirjoituksensa Suru, syyllisyys ja lohtu. Ikääntyvän kirjailijan muistiinpanoja. Hänen kokemuksensa ovat saaneet hänet vakuuttumaan elämän lähtökohtaisesti traagisesta luonteesta.

"Kreikkalaisille selvisi heidän maineensa huipulla totuus, että elämä on käsittämätöntä ja hirvittävää" (156). Näin sanoessaan Saavalainen osuu täsmälleen oikeaan. Keitä kreikkalaisia Saavalaisen voi todennäköisin syin katsoa tarkoittavan? Minä vastaan. Hän tarkoittaa etenkin tragediakirjailijoita: eikö muka elämä ole käsittämätöntä ja hirveää Aiskhylokselle, Sofokleelle ja Euripideelle? Mitä sanovat humanistit? Eivätkö mitään? Eksistentialisteista ainakin puolen pitäisi olla samaa mieltä kuin olivat Saavalainen ja kreikkalaiset maineensa huipulla ja minä, maalaisajattelija (juhannuksena 2009). Mutta edes eksistentialistien en odota kommentoimalla tähän tekstiini reagoivan. Olen oppinut realistiksi.

Olisihan se upeaa, jos Maalla ei olisikaan ilmakehää. Siinä on perimmäinen syy sinun vaivoihisi (jos iloisikin) ja minun vastuksiini. Elämä ja sen mukana kirjallisuus olisi jäänyt tulematta Tellukselle. Mutta täällä sitä vain maata tallataan! Paras on siksi syntymättömän osa, seuraavaksi paras osa on syntyä mutta kuolla saman tien ja palata Haadekseen, opettaa Euripides. Tämä myös runoilee, että itkettäköön katkerasti sen kodin osaa, jossa lapsiparka on nähnyt päivän katkeran valon. Toisaalta kuolinviesteihin pitää vastata riemuhuudoin ja saattaa vainaa hautaansa parhaimman ilojuhlan merkeissä.

Hero ja Leandros

Ainakin Musaios, gramaatikko ja runoilija, on kertonut heidän tarinansa. Leandros elää Abydoksen kaupungissa, Hellespontoksen rannalla. Ja vastarannalla, Sestoksessa asuu hänen rakastettunsa Hero, Afroditen papitar. Nuoret kohtaavat toisensa joka yö: Hero sytyttää merkiksi lampun; se näyttää tietä Leandrokselle, joka näkee uida pimeässä salmen yli Abydoksesta Sestokseen. "Doch einst löschte der Sturm das Licht und Leandros ertrank; Hero stürzte sich vom Turm" (Otto Hiltbrunner, Kleines Lexikon der Antike. Dritte Auflage. Francke Verlag, Bern und München, 1961, 212).

Miten heidän siis kävi? - Eräänä yönä myrsky puhaltaa lampun sammuksiin; Leandros hukkuu; onneton Hero syöksyy tornista alas; hän kuolee Leandroksen vierelle; tämän ruumiin ovat aallot tuoneet rantaan.

Hieno, unohtumaton, on myös se tarina, jonka Ovidius on kertonut Babylonin rakastavaisista, nimeltään Pyramos ja Thisbe.

"Kukkivat roudan maat"

Roomalaiset säesepot Vergilius ja Ovidius olisivat suuresti iloinneet Eino Säisän romaanisarjan poeettisesta (retorisesta) nimestä, jonka laitoin otsikoksi. Säisä hukkui 30. lokakuuta anno 1988. Hänen iässään minä olisin kuollut. Ellen väärin muista, Mika Waltari kirjoitti pienoisromaanin nimeltään Multa kukkii. Siinäkin on samanlaista särmää kuin Säisän suurromaanin otsikossa ja luultavasti sisällössä. Niin sitä pitää. Kiitän molempia suomalaisia ja molempia roomalaisia, jotka tässä olen nimeltä maininnut.

Florent campi frigoris.

Kuolemisen haaste

"Valtaosa suomalaisista kuolee hoitolaitoksessa yli 70-vuotiaana" (YLE, teksti-tv, s. 104 9.6. MMIX). Mihin suuntaan "kuolemisen rakenteita" (käyttääkseni konsulttien kieltä) pitäisi kehittää? - Omaisten tulisi hyvän sään aikana käydä konsulttijohtoinen kehityskeskustelu potentiaalisen vainajan kanssa. Muutosvastarinta saattaa tosin osoittautua niin kovaksi, etteivät kuolemisen rakenteet kehitykään. Rakastavat konsultit saavat kuitenkin rahansa. Mainiota. Ehkä kotikuolemien osuutta voisi reippaasti nostaa, ellei se vaatisi lähes yli-inhimillistä rohkeutta (jota on parempi kutsua konsulttikielellä haasteeksi). Ajatella, tänk bara, mikään ei ole enää VAIKEAA. Vaivat ja vastukset ovat kehittyneet haasteiksi, joten tekin antanette hyvän sään aikana Pohjois-Amerikan Yhdysvalloista oppinsa ja oppisanansa poimineille konsulteille pisteenne tai tähtenne.