Sumeaa logiikkaa

Kuva on utuinen ja vastaa hyvin keskustelun aihetta.

Retoriikkaa 15 vuoden (ja 2300 vuoden takaa)

maanantai, 31. joulukuuta 2012

RETORIIKKA (1998)

 

Vivat ars oratoria et moriatur, nisi bene vixerit!

Aristoteles: Retoriikka. I ja II kirjan suomentanut Paavo Hohti, III kirjan suomentanut Juha Sihvola (yhteistyössä Päivi Myllykosken kanssa), selitykset Juha Sihvola. Teoksessa Aristoteles: Retoriikka ja Runousoppi, Teokset IX. Gaudeamus, Helsinki 1997.

(Olen ladannut osan termeistä kreikan kirjasimin 3.1. 2013. Tekstin olen kopioinut niin & näin -lehdestä siellä sen kerran julkaistuani.

niin & näin 1/1997 lienee retoriikan ainoa teemanumero. Muista kotoisista kulttuurilehdistä en ole lukenut vastaavaa. Itse Aristoteles kirjoitti lehteen kolmikirjaisesta Retoriikastaan avausluvun verran; tulkkina esiintyi Paavo Hohti, klassillinen filologi, retoriikan ekspertti ja Suomen kulttuurirahaston yliasiamies. Hohti sai rahastoltaan Matteus-efektin mukaisesti 30.000 markkaa Retoriikan suomentamiseen jo vuosia sitten. Tästä ei kuitenkaan kirjan esipuheessa kiitetä. Joko Hohti kieltäytyi nostamasta rahoja tai Knuuttila, Niiniluoto ja Thesleff peittelevät tai vain unohtavat mainita tapausta. Sittemmin rahaa satoi hankkeelle parista taivaallisesta lähteestä niin mukavasti että käännöksen ja selitysten luulisi olevan vallan huikeita. Jälki tosin ei ole kehuttava kautta linjan (mutta Päivi Myllykosken III kirjan käännös on varsin hyvä). Jo samaisessa lehdessä Juha Sihvola selitti hieman reroriikkaa yleensä ja Aristoteleen Retoriikkaa varsinkin. Nyt ilmestyneen koko Retoriikan selityksissä on ansioiden ohella tasapainottomuutta ja puutteita. Selitykset on kenties laadittu nopeasti. Samalla ilmeni, että Aristoteles on Sihvolan suosikki (joskaan ei niin suuri lemmikki, että Sihvola olisi intoutunut kaunopuheiseksi; ja innon puute on erinomaisen loogista). Ehkä Sihvola on kuitenkin selvinnyt vaikeasta (näennäisen helposta) työstään kohtuullisesti. Se ei taida ihan riittää.

Voiko liiallinen rahanjako vesittää tärkeän käännöstyön? Ilmeisesti voi. Mutta päättäjät ovat niin kelvottomia, että tuoreimmalle Aristoteles-tulkinnalle kai tuputetaan vielä tiedonjulkistamis- ja mitä palkintoja niitä onkaan. Sitten kun Retoriikasta otetaan uusi, korjattu painos, luovutan käytettäväksi kaikki korjaus-, parannus- ja lisäysehdotukseni. Ehkä ne voi julkaista aiemminkin.

On hienoa, että Aristoteleen Retoriikkaan voi lopulta tutkailla myös suomeksi. Mutta mikä ihme estää herroja Hohti ja Sihvola kirjoittamasta juohevammin? Paatoksen puute, sanoisin.

Retoriikkaan eli vakuuttamisen ja vaikuttamisen taitoon suhtaudutaan Suomessa edelleen kovin torjuvasti. Se joka on toista mieltä, ajatelkoon kerran jos toisenkin, missä seurassa liikkuu. Retoriikka (ῥητορικὴ τέχνη) on useimmiten haukkumasana, niin kuin hyvää retoriikkaa ei kerta kaikkiaan voisi olla. Retoriikan synonyymeinä lasketellaan hallitsevassa puheessa sellaisia kuin mainonta, propaganda, aivopesu, jokin spesifi (qua sumuttava) puhetapa, kuten politiikan retoriikka tai edelleen paatos, ikään kuin kaikki paatos olisi pahasta. "Älä ole pateettinen!" tarkoittaa: "Heitä pois tuo mahtipontisuus.” Tai: ”Älä ole säälittävä!” Tai: Mitä kummaa sinä oikein esität?" Muistakaa, hyvät ihmiset, retoriikan yhteys draamaan. Älkää hukkuko Aristoteleen logiikkaan.

Monen kilpaveikon tai -sisaren argumentti on menneinä vuosina leimattu tunteenpurkaukseksi. Niin kuitattiin esimerkiksi filosofi Matti Juntusen uljas argumentaatio, kun taistelimme tutkinnonuudistusta vastaan 1970-luvun lopun Jyväskylässä ja hävisimme (Moni TU:n kannattaja ei ole vastannut tervehdykseeni 20 vuoteen). Sittemmin moni pikkuveli ja -sisko lienee imenyt jo äidinmaidon vastikkeessa kuivakasta asiallisuutta (vs. paatos, sentimentalismi). Suomalaisista on kasvanut Euroopan asiallisinta kansaa.

Juha Sihvola, joka ei ole turhan vaatimaton mies, haluaa rehabilitoida retoriikkaa (kiitos siitä) ja nostaa samalla tärkeitä asioita esiin. Hän implikoi aristotelisoivasti, että retoriikka on olennaisesti muuta kuin paatosta (joskin esimerkiksi venäläisille paatos on elämän tärkein asia, mitä Sihvola ei kai tiedä mutta mikä on sitä tärkeämpi tietää ja minkä Bysanttia tutkinut Paavo Hohti mainiosti aavistaa). Retoriikan selittäminen vaatii huomattavan laajaa näkemystä. Retoriikan selityksiin pitää ehdottomasti saada vastakkaisia käsityksiä asioista, jotta selitykset eläisivät ja antaisivat eloa itse tekstille, joka sinällään ei ehkä elä (eli perustu eloisiin vastakkaisuuksiin).

Puheopin ammattilaiset ovat kauan pitäneet klassista (klassillista) retoriikkaa pennun konttailuna oman suvereenin taitonsa jaloissa. Tieteet kun kehittyvät, puheoppi niiden mukana, he uskovat. Antiikin kulttuurin väheksyntä kuuluu suomalaiseen, neofilistiseen elämänmuotoon. Suurimpien optimistien mukaan ihmisen käyttäytyminen pystytään eräänä päivänä jäännöksettä esittämään muutaman matemaattisen symbolin avulla (mihin loogisen positivismin tulisi loogisesti pyrkiä). Kehittyykö retoriikka ei-esittäväksi? Ei-esittävää taidetta on ollut malliksi jo tovin.

Aristoteles ei olisi halunnut kiinnitettävän huomiota esitystapaan. Hän joutui silti tekemään myönnytyksiä todellisuudelle ihmisten "kelvottomuuden" vuoksi. Huono todellisuus oli valmis eikä sitä voinut muuttaa. Filosofi ei kyennyt vaihtamaan ihmisiä, mutta ihmiset ovat vaihtaneet filosofia erinomaisen usein. Aristoteleen mukaan retoriikka joutuu vastahakoisesti vetoamaan tunteisiin (olemaan osin pateettista). Ansaitsee pontevan maininnan, että filosofi David Hume katsoi antiikin (pateettisen) retoriikan lyövän mennen tullen laudalta modernin, kohtuuttoman asiallisen retoriikan (vaikka filosofia, modernina triumfina, peittoaa kirkkaasti antiikin filosofian Humen mukaan). Lukekaa ihmeessä Tuukka Tomperin asioita suhteistava Hume-käännös (niin & näin 1/97). Kukaan ei olisi pannut pahakseen, jos Sihvola olisi lainannut tai referoinut rivitolkulla Humen käsitystä retoriikasta (oik. retoriikoista).

Ration retoriikka

Aristoteleen Retoriikka valaisee kohtuullisesti taidon (τέχνη, ars) monia puolia. Opus markkinoi argumentoivaa eli ratiosentristä retoriikkaa erinäisen (lue epätieteellisen) pre-aristotelisen ja myös gorgiaanis-ciceroniaanisen retoriikan kustannuksella. Mikä tärkeintä, ration retoriikka rinnastuu Aristoteleen, skolastiikan ja modernin tieteen ilmiasuun (vs. Gorgias, Cicero, renessanssihumanistit, Schopenhauer ja sen sellaiset). Kuivakas Aristoteles saattaa hyvinkin riemastuttaa modernia tutkijaa ja opettajaa, jotka eivät ole suurten sanojen ystäviä; ne jotka ovat, tutustukoot Aristoteleen retoriikkaan ja sanoutukoot siitä irti, elleivät hurahda peripateetikoiksi tai diskurssianalyytikoiksi (eli siis voiman oikealle puolelle, jolla tarkoitan tieteen maaperää). Aristoteleen retoriikan suomennos saattaa hieman lujittaa taidon vielä heikkoa asemaa pohjoisessa maassa. En jaksa uskoa, että Aristoteles antaisi kovin lujaa potkua retoriikan harrastukselle. Tiedonjulkistamispalkinto tosin saisi muutaman uuden filosofisen päiväperhon taistelemaan paikasta median auringossa retoriikan avulla.

Enin into retoriikkaa kohtaan tuntuu hiipuneen filosofi-, politikologi- ja taiteentutkijapiireissä. Vaikutelma saattaa olla perspektiiviharha: retoriikka on lyönyt itsensä läpi tarvitsematta enää rummutusta. Ja paatoskin latistuu toistuessaan. Jokunen kasvatustieteilijä ja useampi filologi etsii retoriikasta vaihtoehtoa kommunikaatioteorialle ja muille positivistisille ja kryptopositivistisille latteuksille ja loputtomalle syllogistiselle pyörittelylle. Retoriikan vanhat ystävät joutuvat ottamaan kantaa Aristoteleeseen; tämä hyvä filosofi antaa vastustajilleenkin jotakin. Kaikkien tutkijoiden olisi nyt aika lukea Aristoteleen kontribuutio.

 Teosta suosittelee mielellään ilmaisutaidon opettajille ja opiskelijoille lukioihin ja muualle. Valikoituja paloja sopii jakaa kasvattajille. Aristoteles on lausunut kuolemattomia totuuksia nuorista ja vanhoista ihmisistä (ks. Ret. II, luvut 12–13). Noissa kohdissa Hohti onnistuu mukavasti. Lukisin Aristoteleen psykologian ja nimenomaan piirreteoreettisen suuntauksen perustajiin. En sano, että piirreteoriat olisivat suorastaan roskaa.

Ne monet, jotka eivät tajua logiikan hienouksien päälle tuon taivaallista, voivat saada mahdollisiin univaikeuksiinsa apua Aristoteleen retoriikasta. Tässä suhteessa saman asian ajaa mikä tahansa Aristoteleen teos (esim. Politiikka, jota en meinannut jaksaa lukea loppuun). Aristoteles saattoi olla kynämies. Hänen säilyneet tekstinsä eivät vain satu kuulumaan taideproosaan. Retoriikan I ja II kirjan suomensi siis Paavo Hohti, kiintoisimman ja parhaan III kirjan Päivi Myllykoski. Kumpikaan tulkitsija ei lähtenyt (re)retorisoimaan kuivaa ja sanoisinko epäretorista eli tavallaan metaretorista tekstiä, joka käsittelee retoriikkaa. Kreikankielinen alkuteksti ei saa kokemaan sanamaagillisen kirkastuksen pyhimpiä hetkiä (vs. Gorgiaan psykagogia). Silti suomennoksen tulisi olla vetävä, Jumalan tähden, minkä ei suinkaan tarvitse merkitä tarkkuudesta luopumista! Vai väitättekö, ettei suomesta ole tyylikkään filosofian kieleksi?

Aristoteleen logos-retoriikka antaa merkitystä jonkun toisen paatos-retoriikalle ja toisinpäin. Olkaamme siis kiitollisia Aristoteleelle ja hänen suomalaisille kollegoilleen. Yhden ja ainoan retoriikan asemesta on itse asiassa useita retoriikkoja; myös roomalainen retoriikka ja retoriset tekstit voivat tarjota uusia näkökulmia moneen asiaan. Eivät Cicero, Quintilianus ja muut mitään retoriikan epigoneja ole. Retoriikan ja Poetiikan (anteeksi: Runousopin!) yhteinen kirjallisuusluettelo on harmittavan suppea: tosin 57 nimikettä mutta pitkälti niitä yksiä ja samoja moderneja kuuluisuuksia ja kai Sihvolan tuttuja. Mutta niinhän ne muutkin kirjallisuusluetteloita laativat. On häpeällistä, ettei Juri Lotmania mainita Suokaa anteeksi. Suuttumukseni menee ohi.

Retoriikka vai puhetaito?

Retoriikka tarkoittaa suullista ja kirjallista sekä non-verbaalista vaikuttamista (vrt. "kehon kaunopuheisuus" siis oxymoron). On syytä käyttää kansainväliseen tapaan retoriikka-nimitystä eikä kaventaa sitä puhetaidoksi; samoin on poetiikan ("runousopin") laita. Gaudeamus tai Aristoteleen teosten suomennostyön toimikunta (S. Knuuttila, I. Niiniluoto ja H. Thesleff) tuntuu vakavasti harkinneen retoriikan suomentamista puhetaidoksi, jos kohta ei puheopiksi (ks. esipuhe suomennokseen). Puhetaito ei ole haukkumasana; retoriikka on (ollut) kovin monelle (kuten peruskoulun opettajille, joita minulla on ollut suru tuntea monia). Olisiko Aristoteleen "Puhetaito" saanut enemmän lukijoita, saanut koululaiset ja vanhemmat jo laatimaan esitelmänsä aristotelisin metodein? Mutta toivon mukaan retoriikan maineenpalautus on toteutunut edes sen verran, että Retoriikkakin menee kaupaksi.

Retoriikka syntyi oikeuspuheen teoriana ja käytäntönä Sisiliassa  n. 450 eaa. Sen koommin retoriikka on usein assosioitunut oikeusjuttuihin (vrt. Ciceron puheet, amerikkalaiset prosessit TV:ssa ja ehdassa elämässä). Mutta vallatessaan kreikkalaista maailmaa retoriikka valtasi samalla kirjallista kulttuuria (ja on toki sanottava kuuluvasti, että antiikin kulttuuri oli huomattavan oraalista ja kommunikatiiviset taidot takasivat yhteiskunnallisen menestyksen varmemmin kuin meillä nykyään). Voimme tarkentavasti puhua milloin suullisesta, milloin kirjallisesta retoriikasta. Kirjoittakoon joku intomielinen vaikka ”kirjallisesta puhetaidosta” tai ”riitaisasta sovusta” (tyyliopissa oksymōron, ὀξύμωρον; logiikassa contradictio in adjecto) tai "kirjan puheesta" tai oraalisen puheen kirjallisesta moduksesta.

Onneksi Aristoteleen vakuuttamisen ja vaikuttamisen puolia analysoiva teos tuli kustantajalta nimen omaan "Retoriikkana". Pahaksi onneksi "Poetiikka" lipesi "Runousopiksi", ja kirjan kanteen saatiin ristiriidan särö (Aristoteles IX Retoriikka Runousoppi). Sattuuhan sitä paremmissakin piireissä, sanotaan. Joskus tuntuu, että nimenomaan paremmissa piireissä sitä vasta sattuukin.

Opus auttaa enemmän kaikenlaisia tieteen (vs. ars) tekijöitä, mm. politiikan tutkijoita ja ns. analyyttisia filosofeja kuin taideproosan ja myös runouden tutkijoita ja luovia mestareita. Kaunosielut taitavat siirtyä suoraan kolmanteen kirjaan, johon olisi kainosti toivonut perusteellisempia selityksiä.

Ratiosentrinen Retoriikka jättää kirjallisen retoriikan turhan vähälle huomiolle. Aristoteleen retoriikka on niin sanoakseni kallellaan logiikkaan ja seisoo tai kaatuu logiikan mukana. Jonkun toisen (esimerkiksi Gorgiaan) retoriikka kallistuu poetiikkaan ja kaatuu sen mukana aristoteelisessa tuomiossa. Esitän seuraavassa hieman karrikoiden sekä klassisen että yhtä klassisen dialektiikan piirteitä.

 1.) retoriikka on usein konkreettista (havainnollista) ja synteettistä ja palvelee kommunikaatiota (tai puhetta sanan suppeassa tai laajassa mielessä); 2.) dialektiikka taas on abstraktia ("vaikeaa") ja analyyttista ja se palvelee tutkimusta (tai on tutkimusta omimmillaan). Retoriikka voi tosin valautua moneen monituiseen muotoon, kuten filosofiakin, mutta dialektiikkaa tuskin on moneksi. Aristoteleella logiikka ikään kuin tunkeutuu retoriikan alueelle. Vastaavasti esim. Gorgiaalla ja Cicerolla poetiikka tunkeutuu retoriikkaan.

Retoriikan ja poetiikan eroa ei sovi luonnehtia suureksi. Antiikin reetorit nimesivät retoriikan sosiaalisessa elämässä tarvittavaksi suostuttelutaidoksi ja esittivät huomioita sen kuvallisuudesta ja rytmistä. Niin Aristoteleskin teki.

 Retoriikassa korostettiin imaginatiivisen visualisoinnin merkitystä; taito oli opittavissa runoilijoilta (esim. Olympos-kuvaus Homeroksen Odysseian kuudennesta laulusta). Silti retoriikkaa pidettiin lähinnä intellektuaalisena, koska siinä esitettiin loogisesti järjestyneiden ideoiden sarjaa. Runouden nähtiin väläyttelevän salamoita, retoriikan kuultiin toistavan ja laventavan. Runous voi olla tiivistä, retoriikka kumulatiivistä: edellinen on intensiivistä, jälkimmäinen (ilmeisesti usein) ekstensiivistä. Nämä ovat silti yleistyksiä, samalla kertaa valaisevia ja vaarallisia.

 Juri Lotman huomautti muuten, ettei retoriikassa ole mitään sellaisia sisäänrakennettuja ominaisuuksia, jotka estäisivät sitä olemasta tieteen kaunista tai nautittavaa kieltä. Erehdynkö sanoessani, ettei dialektiikka suinkaan ollut Lotmanille retoriikkaa tärkeämpää?

Dialektiikka tärkeämpi kuin retoriikka

Aristoteles laati teokset sekä retoriikasta että poetiikasta. Hänelle retoriikka oli enemmän logiikkaa kuin poetiikkaa, kuten Retoriikan lukija ihastuneena tai vihastuneena toteaa. Retoriikka oli hänestä suorastaan dialektiikan (logiikan) "vastakappale". Ja hän intellektualisoi retoriikkaa mutta arvosti enemmän dialektiikkaa (aivan kuten moderni tutkija jossakin Renvall-instituutissa antaa ammatillisesti relevanttien tekstien osalta enemmän arvoa esityksen loogiselle rakenteelle kuin ns. tyylille tai esitystavalle):

"[] retoriikan alalla tulee puhujaksi joko järjestelmällisen opiskelun kautta tai puhujaksi ryhtymällä, kun taas dialektiikan alalla tulee sofistiksi ryhtymällä sellaiseksi, mutta dialektikoksi ei voi ryhtyä vaan siihen tarvitaan kykyä" (Ret. I. 1. luvun lopetus).

Retoriikassaan Aristoteles sanoutui irti aiemmasta kreikkalaisesta perinteestä. Siinä oli hänestä kiinnitetty huomiota epäolennaisuuksiin eli tyylillisiin kysymyksiin ja tunteisiin vaikuttamiseen. Sihvolan selkein sanoin

"[] Aristoteles katsoi, että retoriikka tuli perustaa sille yleiselle argumentoinnin teorialle, jota hän oli kehitellyt logiikkaa koskevissa teoksissaan." (Selitykset, s. 196).

Hän tahtoi logisoida ikäänkuin aloogisen retoriikan ja saa meidät kysymään, miten homogeeninen aiempi retoriikka oikeastaan oli. Ihmiskäsityksensä mukaisesti Aristoteles alisti perinteen ns. epäolennaisuudet järjelle omassa tieteellisessä ja kauaskantoisessa teoriassaan. Sanoisiko joku, että Aristoteleella retoriikka lakkasi olemasta taidetta ja muuttui tieteeksi? Ei tuon sanomiseen paljon järkeä vaadita. Ei tarvita edes rohkeutta sanomaan, että Aristoteles alisti taiteen tieteelle. Mutta Aristoteles sijoitti poetiikkaan sellaisia aineksia, joita Hume olisi tahtonut nähdä ja kuulla käytännön retoriikassakin. Aristoteleen rajankäynneistä on jäänyt syviä jälkiä ihmismielen maailmankarttaan.

Aristotelinen retoriikka pyrkii täyttämään kolme tehtävää: didaktisen, esteettisen ja psykologisen. Se tahtoo 1) opettaa, 2) miellyttää eli viehättää ja 3) liikuttaa. Jos saman toistaa teknisin termein, vaikuttamismodukset ovat 1) λόγος (järkeen vetoamus), 2) ἦθος (todellisen tai sopivan luonnekuvan välittäminen) ja 3) πάθος (tunteisiin vetoaminen). Ihmiset ovat järkiolentoja. He ovat hyvillään siitä, ettei puhuja aliarvioi heitä vaan luottaa heidän järkevyyteensä ja vetoaa siihen kelpo argumentein halutessaan heidät puolelleen. Toiseksi: jokaisessa esityksessä ja / tai esiintyjässä tulee olla luonnetta (vrt. draama), ja niin itse asiassa aina onkin, koska jonkinlainen eetos välittyy minuutissa, parissa. Kolmanneksi ihmiset eivät ole yksioikoisesti tai edes ensisijaisesti järkiolentoja (vaan he tahtovat olla dialektikon harmiksi kelvottomia). Tunteita ei vaikuttamisessa jätetä rauhaan. Eihän niin voitaisi mitenkään tehdä.

Aristoteleen sanotaan suhtautuvan retoriikkaan ratkaisevasti myönteisemmin kuni Platonin (jolla oli kaksi kantaa siihen: toinen jyrkästi, toinen lievemmin kielteinen). Kolmea aristoteelista vaikuttamismodusta voi melko korrektisti havainnollistaa seuraavasti Platonin kautta, jonka mukaan ihmissielussa on kolme osaa: 1) tietävä, 2) ponnisteleva ja 3) hamuava. Vastaavasti ihmiset karsinoidaan kolmeen osastoon sen mukaan, mikä sielun osa kutakin luonnehtii:

1) Ihmiset, joissa sielun tietävä osa hallitsee: he ovat filosofeja ja ihanteellisia hallitsijoita.

2) Useammissa lajitovereissa vallitsee ponnisteleva sielunosa. He muodostavat keskiluokan ja ovat uutteria sotilaita ja virkamiehiä.

3) Yhteiskunnan alaluokan muodostavaa rupusakkia ohjaa syömistä, juomista ja sen sellaisia iloja hamuava sielunosa. Ali-ihmiset ovat työläisiä, esim. maanviljelijöitä ja käsityöläisiä (sopii laskea, että Kauniita ja rohkeita tehdään myös keskiluokkaa varten).

Ihmisen tietävää sielunosaa tulee opettaa. Ponnistelevaa sielunosaa kuuluu huvittaa ja viehättää paljossa tuntein keinoin. Ala-arvoista eli hamuavaa sielunosaa pitää liikutella tunnetilasta toiseen (kuten Marcus Antonius tekee Shakespearen draamassa Julius Caesar). Tarpeen tullen tunteita on myös tukahdutettava.

 Kuten muistettaneen, eliittijoukon tyypillinen hyve on viisaus, keskiluokan hyve rohkeus ja alaluokan kohtuus (se kun alistuu osaansa).

Olen puhunut hieman Platonista. Aristoteles suhtautui retoriikkaan olennaisesti toisin kuin Platon, korostetaan alan tutkimuskirjallisuudessa. Sihvola kiinnittää asiaan huomiota, kuten kuuluu. Aristoteles on silti ongelma (ja mahdollisesti lähempänä Platonia kuin kehdataan tunnustaa). Aristoteles tunnustaa ihmisillä olevan luontaista kykyä toden saavuttamiseen (niin misantrooppi Herakleitoskin tunnustaa).



 Aristoteleen mukaan ihmiset jopa saavuttavat useimmiten totuuden. Aristoteleella oli optimistista uskoa tavallisten ihmisten episteemisiin kykyihin, muotoilee Sihvola ja viittaa  tieteellisesti Cooper-nimiseen tutkijaan (jolla on kolme nimikettä kirjallisuusluettelossa). Luemme, että Aristoteles kerrassaan poikkesi kreikkalaisen filosofian (niin sanoaksemme koppavan elitistisiltä) päälinjoilta. Mitenkähän lienee? Toisaalta elitisti Aristoteles paasaa koturniensa korkeudesta ihmisten "heikosta käsityskyvystä" ja "kuulijoiden kelvottomuudesta ja tyhmyydestä". Se on ristiriitaista, ellei ristiriita ole vain minussa.

Aristoteleella taisi silti olla kaksi eri kantaa "ihmisten episteemisistä kyvyistä". Pelkäänpä, että se murtaa pohjaa jos ei sentään pyhältä dialektiikalta niin ainakin ratiosentriseltä retoriikalta. Ja kaikki kopiointiperinne on virtuaalisesti epäluotettavaa.

"GLOBUS HYSTERICUS"

Cóntra vim mórtis non est medicámen in hórtis.

(Kuolon voimaa vastaan ei ole puutarhoissa lääkettä).

Vita brevis,

Ars longa,

Occasio praeceps,

Experientia fallax,

Iudicium difficile.

- Hippokrates -

On elämä lyhyt,

Taito pitkä,

Tilaisuus ohimenevä,

Kokemus petollinen,

Ratkaisu vaikea.

                                                                             ***

1. a. ELÄMÄ on kovaa, ja Suomen lääketieteen latinassa noudatetaan ns. kovaa (eli klassista) ääntämystä. Niinpä c ääntyy AINA k:na:  fractura (murtuma), bacíllus (basilli), laceratio cervicis uteri (kohdunkaulan repeämä). Ph / ph on  f-äänne kreikkalaisperäisissä sanoissa: philosophia. Edelleen: ch ja th äännetään aspiroimatta: melancholia [melankolia], thorax [toraks]. Vielä: qu/qv ääntyy kuten kv: quis (kuka, mikä).

Kirjaimet k, j ja y ovat latinassa hyvin harvinaisia: i on joko i tai j: inicio [injikio] 'heitän johonkin' , 'injektoin'.

1.b. SANAPAINO on kaksitavuisilla sanoilla aina viimeistä edellisellä tavulla (alkutavulla): víta. Kolmitavuisissa tai pidemmissä sanoissa painon paikka vaihtelee (se on joko kolmannella lopusta tai toisella lopusta). - Mutta ei huolta: latinassa on heikko aksentuointi, toisin kuin kreikassa (joka muuten on Euroopan lääketieteen äidinkieli ja josta tulee meille jokseenkin yhtä paljon lääketieteen tai lääkintätaidon sanoja kuin latinasta). 

Lyhyellä ja pitkällä vokaalilla on yhteinen merkki: se voi tarkoittaa joko lyhyttä vokaalia (brevis) tai pitkää: in vita (elämässä). Lisäksi: ae ja oe ääntyvät melkein aina pitkänä e:nä.

2. SANALUOKKIA ovat nominit (substantiivit, adjektiivit, pronominit ja numeraalit: nämä taipuvat useimmiten), edelleen verbit (nekin taipuvat) ja vielä partikkelit (adverbit, prepositiot, konjunktiot - eivät taivu) sekä lopuksi interjektiot (eivät taivu): vae! - Vae mihi / tibi! (Voi minua / sinua!).

3. a. LATINAN nomineja opeteltaessa on hyvä painaa mieleen sekä nominatiivi (perusmuoto) että genetiivi. Genetiivi paljastaa aina taivutusvartalon. 'Kaula' on cervix (siitä genetiivi cervic-is). 'Kohtu' on taasen perusmuodossa uterus (gen. uter-i). 'Syöpä' on cancer (nom.), 'syöpäkasvain' tumor cancri. - Kasvain voi olla joko hyvän- tai pahanlaatuinen (edellisessä tapauksessa adj. benignus, jälkimmäisessä malignus). Sana tumor ei diagnoosissa yksinään kertoisi, kumpi laji on potilaan (patiens) kohdalle osunut. Patiens (kärsivä) voi olla nominatiivissa joko maskuliini tai feminiini (ja jopa neutri: animal patiens).

3.b. NOMINIT taipuvat sijamuodoissa (yksikössä ja monikossa), ja niillä on kolme sukua: maskuliini, feminiini ja neutri. Substantiivit jakaantuvat viiteen eri deklinaatioon, adjektiivit vain kolmeen ensimmäiseen. ESIMERKKEJÄ: vita, ae 1 (elämä); insufficientia 1 (riittämättömyys, vaje, vajaatoiminta); valvula, ae 1 (läppä);  musculus, i 2 (lihas); humerus, i 2 (olkaluu); erotismus, i (rakkauselämä); cancer, cancri 2 (syöpä), collum, i 2 (kaula); pes, pedis 3 (jalka); basis, baseos 3  (pohja, tyvi) cor, cordis 3 (sydän); os, ossis 3 (luu); defectus, us 4 (puutos, vaje); fetus, us 4 (sikiö); usus, us 4 (käyttö); exitus 4 (poismeno, kuolema kaunistelevana kiertoilmauksena = mors 3); rabies, rabiei 5 raivotauti; scabies, ei 5 (syyhy); dies, ei 5 (päivä).

3.c. TAIVUTUSESIMERKKEJÄ 1. ja 2. deklinaation mukaan 

hypertrophia prostatae eturauhasen suureneminen

morbus e(x) causa ignota   tuntemattomasta syystä johtunut sairaus

cancer mammae sinistrae vasemman rinnan syöpä
deficientia intellelligentae (älyllinen heikkolahjaisuus , "vaihtoehtoinen lahjakkuus")

pneumonia acuta äkillinen keuhkokuume

vitium organicum congenitum synnynnäinen orgaaninen vika

3.d. TAIVUTUSESIMERKKEJÄ 3. deklinaatiosta (tässäkin mukana kreikan sanoja)

cortex (cerebri) aivokuori  (jossa kuulemma ovat ulkomaailman edustukset, representaatiot)

alveolus pulmonis keuhkorakkula

pavor nocturnus yöpainajainen

commotio cerebri aivotärähdys

suspicio appendicitidis epäily umpilisäkkeen tulehduksesta

sectio caesarea keisarinleikkaus

ulcus cruris säärihaava (crus, cruris 3 sääri)

vulnus /vulnera sine fractura haava / haavat  ilman murtumaa

coma diabeticum sokeritautitajuttomuus
depressio mentis solito gravior (tavallista syvempi mielenmasennus)

lateris sinistri (genetiivi!) vasemman puolen / vas. puolella

psychosis manicodepressiva maanisdepressiivinen psykoosi

fractura  baseos cranii kallonpohjan murtuma

cessatio mensium kuukautisten lakkaaminen

febris recurrens  uusiutuva kuume

carcinoma medullare ydinsyöpä

intoxicatio alimentaria acuta   äkillinen ruokamyrkytys

pulsus celer nopea pulssi, syke

abusus medicamentorum lääkkeiden väärinkäyttö

status post infarctum cordis sydäninfarktin jälkitila

partus difficilis malepositione fetus vaikea synnytys sikiön virheasennon vuoksi
marasmus senilis vanhuuden kuihtuminen, marasmi

cancer operatus / carcinoma operatum leikattu, operoitu syöpä

tumor benignus operatus operoitu, hyvänlaatuinen kasvain

lateris dexteri (genetiivi!) oikean puolen / oikealla puolella

3.e. DIAGNOOSEISTA

1. Yhdellä sanalla (mukana yhdyssanoja)
exhaustio (uupumus; burn out)
euphoria (sairaalloinen hyvänolon tunne, "taivaskokemus", mahdollisesti "sekakäytöstä" aiheutuvana)
thanatofobia kuolemanpelko (myös: horror vacui, tyhjyydenkammo ja pelko elämän tarkoituksen menettämistä kohtaan)
necrosis kuolio
necrophobia (kammo kuolleita ruumiita kohtaan)
necrophilia (edellisen vastakohta läh. kauhun genressä)
gefyrofobia sillanylikulkemisen pelko
panofobia kaiken pelko (kr. pan 'kaikki')

narcismus (pahoin) korostunut itseihailu

pertussis hinkuyskä
masochismus nautinnon saaminen kärsimyksestä

alcoholismus alkoholismi (sana arabiasta)

nausea pahoinvointi (tyypillisesti ennen oksennusta)

ophthalmia [lue: oftalmia] silmätulehdus

stenocardia sydänkipuja (kreikassa sydän on kardía, latinassa cor, italiassa cuore).
nihilitis (diagnoosi: potilasta ei vaivaa sitten mikään)
hypochondria (luulotauti)

2. Genetiiviattribuutti:

arthritis genus (ei genu!) polviniveltulehdus

iniuria profunda trunci syvä haava vartalossa 
necrosis pancreatis acuta äkillinen haimakuolio

tuberculosis pulmonum keuhkotuberkuloosi

3. Adjektiiviattribuutti

fractura complicata avomurtuma

fractura simplex yksinkertainen murtuma (iho säilynyt ehjänä)

prognosis bona / mala / optima / pessima    ---- ennuste

 - Joku filosofi saattaisi sanoa ja varmaankin sanoo, että elämä (vita) on sairaus (morbus) ja sen ennuste (prognosis) on huono, koska se (vita) päättyy kuolemaan (mors, kr. thánatos). 

3.f. RESEPTIESIMERKKI TÄHÄN PAIKKAAN

Rec.                                         Ota
Spir.fort. 250,0                        250 g väkevää spriitä
D.S.                                          Anna ja merkitse (käyttöohjein).

Näin resepti luetaan: Récipe / spíritus fórtis [genetiivi] grámmata ducénta quinquagínta / Da, signa

3.g. MUUAN RESEPTILYHENNE

n:o [= numero] luvultaan

iter. [iteretur] uusittakoon

q.s. [quantum satis] tarpeen mukaan 

Rec. [Récipe] Ota(han)

S. [Signa / Signetur] Merkitse / Merkittäköön  

___________________________________________: 

MOTTOJA:

Medice, cura te ipsum! - Lääkäri, paranna / hoida itsesi!

Orandum est, ut sit mens sana in corpore sano. - On rukoiltava, että olisi terve sielu terveessä ruumiissa.
Sit tibi terra levis! Olkoon maa sinulle kevyt / Kevyet mullat haudallesi (toivon mukaan).
Ostentant omnia letum. Kaikki viittaa kuolemaan.
Ante mortem. Ennen kuolemaa (upea tango).
Post mortem. Kuoleman jälkeen (forsitan nihil vitae est - ei kenties ole mitään elämää).

Tristitia nocet cordi. Alakulo / synkkyys (= melancholia) vahingoittaa sydäntä. - 'Cordi' on datiivi-niminen sija (casus, "keissi"), jota vaatii intransitiivinen nocere-verbi (vahingoittaa).

Aristoteles ait omnes fere ingeniosos melancholicos esse. - Aristoteles sanoo, että jokseenkin kaikki älykkkäät ihmiset ovat melankolisia. Lääketieteessä melankolialla (lat. usein tristitia) on sairauden status. Vertaa kuitenkin saksan Tiefsinn (syvämielisyys) melankolian synonyyminä tässä Goethen ja Schillerin maan kielessä (kun, aina positiivisesti ajatellen konsultin vaatimuksesta unohdamme teutonisen ja muun väkivallan).

:::

Nota bene: Lääkärit eivät käytä diagnooseissaan täydellistä syntaksia (lausetta) tyyliin "Potilas kärsii siitä ja siitä vaivasta taikka sairaudesta". Siksi en ole esitellyt verbioppia, vaikka tulin käyttäneeksi jotakin partisipimuotoa ylhäällä.

___________________________________________

Gratiae agendae:

Medicus Ylermi Luttinen: Teksti: Lääketieteellinen latina. Lämmin kiitokseni myös konsultoinnista ja keskusteluista (2010 ja 2012).

Luku- ja käyttösuositus: Reijo Pitkäranta - Laura Mikkonen: Lääketieteen sanakirja latina - suomi - latina. WSOY.  Parhain kiitokseni. -  Olen käyttänyt myös omia esimerkkejäni. Uskoisin, että "globus hystericus" on kaikille ihmiskunnan edustajille tuttu kokemus (experientia non fallax). Huomautus: esitykseni ei ole tarkoitettu kattavaksi vaan ainoastaan maistiaisiksi. Mahdolliset virheet ja muut puutteet heijastelevat vain minun omaa vaivaani tai pahettani: se on pusillanimitas cum ignorantia. JS

Visio, strategia, missio, tavoite, tahtotila, tahtotilan valtaus, muutos, vastarinta, sisäinen sankaruus, sisäinen tyhjyys ja niin edelleen

MUUTOSVASTARINTAA!

Toisen totuuden jäljillä. Heikki Mäki-Kulmalan kirjoituksia Aikalaisessa 1996–2011. Tampere 2011. ISBN 978-951-44-8514-5

”Luonne koituu ihmisen kohtaloksi”, sanoi Herakleitos (ἦθος ἀνθρώπῳ δαίμων / ēthos anthrōpō daimōn ). – Sokratesta ohjasi daimónion (δαιμόνιον) kritisoimaan mm. sofisti-konsultteja. Sokrates pysyi loppuun asti uskollisena kutsumukselleen. – Myös FT Heikki Mäki-Kulmala on seurannut sisäistä ääntään kirjoittamalla v:sta 1996 Aikalaiseen kolumneja. Niistä 94 kappaletta julkaistiin 2011 yksissä kansissa. HMK olisi voinut keskittyä tieteen tekoon ja jättää kolumninteon toisille. Kuitenkaan Heikki ei Aikalaisen onneksi ole voinut mitään luonteelleen eikä kohtalolleen.

Tekstit ovat asiasubstanssin puolesta kunnon esseitä, jotkut loistavia. Tyylillisesti niitä pitää kiittää hyvin hyviksi. Skeptikkona Heikki ei liene suurten sanojen ystävä – toisin kuin hänen arvostamansa ja kritisoimansa Pentti Linkola. Heikki pysyttelee asiatyylissä.  Siellä täällä lukija tapaa puhutun sanan sävyjä mutta tuskin nimeksikään jäykkyyttä.

Tekstien aihepiiri osoittautuu erittäin monipuoliseksi, samoin kuin miehen oppineisuus. Useat esseet ovat lyhyitä, osa keskipitkiä. Pisimmät esseensä filosofi Heikki teki 1999 Kari Enqvistiä (1999:8) ja Jari Sarasvuota (1999:13) vastaan. Enqvistin glooria katoaa, kun Heikki ottaa tarkasteluun ylimielisen professorin suuria lupailevan kirjan Olemisen porteilla (s. 30 - 35). Ei ole olemista sen kummemmin kuin porttejakaan. Nimen kielikuva ei toimi.  Enqvistin edelle Heikki nostaa Eino Kailan, monismin edustajan. Toisaalla Heikki osoittaa perusteettomiksi MOT-ohjelman langettamat syytökset G. H. von Wrightin fasistisista mielipiteistä (2002:19).

Täydennän Heikin esitystä vähän: ”Amerikkalainen etiikka on ansaitsemiskyvyn apoteoosi” (Erik Ahlman 1925). Tämän vale-etiikan eli rahan eetoksen ruumistuma ja maahantuoja on konsultti. Elämä on kulttuurin sielun kuoltua tullut kohtalon tahdosta alalla kuin alalla rahakysymykseksi, väitti Spengler (1918/22). Rahan nopeutta ei voi ylittää, otsikoi Heikki neuvokkaasti esseensä (2003:10). Hän päivittää Spengleriä ihailematta tämän historianfilosofiaa ja tyyliä. Mutta Heikki puolustaa Spengleriä, jonka aktiivinen MOT-toimitus ja juutalainen intellektuelli Dan Steinbock ovat

 esitelleet fasistina.
 
  Sarasvuon huonosta kirjasta Vapaus! Heikki kirjoitti kuuluisan arvion. Siinä hän käytti gurusta (sovittavan ristiriitaisesti) ilmaisuja ”harmiton hölöttäjä” ja ”melkoinen taikuri”. Toisaalta Heikki meni rohkeasti sanomaan, että Sarasvuon julistus sisälsi ”selkeästi fasistisia aineksia”. Konsultti uhkasi Aikalaista oikeustoimin.  Näin banaalin mestari Sarasvuo mokaa (kursivoin kaksi virhettä ja yhden loogisen hataruuden, koska HMK ei niitä, kumma kyllä, osoita).

”Mehr licht, sanoi Göthe viime sanoikseen.

Hanki päivänvalolamppu.

Älä työskentele hämärässä, sillä siinä väsyvät silmät, mieli ja jopa lihakset huonon ryhdin takia.”

Kokoelman nimi herättää ihmetystä.  Ei näet käy ilmi, mitä toista totuutta Heikki tavoittelee. Jaan Kaplinski kutsuu jälkisanoissa Heikkiä ”mutta-ihmiseksi”.  Ehkä Heikki, etevä kulttuurikriitikko ja aikojen merkkien näkijä, vain etsii totuutta. Tällaisen vaikutelman kirja antaa. Silti minusta tuntuu, että hänen elämänkäsityksensä on henkinen. Tätä puolta HMK ei ole vielä halunnut tuoda esiin.

Juhani Sarsila

aate- ja oppihistorian dosentti

[Teksti on julkaistu Aikalaisessa viime keväänä.]